sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Samalla kartalla

Olen opettanut maahanmuuttajataustaisia nuoria 90-luvun lopulta lähtien. Kouluikäiset lapset oppivat uuden kielen yleensä melko vaivattomasti. Valmistavassa opetuksessa he ovat saavuttaneet yleensä auttavan suomen kielen taidon. Persoonallisuudesta riippuen lapsi voi olla suullisesti yllättävänkin sujuva, jos hänellä on lähipiirissään suomenkielisiä lapsia, joiden kanssa leikkiessä suullinen kielitaito kehittyy. Heidän kanssaan tärkeintä on S2-tunneilla harjoitella kirjoittamista ja laajentaa sanavarastoa, jotta opiskelu yleisopetuksen luokassa onnistuisi ja oppilas voi menestyä opinnoissaan.

Sitten on aina niitä oppilaita, jotka eivät alakaan puhua pulputtaa. Ensimmäisen kerran tapasin tällaisen tytön eräässä lähiökoulussa. Tytöllä oli samankielinen poika samassa ryhmässä, joka toimi tulkkina. Molemmat olivat kakkosluokkalaisia, joten aihepiirit, joita käsittelimme eivät olleet kovin monimutkaisia. Kuukausien ajan maanittelin tyttöä puhumaan, mutta hän pysyi vaiti. Hän kyllä kuunteli ja teki tehtäviä. Kunnes yhtenä päivänä puhuimme metsän eläimistä ja kysyin tapani mukaan, että mikäs se tämä eläin olikaan. -Karrhu, tokaisi tyttö. Sen jälkeen minulla oli iloisesti lörpöttelevä tyttö luokassani.

Matkan varrella olen tavannut muutamia vastaavanlaisia oppilaita. Yläkouluikäisillä puhumisen aloittaminen voi viivästyä yksinkertaisesti siksi, että teini-ikäisellä on luonnostaan korkeampi kynnys alkaa puhua itselleen vierasta kieltä. Joskus kyse on persoonallisuudesta. Vähän puhuva oppilas voi olla omalla kielelläänkin vaitelias, miksi hän yhtäkkiä alkaisi puheliaaksi toisella kielellään?

Isossa yleisopetuksen ryhmässä voi olla useampi suomalaisoppilas, joka ei aukaise koskaan suutaan, ei edes kysyttäessä. Heitä sanotaan ujoiksi tai estyneiksi nuoriksi. Harva vasta maahan tullut oppilas on oppitunneilla mielellään äänessä. Kun kielitaito karttuu, persoonallisuuden mukainen käytös alkaa vahvistua. Hiljaisesta pojasta voi ajan myötä kuoriutua melkoinen vitsiniekka.

S2-opettajana minulla on mahdollisuus tarkkailla oppilaita pienessä, tutussa ja turvallisessa ryhmässä. S2-tunneillani on enimmillään 10 oppilasta, joskus vain kaksi. Pienessä porukassa arempikin oppilas uskaltaa puhua. Yleensä varsinkin pojat ovat verbaalisti taitavia ja heidän keskinäinen sanailunsa antaa hyvän kuvan oppilaan kielitaidosta. Kuinka paljon kukin ymmärtää sosiaalista tilannetta, kuinka hyvin he pystyvät antamaan takaisin. Samankielisten oppilaiden ryhmässä huomaa myös sen, kuinka paljon ja millä tavoin he puhuvat keskenään omalla kielellään. Kuinka ollakaan suomen kielellä hiljainen ja aranoloinen poika on myös omalla kielellään hiljaisella äänellä rauhallisesti jutteleva poika.

Kielitaito muodostuu monesta osa-alueesta. Itsekin vieraalla kielellä opiskelleena tiedän, kuinka opettajat tekevät olettamuksia oppilaan resursseista yhden tai kahden kielen osa-alueen perusteella. Jos esim. akateemisen tekstin tuottaminen englanniksi ei suju, saatetaan olettaa myös, että hänen kykynsä selviytyä akateemisista opinnoista ovat myös rajalliset. Minäkään tuskin olisin kyennyt kirjoittamaan graduani englanniksi, mutta kyllä minusta maisteri silti tuli.

S2-opettajana tavoitteenani on päästä käsiksi nimenomaan oppilaani akateemisiin kykyihin. Haluan tietää, millainen lapsi tai nuori minulla vieressäni on. Kuinka paljon hänellä on tietoja ja taitoja, jotka on piilotettuna vajavaisen kielitaidon taakse.

Koska S2-tunteja on rajallisesti, pyrin opettamaan suomen kieltä aina jossakin tietyssä kontekstissa. Toki on tunteja, jolloin käsittelemme verbien ja nominien taivutusta, mutta mielestäni tärkeintä on opettaa samalla myös kielenkäyttöä oikeassa kontekstissaan. Siksi emme täyttele harjoituskirjan aukkotehtäviä, vaan kirjoitamme tarinoita, kirjeitä, mielipidetekstejä jne. Joskus opetan myös historiaa, maantietoa tai biologiaa. Parhaaksi metodiksi on osoittautunut se, että minä sanelen ja samalla kirjoitan omaan vihkooni selkokielistä tekstiä oppikirjan sisällöstä ja oppilas kirjoittaa tuon saman tekstin omaan vihkoonsa. Uudet käsitteet ja sanat katsomme netin kääntäjäohjelmalla. Mielestäni ei ole mitään järkeä yrittää opettaa oppilaalle pelkkiä irrallisia käsitteitä vaan ensin on luotava yhteinen kartta, johon käsitteet sijoitetaan. Olen aina yhtä iloisesti yllättynyt siitä, kuinka helposti me löydämme yhteisen sävelen ja kuinka paljon tietoa näillä nuorilla maailmasta onkaan.

Monet aineenopettajat ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät tunnu oppivan tunnistamaan esim. suomalaisia kalalajeja tai kasvien nimiä. Heillä herää epäilys nuoren kognitiivisista taidoista. Toki sodan jaloista paenneella lapsella saattaa olla huomattaviakin puutteita kirjoittamisessa jopa omalla äidinkielellään, koska koulupolku on jäänyt kovin rikkonaiseksi. Joskus kyse voi olla vain itsetunnon puutteesta. Lapsi ei ole ehtinyt saada positiivisia kokemuksia koulunkäynnistä, koska hän on saattanut olla yksinäinen eikä koulunkäynti ole ollut mieluisaa. Joskus kyse voi olla pelkästään motivaation puutteesta. Kalojen nimien opettelu suomen kielellä ei tunnu tärkeältä. Ei vaan kino, kuten suomalaisteinit asian ilmaisevat.

Joskus tunnen itseni suureksi huijariksi, kun en yhdy kollegojen huoleen oppilaan kielitaidosta. Mutta miksi olisin, jos ne hiljaiset ja puhumattomat pojat kirjoittavar minulle tolkullisia tekstejä, joissa he pohtivat suhdettaan omiin vanhempiinsa tai analysoivat sitä, miksi he eivät ole kovin sosiaalisia. Tai jos muutaman vuoden Suomessa asunut poika alkeellisesta kirjoitustaidostaan huolimatta osaa kertoa kysyttäessä Suomen sisällissodasta ja tietää millainen maa Suomi oli ennen itsenäistymistään. Puhumattakaan siitä, että hän on hiljaittain alkanut ottaa osaa poikien keskinäiseen läpän heittoon suomeksi ja hän uskaltaa tietyssä porukassa osallistua innokkaasti Aliakseen sekä selittämällä sanoja että arvaamalla niitä.

Vieraan kielen oppiminen ja opettaminen on ainutlaatuinen matka sekä oppijalle että opettajalle. Jotta matkanteko onnistuu, on tärkeää, että molemmat ovat samalla kartalla. Kartan piirtämiseen ei aluksi tarvitse välttämättä edes yhteistä kieltä, vaan tervettä uteliaisuutta ja inhimillisyyttä. Ja kun molempien kielitaito karttuu, karttaan alkaa piirtyä paljon upeita yksityiskohtia. Toivoisin, että kaikilla kollegoillani olisi aikaa ja mahdollisuus kokea se ihme.






 

lauantai 14. joulukuuta 2013

Pedagogisia oivalluksia

Viime aikoina sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua suomalaisen perusopetuksen tilasta. Olen itsekin osallistunut melko aktiivisesti tuohon keskusteluun sekä Twitterissä että Facebookissa. Luokkahuoneessa olen pyrkinyt toimimaan niin kuin olen saarnannut, ja viime aikoina äidinkielen tunneilla on ollut terve tekemisen meininki.

Marraskuun alussa luennoidessani dekkarikirjallisuudesta yksi oppilaistani totesi: "Huomaaksää ope, kukaan ei kuuntele sua." Ja totta tosiaan, tunsin itseni todella tyhmäksi seisoessani luokan edessä puhumassa dioista, jotka olin jo ladannut uuteen Kieli ja kirjallisuus -blogiini. Ennen vanhaan olisin kirjoituttanut diat oppilailla vihkoon, mutta nyt aikaa säästääkseni olin ladannut ne nettiin, jotta voisimme käsitellä eri dekkarityypit nopeammassa tahdissa. Seuraavalle tunnille värkkäsin nopeasti eri dekkarityypeistä vihkoon liimattavan taulukon, jota oppilaat saivat täydentää samalla, kun minä luennoin.

Nykyään en enää tuhlaa kallisarvoista luokkahuoneaikaa siihen, että oppilaat kopioivat muistiinpanoja vihkoonsa. Sen sijaan yritän saada heidät keskustelemaan aiheista ja työstämään omia ajatuksiaan paperilla. Olemme kaikkien luokka-asteiden kanssa kirjoitelleet sekä kaunokirjallista että pohtivaa ja vaikuttavaa tekstiä. Koska olemme harjoitelleet kirjoittamista paljon, iso osa arvioinnistani muodostuu juuri työnteon arvioinnista. Oppilailla on ollut mahdollisuus ansaita näillä erilaisilla harjoitustyöllä urakkapisteitä. Jos oppilas on saanut kasaan 24 urakkapistettä, hän saa siitä arvosanan 10, jos urakkapisteitä on koossa 12, arvosana on 7. Painotan tätä urakkapottia yhden ison kokeen veroisesti. Olen ilokseni huomannut. että urakkapisteiden kerääminen on oppilaista motivoivaa, sillä he näkevät välittömästi taulukostani, kuinka heidän oma sarkansa täyttyy.

Luennoimisen sijaan olen alkanut teettää oppilailla ryhmätöitä. Tänä syksynä ysini valitsivat oman osa-alueensa suullisesta kansanperinteestä ja opettivat sen muille. Esitykset olivat todella upeita ja tehokkaita. Pidin jälkeenpäin pistot aiheista ja yllätyin, kuinka hyvin asiat olivat jääneet mieleen.

Seiskojen kanssa olemme tehneet paljon kaunokirjallisia harjoituksia. Olen ollut suorastaan haltioitunut siitä, kuinka rikasta ja mielikuvituksellista kieltä oppilaani näissä harjoituksissa ovat käyttäneet. Sen sijaan, että lukisin yksin kaikki tekstit, oppilaat saivat lukea pienissä ryhmissä toistensa tekstejä ja antoi niistä palautetta. Homma toimi niin hyvin, että aion käyttää sitä jatkossakin. Rakentavan ja kannustavan palautteen antamista kannattaa nykynuorien kanssa harjoitella.

Tekemisen meiningillä on toki hintansa. Aluksi oppilaat on motivoitava. Siihen riittää yleensä se, että tehtävä on selkeä ja sen voi tehdä oppitunnin aikana. Tällaisia hyväksi havaittuja tehtäviä on onneksi matkan varrella kertynyt. Kun oppilaat ovat tarttuneet toimeen, he tarvitsevat usein vahvistusta ja apua. Tämä onkin se kriittisin vaihe. Oppilaan motivaatio pysyy korkealla niin kauan, kun homma etenee mukavasti ja apua on saatavilla tarvittaessa. Siksi opettajan on pidettävä äänensävynsä positiivisena ja riennettävä apuun mahdollisimman pian. Samalla voi kurkata ohimennessään muiden vihkoja ja antaa kannustavia kommentteja. Usein pyydän tehtävässään pidemmälle ehtinyttä vieruskaveria opastamaan kaveria alkuun. Tärkeintä on, että oppilas tietää saavansa apua, muuten motivaatio lakkaa ja vihko lentää sivuun.

Mielestäni jokaisella oppilaalla tulisi olla mahdollista saada arvosana 7, jos hän tekee tunnilla vaadittavat tehtävät kunnolla. Suuret määrät kotitehtäviä ja kotona teetettävät laajat kirjalliset työt eriarvoistavat oppilaita, koska läheskään kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole kotona sitä korkeasti koulutettua äitiä, joka preppaisi lastaan kokeisiin tai auttaisi häntä kotitehtävissä. Toki kotitehtäviä saa ja tulee antaa, mutta oppimista ja harjaantumista ei pidä ulkoistaa luokkahuoneen ulkopuolelle. Siksi minä pyrin teettämään oppilailla mahdollisimman paljon töitä koulussa. Niitä saa jatkaa kotona, jos tunnilla ei ehtinyt kaikkea tehdä. Usein ne seiskan ja kasin oppilaat ehtivät tehdä työnsä valmiiksi tunneilla, kun taas ysin ja kympin oppilaat haluavat hioa tekstiään vielä kotona.