maanantai 25. helmikuuta 2013

Kirjakiäli vieraana kiälenä

Mää oon yrittäny opettaa muksuille suamen kiälen aikamuotoja. Ekaks ne sano, että ne on tosi helppoja, ne on menty jo niin monta kertaa. No ku mää sanoin, että mehän voijaan sit tehä koe heti, niin ei ne siihenkää suastunu.

No me sit tankattii niitä muutama viikko. Oli aikas huikeeta huamata, että ei ne ees erottanu aktiivi- ja passiivimuatoo helposti. No muatoa 'mennään' käytetään niin usei me-ronominin kanssa että kai ne sit luulee, että se on aktiivimuato eli siitä siis näkee, kuka menee.

Liittomuarot oli niille tosi vaikeita, ja oli ne mulleki viä yläkoulussa. Muistan kun tein just samat virheet kokeessa, kirjotin ' ei oltu tultu". Ope sano siihen, että muistakaa aina, että ei voi olla kaksoispassiivia, että se on 'ei ollut tultu'. Mää yritän omille oppilaille sanoo, että passiivissa on aina se -TU tai -TY siällä lopussa, se jää jostain syystä niille hyvi miäleen :)

No ne kokeet ei tosiaa menny kauheen hyvin, niitä asioita pitää viä kerrata. Siks me tehtiinki sit sellasia kirjoitusharjoituksia, jossa niitten piti kirjoittaa puhekiälistä tekstiä kirjakieliseksi. Se oli kaikkien miälestä aikas vaikeeta. Ne kyseli koko ajan multa, onko se ja se sana kirjakieltä vai puhekieltä. Miten vois sanoo toisella tapaa että 'mun teki hirveesti miäli' jne.

Musta tuntuu, että kirjakiälestä on tullu näille muksuille jo vähä niinku vierasta kiältä. Niitte pitää tosissaa opiskella sitä. Kirjakiälen kirjottaminen ei ookaan mikään ittestääelvyys. Nykyään ku ihmiset kirjottaa ja sättäilee koneella, niin se on iha erilaista ku esim. joku virallinen kirjottamine. Mää aina sanon, että esim. plokeihin pitäis kirjottaa kirjakiälellä ku se o virallista, ku niitä tekstejä voi lukee kuka tahansa. Kirjakiäle osaamine antaa ihmisestä sivistynee kuvan.

Mää olin perjantaina mun tyäkaverin kaa kuuntelemassa Heli Laaksosta ja Elina Wallinia. Ne on kaks kirjailijaa, jokka kirjoittaa niitte omalla kotimurteella. Sitä niitte puhetta oli kauhee kiva kuunnella. Mulleki tuli sellane tunne, että oliski aika hianoo, jos sitä omaa oikeeta äidinkiältään vois jossain käyttää. Sillä onhan se niin, että oikeesti se puhuttu kiäli on se oikea, alkuperäne äidinkiäli ja se kirjakiäli on sellane, jonka on oppinut sit myähemmi. Molemmat on tosi tärkeitä.

Äidinkiäle opena sitä vois rohkaista omia oppilaitaa käyttämää monipualisesti molempia.
Ja oikeestaan plokiaki on aikas hauskaa kirjottaa tälleen puhekiälellä. Tosin mulle se on jopa vähä hankalampaa ku kirjakiälellä kirjottamine.

Mää aatteli, että mää kirjotan tän hiihtoloman kaikki nettitekstini puhekiälellä. Se on vähä niinku tän hiihtoloman teema. Jotaki se voi kauheesti ärsyttää, mutta sillon ne muukkin huamaa, mikä merkitys kiälellä oikeesti on.

Lopuksi tahron kiittää Laaksose Heliä, Wallinin Ullaa ja Helmisen Sanna-Raipee. Te inspiroitte mua!


lauantai 23. helmikuuta 2013

Ylioppilasjuhlista kortistoon

Aamulehti uutisoi 22.2.2013 abiturientteja hämmentävästä työttömyysturvalain muutoksesta. Uuden lain mukaan tämän vuoden abiturienttien on haettava jatkokoulutukseen jo keväällä tai muuten he menettävät oikeuden työttömyysturvaan seuraavana syksynä. Opiskelijan on haettava vähintään kahteen koulutukseen ja osallistuttava pääsykokeisiin. Opiskelupaikka on myös luonnollisesti otettava vastaan eikä opiskelua saa keskeyttää ilman hyvää syytä.

Minulle ei 80-luvun lopulla nuorena ylioppilaana tullut mieleenkään hakeutua ylioppilasvuoden jälkeen kortistoon. Suunnitelmissani oli hakea haluamaani opiskelupaikkaan ja jos se ei onnistuisi, ajattelin käydä töissä. Kun sitten päätin kirjoittaa ylioppilaaksi vasta syksyllä, minulle tuli pakollinen välivuosi. Koska olin kaikkina lukiokesinä ollut kesätöissä, työpaikan saaminen ei tuottanut ongelmia. Minulle oli itsestään selvää, että asuisin vielä kirjoitusten jälkeen kotona ja maksaisin palkkatuloistani osan vanhemmilleni. Kun pääsin opiskelemaan, hain opintotukea ja kävin satunnaisesti töissä. Ajatus työttömyyskorvauksen hakemisesta tuntui silloin vieraalta. Minähän olin nuori, jolla oli kaikki mahdollisuudet edessä, en todellakaan edes osannut mieltää itseäni työttömäksi.

Onko työttömyyskorvauksen hakemisesta tullut jokaisen kansalaisen velvollisuus? Eikö nykynuorella ole enää mahdollisuutta viettää välivuotta kirjoitusten jälkeen ja käydä töissä? Eikö 19-vuotias saa enää asua vanhempiensa luona ja miettiä rauhassa tulevaisuuden suunnitelmiaan? Miksi nuoret on jo alle kaksikymppisinä opetettava hyödyntämään yhteiskunnan tukia? Avioliitto Kelan kanssa on monesti orjuuttavaa ja jopa nöyryyttävää. Koko ajan pitää olla kiikuttamassa lippusia ja lappusia, ja jos jossakin kuussa on tienannut yli tulorajojen, Kela lähettää ikäväsävyisen kirjeen.

Minun nuoreni saavat asua kotona niin kauan kuin he saavat kokopäiväisen opiskelu- tai työpaikan. Minä aion opettaa omalle jälkikasvulleni, että opiskeluelämä kannattaa kustantaa ensisijaisesti opintorahalla tai käymällä töissä. Työttömyyskorvauksista otamme selvää, jos tulee tiukka paikka eikä töitä löydy mistään. Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni yhteiskunnan tuet kuuluvat niille, jotka eivät muulla tavoin voi elämäänsä rahoittaa. Sosiaaliturvaa ja työttömyyskorvausta ei ole tarkoitettu kenellekään ensisijaiseksi toimeentuloksi.

Jos nyt joltakulta tämän kevään abilta oikeus työttömyyskorvaukseen menisikin nyt sivu suun, koska ei vielä keväällä hakenutkaan haluamaansa oppilaitokseen, ei hätää! Et ole kurja ja tyhmä luuseri! Hanki kesäksi työpaikka, jossa voit kenties jatkaa pitempääkin. Hanki kokemuksia, nauti elämästä ja hae seuraavana syksynä tai vaikka vasta seuraavana keväänä opiskelemaan! Jokaisella teillä on vielä rutkasti aikaa löytää paikkanne tässä elämässä!




lauantai 2. helmikuuta 2013

Ytimessä

Parina viimeisenä työpäivänä olen tuntenut olevani opetustyön ytimessä. Ennen kuvittelin, että Suuri Opettaja on sellainen, joka puhuu luokan edessä niin vangitsevasti, että nuoriso kuuntelee suu auki ja transsiin vajonneena. No joo, tuollaista se voi joskus ollakin, esim. Kalevalan tarinat uppoavat onneksi vielä nykynuoriin, kuten myös uskontotuntien tarinat hindujen jumalista ja vanhan lääkärikirjan ääneen lukeminen historian tunnilla. Jokainen opettaja tarvitsee myös tuollaisia hetkiä, kun hän saa kaiken huomion framilla ollessaan. Ei kai kukaan opettaja muuten olisi alalle hakeutunutkaan, jos hän ei edes vähän nauttisi esiintymisestä.

Nykyään koen tähtihetkeni opettajana silloin, kun kierrän luokassa ja ehdin kurkata jokaisen harjoitusvihkoon ja antaa palautetta. Välillä istahdan jonkun pulpetin viereen ja teemme hetken yhdessä töitä. Sen ajan kun viivyn luokan edessä, kertaan opittua asiaa, väännän rautalangasta ja annan uusia näkökulmia.

Vaikeinta on saada nuoret pysähtymään ja keskittymään. Monille kieliopin termit ovat harmaata, tasaista mössöä, josta on vaikea saada selkoa. Minä poimin sieltä esiin yksityiskohtia: preesensissä ja imperfektissä verbissä on myönteisessä muodossa yksi osa, kielteisessä kaksi osaa. Kuinka ne voi erottaa? I niin kuin imperfekti.Kielteisessä imperfektissä verbimuoto on aina pitempi, koska siellä on perässä -nut, -nyt tai -neet.
Passiivissa on kielteisessä muodossa aina lopussa -tu tai -ty. Ja kuinka ollakaan muodot alkavat aueta. Perfektit on helppo poimia, koska niissä on aina espanjalainen 'ole'. Pluskvamperfekti on pitempi, sieltä pitää löytää 'ollut' tai 'olleet', myös passiivimuodoista.

Oppiminen on mielenkiintoista ja hauskaa, kun huomaa ymmärtävänsä ja osaavansa. Sanoinkin oppilaille, että verbien aikamuotojen oppiminen ei varmasti ole maailmassa tärkeimpiä asioita, mutta kun me nyt niitä joka tapauksessa opiskelemme, miksi emme tekisi sitä kunnolla ja keskittyneesti. Tunnen olevani onnistunut opettajana, jos olen onnistunut luomaan luokkaani oppimismyönteisen tunnelman. Se vaatii sitä, että jos joku haparoi ja on sortumassa epätoivon alhoon, opettajan on oltava hetkessä vieressä auttamassa takaisin polulle.

Ja mikä parasta, tällaisina tunteina luokissa ei ole kurinpito-ongelmia. Tällaisten työpäivien jälkeen en raahaudu kotiin rättiväsyneenä vaan jaksan vielä lähteä kuntosalille tai ladulle. Ja kun katselen kimmeltävää latua ja tähtitaivasta, tunnen olevani täsmälleen oikeassa paikassa tässä universumissa!