sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Tiedonhakuspurtti

Perjantaina kaiken teemapäivähässäkän jälkeen minun piti pitää pari oppituntia yseilleni. Olimme käsitelleet pari viikkoa aikaisemmin kansanperinnettä ja Älä osta mitään -päivää varten olin pyytänyt heitä kirjaamaan isolle kartongille asioita, mitä joulu heille merkitsee.

Tunnin alussa pyysin kaikkia kirjautumaan Facebookiin oman ryhmänsä sivulle, koska ohjeitten antaminen onnistuu kätevimmin sitä kautta. Oppilaitten tuli valita antamistani jouluaiheista yksi ja kirjoittaa siitä tekstinkäsittelyohjelmalla A4-kokoinen esite kyseisen jouluperinteen historiasta ja nykyisyydestä. Esitteen piti olla siististi aseteltu ja tarpeeksi tiivis, jotta kuka tahansa jaksaa sen lukea käytävän seinältä. Sitten naputtelin kommenttitilaan aiheita, joista oppilaat kävivät tykkäämisellä vaitsemassa oman aiheensa.

Työn sai tehdä yksin tai pareittain. Aikaa oli kutakuinkin 30 minuuttia. Jos työ jäi tekemättä, siitä saisi arviointikirjaan nelosen, joka varmasti laskee jonkin verran äidinkielen arvosanaa. Kunnolla tehdystä työstä sai arviointikirjaan ruksin. Tunnin lopussa minulla oli monta, informatiivista tekstiä mm. glögin, joulukuusen, piparkakkujen, tonttujen ja jouluruokien alkuperästä. Kukaan ei jättänyt työtä tekemättä ja kaikki olivat siististi asemoituja ja lähes jokaisessa työssä oli alareunassa lähteet merkittyinä.

Kukaan oppilaista ei ehtinyt puolessa tunnissa pelailemaan ja surffailemaan muilla sivuilla, vaan he keskittyivät työn tekemiseen. Muutamaa jouduin pyytämään lisämään työhönsä kappalejaot ja korjaamaan kirjoitusvirheet.

Mielestäni työ vastasi hyvin myös arkielämän vaatimuksia. Kenen tahansa meistä on hyvä oppia löytämään nopeasti relevanttia tietoa jostakin asiasta ja tiivistää se helposti omaksuttavaan muotoon. Minua ilahdutti suuresti myös se, kuinka tyylikkäitä työt olivat myös ulkoasuiltaan. Fonttikoko oli suhteutettu tekstin määrään ja kuvien asettelua oli mietitty.

Tämän kokemuksen perusteella olen valmis teettämään vastaavia tiedonhakuspurtteja jatkossakin.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Teemapäivä

Vietimme perjantaina koulussa Älä osta mitään -päivää. Tarkoituksena oli tarjota vaihtoehtoja ostetuille joululahjoille. Siksipä välituntien aikana oli mahdollista käydä kierrätystorilla, laitattamassa hiuksiaan tai kynsiään nuorten omassa salongissa tai askartelemassa pakettikortteja, koruja tai huovutettuja joulukoristeita.
Oppilaat olivat askarrelleet myös aineettomien joululahjojen lahjakortteja, joissa luvattiin mm. peli-ilta, kolmen ruokalajin päivällinen, siivousapua tai niskahierontaa. Oppilaat saivat kirjoittaa vastaavanlaisen lahjakortin omille läheisilleen.



Jokaisessa pisteessä oli yksi opettaja valvomassa, mutta muuten toiminta oli oppilaslähtöistä. Olimme viikon aikana tehneet valmiiksi kierrätyskartongista pakettikortteja ja nipsutelleet vanhoista joulukorteista tähtiä niiden koristeluun. Huovutuspöydässä oppilaat saivat kokeilla huovutusneulan käyttöä ja muotoilla huovasta piparkakkumuottien avulla sydämiä ja tähtiä vaikkapa kuusenkoristeiksi.
   Korupoydässä oli helmiä, korupiikkejä ja muita tarvikkeita, joita oppilaat saivat vapaasti käyttää koruihinsa. Joku taitavampi oppilas neuvoi toista, koska varsinaisia ohjaajia ei ollut. Pääasia oli, että kaikki saivat kokeilla korujen tekoa. Pöydän ääressä istui päivän aikana yllättävän moni poikakin.


Ajatus kauneudenhoitosalongitsa  oli kokonaan oppilaiden oma. Tytöt taikoivat hetkessä luokkahuoneesta tunnelmallisen salongin, jossa oli kukkia ja lehtiä. Tytöt saivat omilla suoristusraudoillaan ja muilla vastaavilla kähertää ja laittaa kavereittensa hiuksia luvan kanssa koko välitunnin. Musiikki soi ja nuoret viihtyivät. Käytävään asti tuoksui kuumennettujen hiusten ja kynsilakan tuoksu, joka toi mieleen elävästi mieleen oman teini-iän.

Kierrätystorilla oli jaossa kirjoja, vanhoja PlayStation2-pelejä ja muuta pientä tavaraa. Vaikka tapahtumaa oli mainostettu viikko, oppilaat eivätkä opettajatkaan oikein olleet ehtineet sisäistää ajatusta ja tavaranvaihto jäi vähäiseksi. Oppilaat onneksi ymmärsivät, että pöydistä ei saa pelkästään käydä hakemassa tavaraa, vaan sinne piti oikeasti jättää jotain tilalle.

Luokan seinällä oli myös pieniä tauluja, joihin sai käydä kirjoittamassa runoja. Olimme seiskojeni kanssa tehneet runoharjoituksen, jonka ansiosta meillä oli 240 heidän kirjoittamaansa runosäettä tulostettuna paperiliuskoille, jotka sitten kiinnitettiin tauluun sinitarralla. Varsinkin pojat tykkäsivät kirjoitella niistä absurdeja runoja.


Päivän järjestäminen vei minulta lähes koko viikon äidinkielen tunnit, mutta lopputulos oli ehdottomasti sen arvoinen. Oppilaat toivoivat, että tämäntyyppisistä välituntitoiminnoista tulisi säännöllinen tapa, esim. kerran kuussa tai edes pari kertaa lukukaudessa. He lupasivat kirjoittaa asiasta koulun lehteen. Saa nähdä, koska pääsemme seuraavan kerran valmistelemaan jotain vastaavaa tempausta.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Historian lumoissa

Yksi kiehtovimmista äidinkielen opetuskokonaisuuksista on ehdottomasti yhdeksännen luokan suomalaisen kirjallisuuuden historian jakso. Oppikirjasarjasta riippumatta aloitan jakson aina suullisella kansanperinteellä. Kertaamme muinaiset myytit ja mytologiat ja käymme läpi kuuluisimmat eepokset. Tänä vuonna ysit olivat juuri opiskelleet maantiedossa jääkautta, joten hiidenkirnut ja -kivet olivat tuoreessa muistissa.

Esihistoriasta siirrymme ristiretkien aikaan, kertaamme Lallin ja piispa Henrikin tarinan ja pohdimme kuinka kristinuskon tulo vaikutti suomalaisten elämään. Tutustumme luonnollisesti Mikael Agricolaan ja hänen työhönsä suomen kirjakielen isänä. Samalla tulee kerrattua uskonnon tunneilta tuttu uskonpuhdistus. Tänä vuonna laitoin tunteja elävöittääkseni taustalle soimaan keskiaikaista musiikkia. Paikallishistorian tuntemuksen nimissä käsittelimme myös nuijasotaa.

Ensi viikolla alamme täydentää omaa kirjallisuuden historian wikiämme. Vien kouluun lähdekirjallisuutta ja oppilaat saavat valita jonkun oman aihealueen, johon perehtyvät tarkemmin.

Toiveissani olisi aloittaa kuntamme alakoulujen kanssa yhteistyöhanke, jossa alakoululaiset tekisivät  historiasta lyhytelokuvia, joita voisimme hyödyntää äidinkielen tunneilla. Elokuvat voisivat käsitellä edellä mainittujen aiheiden lisäksi vaikkapa noitavainoja tai nälkävuosia.

Äidinkielen oppikirjasarjoissa keskiaika ja sen jälkeiset vuosisadat on käsitelty usein vain muutamalla viittauksella uskonnolliseen kirjallisuuteen ja sanomalehdistön syntyyn. Minä haluan antaa lisää tilaa mm. arkkiveisuille, vaikka ne eivät mitään korkeakirjallisuutta edustakaan.

Minusta on hauskaa ottaa selvää ja pohtia oppilaiden kanssa, miten suomalainen yhteiskunta on aikojen myötä muovautunut. Kun tuntee oman kansansa historian, on helpompi ymmärtää muita kansoja. Ehkä joku samalla oppii arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita kuten ilmaista, suomenkielistä opetusta  monipuolista kirjallisuutta.






sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Netissä jaettu nuoruus

Minusta on hienoa, että nuoret harrastavat kirjoittamista. Kynnys oman blogin aloittamiseen voi aluksi olla korkea, mutta kun sen kerran ylittää, kirjoittamisesta ja julkaisemista tulee helpompaa.

Netissä on paljon nuorten ylläpitämiä blogeja, jotka liittyvät usein nuorten omaan arkielämään, esim. vaihto-oppilasvuoteen, johonkin harrastukseen tai  muotiin. On ilo lukea nuorten hyvällä maulla ja harkinnalla kirjoittamia juttuja, joissa on usein myös kivoja, nuorten itseottamia kuvia.

Nykynuorilla tuntuu olevan kadehdittavan hyvä itsetunto. Monet julkaisevat huoletta omia kuviaan ja tuotoksiaan erilaisilla foorumeilla. Monesti noiden julkaisujen taustalla on halu saada hyväksyntää ja positiivisia, itsetuntoa pönkittäviä kommentteja. Joskus tapahtuu valitettavia ylilyöntejä. Nuoret julkaisevat itsestään liian paljastavia kuvia tai laittavat turhaan itsensä alttiiksi ikäville kommenteille. Jostakin tosissaan julkaistusta musiikkivideosta voi tulla kansallinen, julkinen pila, joka kiertää netissä jopa vuosia, siitäkin huolimatta, että sen on itse netistä yrittänyt poistaa.

Omassa nuoruudessani 80-luvulla ei olisi tullut mieleenkään laittaa itseään samalla tavalla alttiiksi. Tosin ei siihen ollut välineitäkään, mutta ajatuskin siitä, että muut olisivat voineet katsoa minun kuviani tai kuunnella lauluani, tuntuu oudolta. Kyllähän me toki lauloimme, kovaa ja korkealta ja tanssimme, mutta ei niitä mihinkään tallennettu saatika julkaistu. Paitsi kerran neljännellä luokalla opettajan VHS-kasetille, kun teimme oman musiikkinäytelmän, jossa laulettiin mm. Oolannin sota.

Juttelin tällä viikolla erään lukiolaistytön kanssa koulukiusaamisesta. Hän kertoi, että nykyään lukiossakin saattaa joutua samanlailla porukan hampaisiin kuin yläkoulussa. Edes koulun ja ympäristön vaihto ei auta, koska verkostot seuraavat mukana. Aina joku tuntee jonkun, joka tuntee sinut ja vanhat juorut alkavat jälleen elää. Yhä useampi tuntematon henkilö pääsee käsiksi sinun menneisyyteesi, joka löytyy erilaisilta foorumeilta. Vanhat valokuvat, mielipiteen ilmaisut ja vihapäissään kirjoitetut viestit voivat putkahtaa esiin yllättävissä yhteyksissä. Olet kirjaimellisesti menneisyytesi ja maineesi vanki.

Minun nuoruudessanikin ihmisistä juoruiltiin, mutta varsinaisia todeisteita oli vaikea saada. Juoruihin oli pakko suhtautua huhupuheina ja siksi niille ei loppupeleissä kannattanut paljon antaa arvoa. Nuori sai olla ihan toisella tavalla turvassa ja suojassa kuin nykyään. Jos minä en omia asioitani jakanut missään julkisesti, ei niistä kukaan ulkopuolinen tiennyt eikä siis päässyt minua haavoittamaan niillä.

Haluan aidosti kannustaa nykynuorisoa kehittämään ja ilmaisemaan itseään, mutta samalla toivoisin, että he saisivat nauttia samanlaisesta yksityisyyden suojasta, kuin itse aikoinani sain nauttia. Asioita voi jakaa, mutta senkin voi ainakin yrittää tehdä rajatusti. Vanhempien, opettajien ja muiden tuttujen aikuisten olisi hyvä käydä aina välillä kurkkaamassa, mita kaikkea nuori on esim. blogissaan jakanut.

Video nettikiusaamisesta





lauantai 15. syyskuuta 2012

Vastuuttomia valintoja

Viime vuosina olen ajanut työmatkani omalla autolla. Kotipihasta koulun pihaan ennättää suunnilleen kahdessakymmenessä minuutissa. Bussilla samaan matkaan saa helposti kulumaan yli tunnin.

Tänä syksynä päätin alkaa kulkea bussilla. Vaikka työmatkani on ollut sama jo neljä vuotta, en ollut aikaisemmin vaivautunut ottamaan selvää, millä busseilla pääsisin kätevimmin kotoa koululle. Olen yleensä käyttänyt alkumatkaan kaupungin liikennelaitoksen busseja ja vaihtanut keskustassa yksityisen bussifirman autoon. Tämän kyseisen firman autot ajavat myös kotini ohi, mutta läheskään kaikki niistä ei vie minua työpaikalleni asti.

Nyt minulla on kaksi vakivuoroa, joilla pääsen kotipysäkiltäni töihin parhaimmillaan neljässäkymmenessä minuutissa. Se on jo luksusta. On ihanaa asettua rauhassa hämärän bussin takaosaan, nojailla ikkunaan ja katsella maisemia. Ehdin ottaa vaikka pienet torkut tai miettiä työasioita. Minun ei tarvitse hermoilla aamuruuhkassa, ei huolehtia auton tankkaamisesta eikä rapsutella ikkunoita. Maksan kuukauden kyydeistä vain 80 euroa, oman auton bensakuluihin saisin helposti kulumaan lähes 200 euroa.

Olen asunut lähes koko aikuisikäni vuokralla. En ole koskaan edes haaveillut omasta asunnosta.Nuorena pätkätyöläisenä se tuntui todella utopistiselta ajatukselta ja nyt nelikymppisenä ison pankkilainan ottaminen perheasuntoon tuntuisi ihan yhtä mielettömältä. Yhden periaatteen tein jo nuorena: en koskaan menisi yksityisen henkilön vuokralaiseksi. Sellaista epävarmuutta en elämääni halua. Vaikka yksityisten vuokranantajien asunnot olisivat varmasti persoonallisempia ja paremmilla paikoilla, olen aina mieluummin valinnut tylsemmän mutta vakaamman vaihtoehdon ja vuokrannut asuntoni vuokratalosäätiöiltä. Nykyisessä asunnossamme olemme asuneet jo yli kymmenen vuotta ja se tuntuu oikeasti meidän kodiltamme. En tunne asuvani kenenkään toisen nurkissa. Talossamme on tarmokas asukastoimikunta, joka on hankkinut mm. talomme lapsille oman trampoliinin pihaan.

Parasta on kuitenkin se, että ei tarvitse viettää unettomia öitä ja pelätä kotinsa menettämistä. Vaikka tulisi taloudellisia takaiskuja, tätä kotia meiltä ei voi kukaan viedä. Sitä ei voi ulosmitata.

Eräs vanhempi kollegani ihmetteli, miten opettajana toiminut henkilö ei ole onnistunut haalimaan itselleen tarvittavaa materiaalista omaisuutta. Ymmärrän hänen näkökulmansa. Mutta minä näen asian silti ihan toisin: autottomana, luottokortittomana vuokralaisena tunnen itseni oikeastaan aika vapaaksi ja nuoreksi. Minä olen onnistunut vanhenemaan haalimatta harteilleni näkymättömiä taakkoja ja huolia. Minulle tällainen vastuuttomuus merkitsee rikkautta.








lauantai 8. syyskuuta 2012

Kaikki tarvitsevat sankareita

Poikani lintsasi maanantaina koulusta.
Kuulin asiasta vasta samana iltana koulun vanhempainillan jälkeen vähän kuin sattumalta.
Kuulin myös, että perjantaina pari poikaa oli koulun jälkeen töninyt ja pelotellut poikaani bussipysäkillä. Onneksi yksi koulun opettaja oli sattunut paikalle ja mennyt väliin.

Olin järkyttynyt.

Kotona poika kertoi, että pojat olivat hakanneet, potkineet ja pitäneet kättä hänen suunsa edessä. Riitaa oli tullut potkulaudasta, jonka pojat olivat löytäneet jostain koulumatkalta.

Maanantaina poikaa oli pelottanut mennä kouluun. Hän oli aamulla lähtenyt ulos, piilotellut jossain niin kauan kunnes isoveli oli lähtenyt kouluun ja mennyt sitten takaisin kotiin.

Lintsaamiseen oli siis syy, nyt pitäisi vain pelon kierre saada katkaistuksi. Soitin pojan opettajalle ja kerroin tilanteen. Kirjoitin asiasta myös rehtorille. Luotin siihen, että aikuiset tekevät osansa poikien ojentamisessa. Nyt pitäisi vain rohkaista nuorimmaista.

Aamulla otin hänet kainalooni. Muistutin, että elämässä tulee paljon sellaisia tilanteita, jotka voivat pelottaa. Sodassa sotilaat joutuvat toimimaan, vaikka heitä varmasti pelottaa. Monissa peleissä hahmot joutuvat kohtaamaan suuria vaaroja ja selviytyvät niistä. Vaarallisiin tilanteisiin joutuu myös Darren Shan, nuori puolivampyyripoika, jonka tarinaa olemme iltaisin lukeneet jo neljän kirjan verran. Yhtä hyvin olisin voinut valita esikuvaksi myös Percy Jacksonin tai Harri Potterin. Kaikki nämä pojalleni tutut henkilöt ovat joutuneet kiperiin tilanteisiin ja selviytyneet niistä.

Tiistaina jännitin koko päivän. Sain opettajalta viestin, että poika oli tullut kouluun. Iltapäivällä hän oli sovittuna aikana tapaamisessa. Vasta silloin uskalsin huokaista helpotuksesta.

Onkohan kaikilla lapsilla olemassa sankareita, joita he voivat pitää esikuvinaan tiukoissa tilanteissa?
Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä helpompaa hänelle olisi kertoa asioista saduista ja tarinoista tutuilla henkilöillä ja tapahtumilla. Minä olen joutunut moneen kertaan turvautumaan Pekkaan ja suteen. Joskus on ollut hyvä muistuttaa, miten kävi kilpikonnan ja jäniksen juoksukilpailussa.

Lasten ja nuorten kirjat tarjoavat hyviä sankarihahmoja vielä alakoululaisille, mutta ketkä sopisivat sankareiksi murkkuikäisille? Entä nuorille aikuisille? Ja kai me keski-ikäisetkin tarvitsisimme omat sankarimme.

Kuka on sinun sankarisi?






sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Elämä asettuu uomiinsa

Elokuu vaihtui syyskuuhun kuin varkain. Takana on jo kolme täyttä arkiviikkoa. Vaikka kesä oli kovin pilvinen ja sateinen, elokuun lämpimät ja aurinkoiset päivät ovat antaneet lisäenergiaa ensimmäisiin syysviikkoihin.

Tänä vuonna koulussamme on eräänalainen sisäänajo vuosi mitä tulee erityisopetuksen uudelleen järjestämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin opetusryhmissäni on mukana entistä enemmän oppilaita, joille tulee laatia oppimissuunnitelma tai HOJKS. Jokainen opettaja on alkuvaiheessa velvoitettu antamaan yleistä tukea. Siksi minäkin eriytän opetustani lähes joka oppitunti antamalla erityyppisiä harjoituksia: perustehtäviä ja syventäviä tehtäviä. Pyrin antamaan joka tunti jonkun pienen kotiläksyn. Joidenkin oppilaiden kohdalla varmistan henkilökohtaisesti, että hän merkitsee läksyn oikein. Näitä oppilaita varten ostin pieniä, värikkäitä muovitäppiä, joita he voivat laittaa läksysivun laitaan merkiksi.

Minulla on ensimmäistä vuotta käytössä oppikirjasarjamme E-kirjat. Ne ovat todella käteviä eriyttämiseen. Tänä vuonna käytän niitä myös S2-oppitunneilla. Olen ottanut käyttöön myös pistarivihot, mikä sekin on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Oppilailla on käytössä myös isot A4-kokoiset kirjoitelmavihot, joten kaikenlaiset turhat irtopaperit ja -konseptit ovat historiaa. Arkinen koulutyö tuntuu nyt ihanan järkevästi organisoidulta, toivottavasti oppilaatkin kokevat sen samalla tavalla.

Samaa järjestelmällisyyttä harjoittelemme myös kotona poikieni kanssa. Lukiolaisemme on todella innostunut opiskelusta enkä yhtään ihmettele. Olin lukion vanhempainillassa viime viikolla ja kun kuulin niistä kaikista upeista kurssivalikoimista, minullekin tuli halu alkaa opiskella jotain uutta ja mielenkiintoista.

Kuudesluokkalaiseni opettajalla on selvät sävelet luokkansa oppimisen suhteen. Tämä vuosi harjoitellaan yläkouluun siirtymistä ja se tulee näkymään mm. läksyjen määrässä. Poika on huolehtinut läksyjen teosta melko tunnollisesti tähänkin asti, mutta nyt hänen tulee huolehtia itsenäisesti myös siitä, että joka aamu repussa on oikeat kirjat ja tarvikkeet. Minä seurailen enää taustalla ja puutun asioihin vain satunnaisesti.

Nuorimmaisellani on uusi opettaja, joka paimentaa tätä luokkaa mitä ilmeisimmin peruskoulun loppuun asti. Nyt alkusyksy on rauhoitettu tutustumiseen ja yhteisten rutiinien oppimiseen. Pienessä ryhmässä on tärkeää, että kemiat toimivat ja kaikki oppivat välttämään turhanaikaisia konflikteja. Minulla on vahva luottamus siihen, että poikani on hyvissä käsissä.

Tästä on hyvä jatkaa pimeneviin ja lyheneviin päiviin.

lauantai 4. elokuuta 2012

Sanoista tekoihin

Työt alkavat ensi viikolla. Keskiviikkona vesoillaan ja oppilaat tulevat kouluun jo torstaina. Näin minun työpaikkakunnallani. Omat lapseni saavat lomailla vielä ensi viikon. Syyslomalla tilit tasataan: minä huilin koko viikon ja lapset vain kolme päivää.

Työinspiraatio on vielä vähän hakusessa. Onneksi kirjasin kesäkuun postauksessani ajatuksia parannusehdotuksista. Nyt on aika laittaa nuo ajatuksen täytäntöön. Tänä vuonna aion paneutua kielenhuoltoon päämäärätietoisen valmentajan tavoin. Alkuviikosta teen työsuunnitelmat ja alustavat aikataulut valmiiksi. Annan oppilaille etukäteen tiedoksi mm. sen, kuinka monta teosta heidän on vuoden aikana luettava ja millaisiä töitä he niistä tekevät.

Eiköhän tämä tästä taas lähde.

Onneksi jaksoin tehdä suunnitelmia jo viime keväänä!











Innostavaa ja reipasta alkavaa syyskautta!

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Elämä on kuin virkkuutyö

Tänä kesänä olen rentoutunut tekemällä käsitöitä. Se on tuottanut minulle siinä määrin hyvää mieltä, että olen korvannut virkkaamisella ennen niin säännöllisen kesäliikkumisen. Sohva ja virkkuukoukku ovat houkutelleet enemmän kuin metsä ja kävelysauvat.

En ole koskaan pitänyt itseäni käsityöihmisenä. Koulussa sain neljännellä luokalla käsitöistä seiskan, peruskoulun päästötodistuksessa se oli (tyydyttävä) kahdeksan. Olen aina ajatellut olevani käsitöissä tumpelo ja ehkä siksi koen niin suurta onnistuminen iloa oppiessani uusia juttuja ja saadessani jotain valmiiksi. Viime syksynä minä neuloin villapaidan, kaulureita ja kaulaliinoja. Tänä kesänä olen virkannut trikookuteesta vessanmaton ja käsilaukun, pienemmillä koukuilla olen värkännyt kuusikulmioita ja pari pitsiliinaa. Lankakori on pullollaan kaikkia ihania lankoja, kunhan vain keksin, mihin kaikkeen niitä haluan käyttää.

Virkkaaminen on todella terapeuttista. Nuorempana minä saatoin innostua jostakin, mutta alkuinnon lopahdettua jätin työn usein kesken. Sukkien kutominen oli riski, saatoin jaksaa tehdä yhden valmiiksi, mutta toinen jäi kesken. Villapaidoista jaksoin yleensä kutoa etu- ja takakappaleen, mutta toinen hiha jäi syystä tai toisesta tekemättä.

Nykyään en halua aloittaa uutta työtä, ennen kuin edellinen on valmis. Siksi kaikkien töiden pitää olla joko sopivan kokoisia tai riittävän motivoivia, jotta jaksan tehdä ne loppuun asti. Ei siis kannata haukata liian isoa palaa kerrallaan vaan miettiä rauhassa, millaisen työn oikeasti haluaa tehdä. Silloin on suurempi todennäköisyys saada tyydyttävä lopputulos.


Tällä hetkellä työn alla on tummanvihreä iso pitsiliina. Virkkausohjeiden noudattaminen on minulle sopivan haastellista. On todella hienoa nähdä, kuinka kuviot alkavat kerros kerrokselta muodostua. Työ vaatii tarkkuutta, mutta se tarjoaa myös riittävästi rutiininomaista työskentelyä. Ensin pitää opetella uusi kaava ja sitten noudattaa toistaa sitä muutaman kerran. 


Vaikka yrittäisin olla kuinka huolellinen, työhön lipsahtaa aina virheitä. Entinen, kärsimätön nuori minäni olisi kohauttanut huolettomasti hartioitaan pikkukömmähdykselle ja jatkanut sisukkaasti eteenpäin. Nykyinen, elämän myrskyissä kouliintunut minä ottaa tyynesti koukun pois silmukasta ja alkaa purkaa. Joskus täytyy purkaa kokonainen kerros. Totta kai se harmittaa, mutta työhön jäänyt virhe harmittaisi jatkossa varmasti paljon enemmän. Purkaessa on hyvä sadatella itseään ja miettiä, miten jatkossa moiset turhat virheet voisi välttää. 


Virheen selvittämisessäkin pitää olla tarkka, sillä ohut virkattu lanka on kovin kiharaista ja jos sen jättää kasaan sohvalle vierelleen, voi olla varma että se menee solmuun. Siksi purkaminen kannattaa tehdä maltilla, purkaa muutama silmukka ja keriä lanka takaisin rullalle. Se vie huomattavasti enemmän aikaa, mutta se on sen arvoista. Parempi vaihtoehto on, että saa purkamiseen jonkun toisen avuksi, joka voi keriä lankaa kerälle samaan aikaan kun itse purkaa työtä. 


Jos lanka kuitenkin menee purkaessa solmuun, sen selvittely voi olla työlästä ja aikaa vievää. Mutta sekin on parempi vaihtoehto kuin katkaista lanka kokonaan. Joskus langanvaihto voi olla ainoa mahdollisuus päästä jatkamaan, mutta sekin näkyy valmiissa työssä. Se ei välttämättä häiritse, mutta jossakin työn keskellä on pieni törröttävä langanpätkä merkkinä yhtenäisyyden katkeamisesta. 


Käsitöiden tekeminen  on kuin elämä pienoiskoossa. Ehkä esiäitimme ovat tienneet tämän salaisuuden vuosisatojen ajan ja siksi he ovat laittaneet tyttärilleen neulan ja langan käteen oli tämä sitten työläiskodin tai aatelisperheen lapsi. Tärkeimmät elämänfilosofiat eivät löydy kirjoista, ne voi kuka tahansa lukutaidotonkin lukea silmukoista ja kerroksista.


torstai 28. kesäkuuta 2012

Peukalo keskellä kämmentä

Minä haluaisin rakentaa mökille kompostin. Olen löytänyt jo ohjeetkin sitä varten.
Pitäisi hankkia kyllästämätöntä puutavaraa kehikkoa varten, jyrsijäverkkoa, styroksia eristeitä varten, kanaverkkoa pohjaan ja vaneria tai kattohuopaa sisävuoraukseen.

Yksi asia vainu uupuu: yksityiskohtainen työohje, kuinka komposti noista materiaaleista rakennetaan. Voisin tietenkin antaa koko tehtävän miehelleni, joka tekisi ensin itse piirrustukset ja laskelmat materiaalien määristä. Kätevää ja vaivatonta minun puolestani, mutta yhtä hyvin voisin siinä tapauksessa hakea tehdasvalmisteisen kompostin puutarhaliikkeestä.

Olisi ihanaa olla käsistään kätevä ja osata remontoida ja rakentaa. Voisin hankkia vanhoja huonekaluja ja kunnostaa niistä kotiini sopivia. Mökillä olisi vaikka kuinka monta isoa ja pientä juttua, jotka voisi tehdä, jos vain olisi itsellä taitoa nikkaroida. Olenhan minä toki jotain neljänkymmenen vuoden aikana oppinut tekemään, lähinnä sellaisia naisille sopivia juttuja, joita isäni ja mieheni ovat minulle opettaneet: rakentanut tukia viinimarjapensaille, perustanut kukkapenkin, hionut vanhaa maalia pois ja maalannut tai lakannut pintoja. Viime kesänä maalasin kuistin kaiteet, edellisenä vuonna hioin ja lakkasin aitan ovet ja maalasin sisareni kanssa uuden grillikatoksen.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat rakentaa, remontoida ja kunnostaa. Siksi seuraan mielelläni erilaisia käsityö- ja sisustusblogeja. On hienoa, että myös monet nuoret aikuiset innostuvat tekemään asioita itse. Joskus valitettavasti intoa on enemmän kuin tarvittavia käytännön taitoja. Jotta saa kunnon jälkeä aikaiseksi, pitää hallita välineet ja perustekniikat. Ennen vanhaan lapset oppivat ne kotioloissa, jos heidän vanhempansa olivat niin fiksuja, että ottivat lapset mukaan rakennus- ja remonttihommiin mukaan. Minua harmittaa, kun en nuorempana osallistunut enempää isäni rakennushommiin mökillä, olisi silloin oppinut varmasti huomaamatta paljon. 

Ystäväni remontoi tänä keväänä tyttärensä ja tämän miehen uutta asuntoa. Hän pohti monesti sitä, kuinka  tärkeää on, että lapsille ja nuorille annetaan mahdollisuus oppia käyttämään tavallisimpia työkaluja  ja välineitä oikein. Paras lahja, minkä lapselleen voi antaa, on opettaa hänet siivoamaan, laittamaan ruokaa ja kiinnittämään hyllyjä seinille. Jos mahdollista, olisi hyvä opettaa hänet myös maalaamaan ja tapetoimaan ja ennen kaikkea huolehtimaan ympäristönsä turvallisuudesta.

Minusta on ikävää nimitellä nykyajan nuoria uusavuttomiksi, sillä syy heidän osaamattomuuteensa ei ole heissä itsessään, vaan heidän vanhemmissaan, jotka eivät ole opastaneet lapsiaan huolehtimaan itsestään ja ympäristöstään. Toivottavasti nykyiset käsitöistä ja rakentamisesta innostuneet äidit ja isät ottavat lapsensa mukaan omiin projekteihinsa ja siirtävät kallisarvoiset kädentaidot ja innon tekemiseen myös seuraavalle polvelle. Molemmat ominaisuudet ovat välttämättömiä - sekä taidot että into.

 Ehkä minäkin saan kompostini rakennettua, kunhan vain intoa riittää loppuun asti. Ja jos taidot eivät tänä vuonna riitä, onhan minulla onneksi pari muuta projektia, jotka voin joka tapauksessa tehdä itse. Ensi viikolla aion nimittäin jälleen kerran maalata! Ensin mummun vanhan kirjakaapin ja sitten ulkovessan sisäseinät.



perjantai 15. kesäkuuta 2012

Onni on opiskella omaa juttuaan

Meidän perheessämme on nyt lukiolainen. Yhteishaun tulokset julkistettiin eilen ja kävimme yhdessä katsomassa lukion ovesta nimilistaa. Muistan omalta kohdalta, kuinka helpottavaa on löytää nimensä juuri siitä listasta, josta sen toivookin löytävänsä. Poikani sai kokea tuon tunteen eilen ensimmäisen kerran ja siihen iloon oli helppo yhtyä.

Poika kävi saman tien ilmoittautumassa uuteen opinahjoonsa ja valitsi samalla ensimmäisen jakson kursseja. Tarjolla oli kaikkea mielenkiintoista käsikirjoittamisesta musiikin miksaukseen, siis tavallisten englannin, historian ja matematiikan kurssien lisäksi. Opiskeluun panostaminen tulee varmasti olemaan ihan toista luokkaa kuin yläkoulussa, alakoulusta puhumattakaan. Aikoinaan yläkouluun siirtyminen teki pojalle hyvää, motivaatio opiskeluun kasvoi huimasti. Samaa olen huomannut monesta omasta oppilaastani.

On hienoa, että oppilaille annetaan mahdollisuus opiskella sellaisia asioita, joista he ovat oikeasti kiinnostuneita. Poikani yläkoulussa valinnaisainepaletti oli melko tavanomainen so. samanlainen kuin minun kouluaikanani 1980-luvulla: kotitaloutta, käsitöitä, musiikkia sekä pari uutta vierasta kieltä. Siksi olenkin todella ylpeä oman työpaikkani laajasta valinnaisainetarjonnasta. Siihen kuuluu mm. luovaa kirjoittamista, draamaa, erilaisia käsityökursseja, kielten suullisia ja syventäviä (lukioon valmentavia) kursseja, valokuvausta, keramiikkaa, shakkia, tähtitiedettä, tietotekniikkaa, lehtikurssi (koulun oman lehden toimittaminen), musiikki, kotitaloutta, liikuntaa sekä yrittäjyyskursseja. Valinnaisainekurssit tuovat vaihtelua sekä oppilaiden että opettajien viikottaiseen työskentelyyn ja mikä parasta, pitkien valinnaisaineiden arvosanoilla niillä voi korottaa huomattavasti kaikkien aineiden keskiarvoa tai saada arvokkaita lisäpisteitä yhteishakua varten.

Sanotaan, että monet 15-vuotiaat ovat liian nuoria tekemään valintoja omaa tulevaisuuttaan varten. Yläkoulussa moni tyttö ja poika on vielä kovin epävarma siitä, mitä hänen kannattaisi jatkossa opiskella. Siksi on hienoa, että he saavat yleissivistävän koulutuksen lisäksi harjoitella erilaisia käytännän taitoja itse valitsemillaan kursseilla. Opettajien ja opinto-ohjaajien tehtävänä on auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja kannustaa häntä kehittämään niitä eteenpäin. Kun vielä kotiväki saadaan mukaan samaan juoneen, ei jatko-opintopaikan valinta tuota enää ongelmia ja kesäkuun puolessavälissä yhä useampi nuori saa kokea ilon läikähdyksiä löytäessään nimensä juuri siitä oikeasta listasta.

Lukion musiikkilinja oli poikani ihan oma ajatus. Äitinä minua hieman hirvitti, koska hänen piti osallistua pääsykokeeseen. Poikani on täysin itseoppinut kitaristi, hänellä ei ole yhtään soittotuntia takana, ja hänen piti antaa näyte musikaalisuudestaan kolmen hengen raadin edessä. Tunsin itseni melko avuttomaksi, koska en voinut millään tavalla edesauttaa lapseni menestystä ko. kokeessa. Paitsi tietysti kannustamalla ja   ehdottomalla hänelle sopivaa laulua laulettavaksi. Minä ehdotin Päivänsädettä ja menninkäistä.

Kokeen jälkeen sain pojan kautta terveiset raadilta. Hyvin valittu laulu.

Mitäpä sitä ei äitinä lapsensa eteen tekisi.

Onnittelut kaikille opiskelupaikan saaneille!
Pitäkää kiinni unelmistanne!




torstai 14. kesäkuuta 2012

Opettaja ohjaimissa

Kesälomalla on kiva katsella kouluelämästä kertovia sarjoja. Muutama vuosi sitten seurasin Waterloo roadin koululaisten ja opettajien elämää, johon mahtuu jos jonkinmoista iloa ja surua. Opettajien keskinäiset ihmissuhteet ovat yhtä sotkuisia kuin teini-ikäisten oppilaittensa. Sarja antaa toisinaan hyvin raadollisen mutta myös inhimillisen kuvan koulun arjesta. Lempihahmojani ovat kuiva ja sarkastinen äidinkielen opettaja Grantly Budgen ja mukava, mutta opetustaidoiltaan ei niin pätevä ranskanopettaja Steph Haydock.

Ilokseni huomasin, että neljännen tuotantojakson osat alkavat uusintana TV2:lla ensi viikon keskiviikkona 20.6.

Toinen koulumaailmaan sijoittuva suosikkisarjani on ranskalainen Opettaja ohjaimissa. Sitä on esitetty Ranskassa yhdeksän tuotantokautta vuosina 1993-2005.

Sarja kertoo ranskalaisesta alakoulun opettajasta Viktor Novakista, joka kiertää ympäri Ranskaa sijaisopettajana. Viktor on äärimmäisen charmantti ja humaani opettaja, joka uskaltaa tarttua havaitsemiinsa epäkohtiin. Hän ei kiemurtele hankalienkaan puheenaiheiden äärellä. Eilisaamuisessa jaksossa hän kirjoitti isoin kirjaimin taululle HOMOSEKSUAALISUUS ja sitten asiasta keskusteltiin sellaisin termein, että lapsetkin pystyivät keskusteluun osallistumaan. Eilisiltaisessa jaksossa Viktor muitta mutkitta keskusteli lasten etnisistä taustoista antillilaisessa koulussa. Ihanan idealistinen Viktor kohtelee kunnioittavasti kaikkia prostituoiduista pormestareihin.

Kumpaakaan sarjaa tuskin jaksaisi seurata aktiivisesti omien työkiireittensä keskellä, mutta näin lukuvuoden päätteeksi ne toimivat terapiana. Waterloo Roadin opettajien tempauksille voi naureskella myötähäpeää tuntien ja onnitella itseään, ettei oma ammatillinen elämä ole ihan niin sotkuista kuin englantilaisilla TV-kollegoilla.

Viktor Novak on taas hyvä muistutus siitä, millaista opettajan työ parhaimmillaan voi olla. Hän sytyttää opettajan sisään valon ja toivonkipinän, joka tekee uuden lukuvuoden alkamisesta odottamisen arvoisen.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Lasten ehdoilla

Olen aina ollut huono järjestämään lapsille toimintaa. Minusta lapsuuden kesään pitääkin kuuluu ihana aikatauluttomuus ja toimettomuus. Tänä kesänä kaikki on toisin. Nuorin poikani aloitti toukokuussa jalkapalloilun kaupunginosajoukkueessa. Koska omalla lähikentällä ei ollut tämänikäisille lapsille omaa joukkuetta, aloin kuljettaa häntä naapurikaupunginosan kentälle. Kuinka ollakaan minä lupauduin heti ensimmäisellä kerralla ko. joukkueen huoltajaksi. Kesäloman kahden ensimmäisen viikon illoista iso osa on kulunut jalkapallokentällä harjoituksissa tai peleissä. Nyt keskimmäinen poikanikin haluaa aloittaa jalkapallon. Onneksi he harjoittelevat samoina päivinä kuin nuorimmaiseni, muuten emme ehtisi muuta lomalla tekemäänkään kuin käydä reeneissä ja peleissä. Ei sekään ihan huono vaihtoehto olisi.

Olen odottanut sitä hetkeä, että poikani itse ilmaisisivat, mitä he haluavat harrastaa. Minä aloitin harrastusputkeni 11-vuotiaana. Soitin pianoa, kävin partiossa ja uin kilpaa. 15-vuotiaana uin ainoastaan kilpaa, kuusi kertaa viikossa. 17-vuotiaana valmensin pieniä uimareita ja olin kaupungin iltauimaopettajana. 19-vuotiaana valmensin nuoria kilpauimareita, kuusi kertaa viikossa. Minä siis tiedän, mistä seuratoiminnassa on kysymys. Se on ennen kaikkea sitoutumista ja ehdotonta rakkautta lajiin. Ilman niitä harrastamiseen ei riitä intoa. Niiden syttymistä olen omien poikieni kohdalla odottanut 11 vuotta.

Kaikki lapseni osaavat uida. Kaksi vanhempaa hallitsevat perusuintitekniikat melko hyvin, he ovat käyneet uimaseuran tekniikkakoulussa, mutta rakkautta kilpauintiin ei syntynyt. Vanhin poikani sai 12-vuotiaana käteensä akustisen kitaran. Poika opiskeli soittamista itsekseen niin hartaasti, että hankimme hänelle seuraavana kesänä sähkökitaran. Soittaminen on hänen juttunsa ja tällä viikolla jännitämme, pääseekö hän jatkamaan opiskelujaan lähilukiomme musiikkilinjalle.

Tänä kesänä meillä ei ole siis vapaa-ajan ongelmia. Jos pojat valittavat, että heillä ei ole tekemistä, mina pakkaan autoon muutaman oranssin muovitötsän, pari jalkapalloa sekä muutaman kylmäkääreen ja hurautamme poikien kavereiden kanssa läheisille ruohokentille harjoittelemaan. Omalla vapaa-ajallani minä lueskelen jalkapallokirjoja, sillä mihin pantteri pilkuistaan pääsisi. Valmentaja minussa alkaa heräillä, ja se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan todella mukavalta!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kesäinventaario

Tänä vuonna lukuvuosi loppui kesken. Paljon jäi asioita tekemättä, jopa siinä määrin, että laitoin kalenteriini ylös neljä päivämäärää, jolloin aion mennä koululle siivoamaan ja tekemään valmisteluja ensi syksyä varten.

Kaappeja siivotessani aion miettiä, miten voin kartoittaa ja kartuttaa oppilaitteni luetunymmärtämistaitoja. Miten saisin heidät ajattelemaan ja siirtämään ajatuksensa paperille tai näyttöpäätteille. Minun pitää suunnitella, mitä asioita voimme integroida muiden oppiaineiden opiskeluun ja missä aiheissa voimme hyödyntää wikejä ja blogeja.

Minulla on suuri huoli oppilaiden luku- ja kirjoitustaidosta. Viime vuosina olen alkanut arvostaa yhä enemmän kielenhuoltoharjoituksia ja sanelukirjoitusta. Niitä pitäisi tehdä alkulämmittelyksi jokaikinen tunti. Ensi syksynä voisi kokeilla, toisiko se tuloksia? Oppisivatko oppilaat paremmin kirjoittamaan yhdyssanat ja pistämään pilkut paikoilleen, jos sitä harjoiteltaisiin säännöllisesti viikottain. Läksynkuulusteluvihko voisi olla muutenkin hyvä apu sekä minulle että oppilaille itsearviointia varten. Samalla pääsisin eroon epämääräisistä lippusista ja lappusista, kun kaikki pistot löytyvät samasta vihosta.

Ensi vuonna aion luetuttaa oppilailla yhä enemmän erityyppisiä aineistoja, kuten uutisia, kolumneja, artikkeleita, tietokirjatekstiä ym. ja teettää heillä lyhyitä kirjallisia harjoituksia niistä. Pitkien kaunokirjallisten teosten sijaan voisimme lukea enemmän novelleja sekä runoja ja keskustella niistä. Oppilaat saavat enemmän vastuuta myös opettamisessa, he saavat laatia pieniä opetuspaketteja kirjailijoista ja heidän tuotannostaan. Minä jaan aiheet ja annan aikataulut.

Ensi vuoden tavoitteena on luoda äidinkielen tunneille reipas tekemisen meininki. Seuraavaa lukuvuotta suunnitellessa on hyvä pitää mielessä, että käytettävissa on noin 114 oppituntia. Opetus on mitoitettava niin, että että ensi kesänä ei ole samanlaista tunnetta ajan riittämättömyydestä.





torstai 17. toukokuuta 2012

Peruskoulu 20.12


Anna Kontula kritisoi blogissaan suomalaista peruskoulua. Hänen mielestään peruskoulussa olisi aika tehdä laadullinen päivitys. Kontula peräänkuuluttaa koulua, jossa oppilaiden työpäivä ei ole katkottu keinotekoisesti kellon mukaan ja silputtu toisistaan irrallisiksi oppiaineiksi. Nykymuotoinen peruskoulu ei Kontulan mielestä anna valmiuksia selviytymään elämässä tai työmarkkinoilla. Oppilaat eivät opi kokkaamaan ulkomaisille vierailleen, hakemaan toimeentulotukea eivätkä edes liittämään liitetiedostoa sähköpostiin.  

Vantaalainen luokanopettaja Kai-Ari Lundell kommentoi omassa Enkeliporsas-blogissaan Kontulan kirjoitusta. Yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut Lundell hämmästelee Kontulan väitettä siitä, että peruskoulu ei valmista nuoria selviytymään elämässä. Hänen mukaansa peruskoulu on ennen kaikkea yleissivistävä koulu, jonka tehtävä on valmistaa oppilaita ammatillisiin opintoihin tai lukioon eikä sen tehtävä olekaan tuottaa tykinruokaa työelämälle. 

Kontulan mukaan peruskoulu ei ole kehittynyt sitten 1970-luvun. Siltä se voi ulkopuolisen silmissä voi vaikuttaakin. Tosiasiassa peruskoulu on ollut koko 40-vuotisen historiansa aikana jatkuvan muutoksen alaisena. 1980-luvulla kielissä ja matematiikassa olivat tasoryhmät ja häiriköt tai muulla tavoin haastavat oppilaat siirrettiin ns. klinikkaluokille tai omiin erityiskouluihinsa. 90-luvulla tasoryhmät poistettiin ja nyt 2010-luvulla erityisoppilaita ollaan tuomassa inkluusion nimissä lähikouluihin ja yleisopetuksen luokkiin. 


Mitä tulee koulussa opetettaviin oppiaineisiin ja niiden sisältöihin, opettajat eivät suinkaan ole laatineet nykyisiä opetussuunnitelmia itse ja tunkeneet niihin kaikkia niitä sisältöjä, joita oppilaiden toivotaan peruskoulun aikana oppivan. Esimerkiksi äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaine koostuu niin monesta eri osa-alueesta, että ainoa mahdollisuus selviytyä siitä kaikesta, on integroida! Jos oppilaat tekevät suullisia esitelmiä maantiedon tunnille, he voivat käyttää äidinkielen tunteja tiedonhankintaan ja esitystekniikan harjoitteluun. Jos oppilaiden pitää kirjoittaa essee terveystiedon tunnille, he voivat tehdä sen äidinkielen tunnilla ja molemmat opettajat arvioivat sen. Suurin este integroinnille on opettajien yhteisen ajan puute. Sitä saattaa olla vaikea löytää, sillä kalenterit ovat jo täynnä esim. vanhempainvartti-, HOJKS- ynnä muita palaveriaikoja. 


Suomen koululaitoksen vahvuus perustuu nimenomaan siihen, että oppiaineita opettavat juuri siihen oppiaineeseen erikoistuneet korkeakoulututkinnon suorittaneet opettajat. Hyvä aineenhallinta ja pedagogiikan hallinta takaa jatkossakin suomalaisoppilaiden menestyksen kansainvälisissä vertailuissa. Suomi tarvitsee huippuosaajia ja onneksi suomalaisessa peruskoulussa kaikkien lasten ja nuorten on mahdollisuus saada yhdenvertaiset lähtökohdat kehittää omaa osaamistaan niin pitkälle kuin rahkeet riittävät asuinpaikasta ja vanhempien koulutustaustasta riippumatta.  


Mitä tulee Kontulan mainitsemien asioiden oppimiseen, muistuttaisin, että ATK ei ole enää vähään aikaan ollut opetussuunnitelmassa itsenäinen oppiaine. (Kts. Perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet 2004.) Koulut voivat järjestää ATK-opetuksen kuten parhaaksi näkevät. Meidän koulussamme seitsemäsluokkalaiset saavat henkilökohtaiset käyttäjätunnuksensa opoilta, jotka perehdyttävät heidät tietokoneen käytön perusteisiin. Oppilaat harjoittelevat tiedonhakua internetistä ja tekevät yksinkertaisia Word-dokumentteja ja oppivat tallentamaan ne omiin henkilökohtaisiin kansioihinsa. Kahdeksannella luokalla he voivat valita ATK:n valinnaisaineeksi, jota opettaa siihen koulutuksen saanut aineenopettaja. 


Toki muutkin aineenopettajat voivat halutessaan hyödyntää TVT:n hienouksia opetuksessaan. Se perustuu kuitenkin opettajan omaan harrastuneisuuteen ja osa opettajista käy asioita läpi mieluummin omassa luokkahuoneessa perinteisin metodein, kuin alkaisi uhrata omaa vapaa-aikaansa uusien, alati vaihtuvien TVT-työkalujen käytön opiskeluun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että opettaja ei vapaa-ajallaan kehittäisi oman aineensa hallintaa ja pysyisi näin ajan hermolla.


Toki peruskoulua saa kritisoida ja kansalaisten on oikeus esittää parannusehdotuksia. Koulujärjestelmän on syytä pysyä kehityksen vauhdissa mukana, mutta ei kaikkia vanhoja käytäntöjä tule hylätä vaihtuvien trendien mukaan. 


Minun mielestäni peruskouluopetuksen minimivaatimukseksi riittää, että lapset oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tärkeää on myös, että he oppivat tulemaan viitenä päivänä viikossa oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, tekevät sovitut tehtävät ja toivottavasti myös samalla huomaavat, mistä asioista he nauttivat ja millaisissa asioissa he kokevat onnistuvansa. Tämä jos mikä on elämään ja työelämään valmistautumista. 








sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Maassa maan tulotasoilla


Leena Kymäläinen kirjoitti Aamulehden ylänurkassa vietnamilaisesta perheestä, jonka äiti ja tytär käännytettiin takaisin kotimaahansa. (AL 28.10.2011)

Perheen isä ja muutama muu vietnamilainen mies oli aikoinaan houkuteltu Suomeen töihin, suomalaiset kunnanjohtajat ja yrittäjät olivat käyneet heitä varta vasten Hanoissa rekrytoimassa. Tarjottu palkka oli uskomattoman hyvä ja perheen olisi mahdollista muuttaa myös Suomeen. Työnantajat olivat luvanneet järjestää uusille työntekijöille tilavat asunnot, joiden läheisyydessä olisi sekä päiväkodit että koulut.

Aluksi kaikki sujuu hienosti. Mies aloittaa työt Suomessa, vaimo muuttaa perheen nuorimman lapsen kanssa Suomeen, perheen poika jatkaa toistaiseksi koulunkäyntiään Hanoissa ja muuttaa Suomeen sitten myöhemmin. Perheen isällä on luonnollisesti työlupa Suomessa ja hänen työskentelyynsä vedoten myös äidille ja tyttärelle on haettu aluksi määräaikaista oleskelulupaa maahanmuuttovirastosta. Se on käytäntö kaikkien maahan muuttavien kohdalla.

Vuoden päästä hakemuksen jättämisestä perhe saa postia. Oleskelupahakemuksen päätös on kielteinen. Paperissa sanotaan, että äidin ja tyttären on poistuttava maasta karkotuksen uhalla, koska perheen isän tulot eivät riitä elättämään perhettä Suomessa. On nimittäin olemassa laskennallinen taulukko siitä, kuinka paljon kolmehenkisen perheen elättämiseen tarvitaan ja jos tulot jäävät tuon määrän alle, oleskelulupaa ei myönnetä. Mitään selvityksiä perheen todellisista tuloista ja menoista tai säästöön jääneistä rahoista ei kannata esittää, päätös perustuu vain ja ainoastaan tähän laskennalliseen summaan. Äidin ja tyttären oleskelu Suomessa on laitonta ja heidät on karkoitettava maasta.

En tiedä, mitä tälle perheelle nykyään kuuluu. En ole lukenut heistä enää lehdestä. Olisin toivonut, että asiasta olisi kirjoitettu laajempikin reportaasi ja tutkittu kuinka yleisiä tällaiset karkoitukset ovat. Aiheesta olisi riittänyt ammennettavaa Karpolle ja MOT:n tutkiville journalisteille.

Suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa haukutaan usein liian lepsuksi. On varmaan totta, että maassamme asuu sekä maahanmuuttajataustaisia että kantasuomalaisia henkilöitä, jotka ovat oppineet hyödyntämään suomalaista sosiaaliturvaa tehokkaasti. He osaavat luovia lapsilisä- sekä työmarkkina-, asumis- ja toimeentulotukiviidakossa sujuvasti. Jos osa perheen täysi-ikäisistä harjoittaa vaikkapa omaa bisnestä, perhekuntien yhteenlasketuilla tuloilla saadaan ihan kohtuullisesti apetta yhteiseen pöytään ja ylijäävällä rahalla voi ostella sitten vaikkapa uusinta viihde-elektroniikkaa. 

Mutta kuinka moni perhe tai yksinäinen sinnittelee toimeentulominimin alle jäävillä tuloilla hakematta koskaan senttiäkään sosiaalitoimesta? He eivät välttämättä edes tiedä, että heillä olisi oikeus esim. asumistukeen. Osa kokee toimeentulotuen hakemisen niin nöyryyttäväksi, että eivät halua sitä edes harkita. 

Entä mistä kertoo se, että työssäkäyvä terve mies ei laskennallisesti kykene elättämään perhettä Suomessa?Millainen koulutus ja tulotaso Suomessa asuvalla miehellä täytyy olla, jotta hänellä on oikeus hankkia perhe?Miten toteutuu yhdenvertaisuus Suomessa syntyneen tai muualta muuttaneen miehen välillä? Kuinka monessa kantasuomalaisessa perheessä jäisivät lapset kokonaan hankkimatta, mikäli niillekin asetettaisiin tuloraja, joka pitää tienata itse ennen kuin voi hankkia lisää elätettäviä?

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Työrauhapakkini


Mitä koulujen työrauhaongelmille pitäisi tehdä?

Ehkä ensimmäiseksi olisi hyvä tunnustaa, että jonkinasteiset työrauhaongelmat kuuluvat osana opettajan työhön. Jos niitä ei halua kohdata, on paras miettiä alanvaihtoa.

Oppituntien suunnitteluun kannattaa kiinnittää huomiota, siinäkin tapauksessa, että on ollut alalla jo kymmeniä vuosia. Oikeastaan tuntien suunnitteluun tulisi kiinnittää erityistä huomiota siinä tapauksessa, jos alalla on ollut jo kymmeniä vuosia. Se mikä toimi viisi vuotta sitten, ei ehkä toimi enää. Aiheesta kuin aiheesta voi pitää innostavan tunnin. Lasten ja nuorten on hyvä antaa itse tehdä asioita. Nykyään opettajan ei tarvitse enää kaataa kaikkea tietoa oppilaiden päähän vaan oppilaat voivat etsiä sitä itse.

Opettajan tehtävä on edelleen antaa oppilaille hyvin pureskeltua ja annosteltua perustietoa. Nuoret motivoituvat asioista, jotka he ymmärtävät ja kykenevät vastaanottamaan. Kymmenen vuotta vanhat käsialalla kirjoitetut kalvot on syytä viimeistään nyt päivittää esim. selkeiksi PowerPoint-dioiksi, joihin on kirjattu yksi tai kaksi oleellista asiaa ja esimerkkiä / dia.

Oppilaille tulee kertoa, milloin pitää keskittyä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan ja milloin he saavat vapaammin soveltaa oppimaansa. Tehtäviä voi tehdä yhdessä, kaveria voi auttaa ja riemunkiljahdukset ja turhautumisen tuhahdukset ovat sallittuja. Ehdotonta hiljaisuutta vaadin ainoastaan silloin, kun opetan jotain asiaa, koetilaisuudessa ja kirjoitelmia laadittaessa.

Kaikenlaisiin luokassa esiintyviin häiriötekijöihin tulee puuttua välittömästi. Luokkakaverin nimittely, tökkiminen tai muu ärsyttäminen on pannassa. Jos opettajan puhe ei auta ja epätoivottava käytös jatkuu, se tulee kirjata mielellään selityksen kera (jatkuvaa pulinaa kielloista huolimatta, kännykän räplääminen oppitunnilla, halventavaa nimittelyä luokkakaverista, kävi luokkakaverin päälle kesken tunnin). Tunnin häirintämerkinnät Helmessä tai Wilmassa kertovat siitä, että opettaja on huomioinut häirinnän ja kotiväen tehtävä on reagoida siihen. Jos käytös ei muutu, opettaja tai luokanvalvoja ottaa yhteyttä kotiin. Huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa jälkikasvunsa käytöksestä, vaikka hekään eivät siihen suoranaisesti voi vaikuttaa. Toistuvista häiriömerkinnöistä voi toki takavarikoida lapsensa kännykän, jos se ei tunnu pysyvän taskussa. Muustakin tyhmästä käyttäytymisestä voi ihan hyvin antaa kotona seuraamuksia. Koulussa tupakoinnista saa automaattisesti tunnin jälki-istuntoa ja viikon sisävälitunnit kaupan päälle. Kotona siitä voisi seurata vaikkapa saman verran kotiarestia ja palkatonta kotityötä.

Ennen kaikkea koulun ja kodin yhteistyötä tulisi entisestään parantaa. Jos opettajat ja oppilaat ovat yhteistuumin liittoutuneet, kurinpidollisissa asioissa ei ole ongelmia. Lasten ja nuorten kasvatus perustuu molemmin puoliseen luottamukseen, jota rakennetaan vanhempainilloissa ja vanhempainvarteissa. Luokanvalvoja tai –opettaja toimii linkkinä myös oppilaiden ja muiden heitä opettavien opettajien kesken. Jos ongelmia syntyy, luokanvalvoja voi toimia sovittelijana.

Enemmän kuin kurinpidollisia taitoja, nykyopettaja tarvitsee diplomaattisia kykyjä. Tämä tulisi myös opettajankoulutuksessa huomioida entistä paremmin. 

Tuhansien kurittomien koululaisten maa


Ajankohtaisen kakkosen teettämän kyselyn mukaan koulujen työrauhaongelmat ovat lisääntyneet (Yle.fi 21.2.2012).

Oppilaat huutelevat ja pulisevat keskenään tai räpläävät taukoamatta kännyköitään. Kuopiolainen maantiedon ja biologian opettaja Erja Partanen on huolissaan siitä, että oppilaiden opiskelutavat ovat muuttuneet lyhytjännitteisiksi.  Nykynuori jaksaa keskittyä opetettavaan asiaan vain hetken, mutta jos tehtävä vaatii ponnisteluja, hän luovuttaa ja antaa periksi herkästi. Ja kun keskittyminen herpaantuu, alkaa pulina tai kännykän räplääminen.

Samaisessa Ylen artikkelissa kuopiolainen yrittäjä ja kahden koululaisen isä Saku Sopanen peräänkuulutti rehtoreilta tiukempaa otetta työrauhaongelmiin puuttumisessa. Hänen mukaansa rehtoreiden tulisi selkeämmin puuttua opettajien tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Jos jonkun opettajan tunneilla on työrauhaongelmia, rehtorin tulisi ottaa kyseinen opettaja puhutteluun ja tivata syitä huonoon työrauhaan. Sopanen ei purematta niele väitteitä suomalaisen opettajan ammattitaidosta ja pätevyydestä selviytyä tehtävästään. Siksi hän onkin rahoittanut omilla varoillaan kuopiolaiseen Kalevan kouluun ns. turvaluokan, johon oppituntia häiritsevä oppilas voidaan siirtää.

OECD:n raportin mukaan Suomessa on maailman kolmanneksi huonoin koulukuri. Levottomampaa kouluissa on vain Argentiinassa ja Kreikassa. Opettajat eivät enää viihdy koulussa, vaan hakeutuvat muihin työtehtäviin. OAJ:n koulutusjohtaja Heljä Misukkaa huolettaa myös opetusalan juridisoituminen. Opettajat ovat melko aseettomia työrauhaongelmien edessä. Oppilaita ojentaessa pitää tarkkaan miettiä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Sanansakin on aseteltava huolella, sillä nykyhuoltajat ovat kärkkäitä ottamaan yhteyttä esimieheen ja viemään asioita jopa oikeuteen asti, mikäli kokevat lapsensa kärsineen vääryyttä.  (ESS 25.2.2012)

Kirjoitin aiheesta edellisen postaukseni noin puolitoista vuotta sitten. Silloin pidin häirikköoppilaan eristämistä jonnekin näkymättömiin jopa utopistisena ajatuksena. Turvaluokka voisi olla yksi ratkaisu, mutta muuten problematiikka ei ole muuttunut mihinkään. Pelkäänpä, että jatkossa Saku Sopasen kaltaiset maksavat asiakkaat tulevat saamaan entistä näkyvämmin äänensä kuuluviin ja työrauhaongelmat sälytetään entistä enemmän yksittäisen opettajan niskoille. Tämä lisää aivan varmasti opettajien joukkopakoa muihin tehtäviin. Yksikään opettaja ei kaipaa niskaansa huohottavaa rehtoria, joka tivaa, miksi hänen oppitunneillaan oppilaat eivät käyttäydy siivosti. Minä ainakaan en ole tavannut yhtäkään yläkoulun opettajaa, joka ihan masokistisuuttaan raahautuu kahdenkymmenen teinin eteen. Opettajat on koulutettu opettamaan ja sitä he haluaisivat työssään tehdä. Jos koulun ensisijainen tehtävä on pitää teini-ikäiset kurissa, luokkiin pitäisi palkata ihan eri ammattialan edustajia.

(Aiheen käsittely jatkuu seuraavassa postauksessa)

lauantai 25. helmikuuta 2012

Askarrellaan!

Kysyin syyslukukauden alussa kasiluokkalaisiltani, haluavatko he tehdä ryhmätöitä tietokoneella vai askarrella pahvien, saksien ja tussien kanssa. Suurin osa oppilaista halusi sekä että. Vaikka edellisinä vuosina olin luokaton opettaja ja jouduin kiertämään päivän aikana useammassakin luokassa, me teimme joka vuosi jonkun yhteisen työn, jossa oppilaat pääsivät askartelemaan.


Tänä lukuvuonna olemme tehneet nukketeatterilavasteita ja erilaisia postereita luokan seinille. Seiskat ovat tehneet aivan ihastuttavia keppinukkeja kuvaamataidon tunneilla ja äidinkielen tunneilla he ovat kirjoittaneet niille näytelmiä, jotka on videoitu ja editoitu elokuviksi.

Lisää kuvateksti

Olen käsitellyt oman valvontaluokkani kanssa viime aikoina myös kiusaamista ja he tekivät aiheesta tietoiskuposterit luokan takaseinälle.

Kasiluokkien kanssa olemme käsitelleet kirjallisuutta. Oppilaat ovat kirjoittaneet jännityskertomuksen ensimmäisen luvun ja yhden kohtauksen kauhutarinasta. Fantasiakirjallisuusjaksolla he ovat saaneet heittäytyä tolkieneiksi ja luoda oman fantasiamaailmansa. Osa näistä postereista on jo valmistunut.


Murrekartta ja näytteitä eri murteista.
Ysien kanssa käsittelemme parhaillaan suomen sukukieliä ja murteita. Ryhmät saivat valita oman aiheensa ja työstää erilaista oheismateriaalia oppituntien havainnollistamiseksi. Kartoista tuli aikas kivannäköisiä.
















Luokkakin alkaa näyttää ihan oikealta äikänluokalta.
Ja mikä tärkeintä, sinne on oikeasti kiva mennä töihin joka arkiaamu!



sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Pojatkin tykkäävät lukea!

Tänä syksynä toteutui yksi pitkäaikainen haaveeni. Sain neljän kiertolaisvuoteni jälkeen ikioman luokan. Olen nyt viime viikkojen aikana kuskannut sinne omia kirjojani. Luokassani on valitettavasti vain yksi kirjahylly ja jouduin ensin raivaamaan siihen tilaa piilottamalla vanhat 70- ja 80-luvun äidinkielen lukemistot luokan perällä oleviin kaappeihin. Tilalle olen tuonut lähes kaikki omat pokkarini ja muutaman kotimaisen ja ulkomaisen mielenkiintoisen lukuromaanin, jotka ovat aikoinaan minua inspiroineet.

Ilokseni olen huomannut, että nuoret käyvät mielellään räpläämässä kirjoja. Suurin osa dekkareistani on lainassa, sillä kasien pitäisi palauttaa hiihtoloman jälkeen dekkariraporttinsa. Yksi poika löysi hyllystä Suzanne Collinsin Nälkäpelin. Hän luki sen takakannen ja kurkisti kirjan sisään: "Ope, saanko mää ottaa tän?" Kaavamaisena aikuisena olin  ajatellut, että Nälkäpelin "saisi" lukea vasta seuraavaan kirjallisuustyöhön, mutta se olisi ollut silkkaa kidutusta ja tyhmyyttä! Poika lukekoon Nälkäpelin nyt ja tehköön siihen liittyvät tehtävät ennen dekkariraporttia.

Muutenkin opettajanpöytäni ympärillä pyörii minulle ihan uusia tyyppejä. He ovat teini-ikäisiä poikia, jotka kertovat, mitä he ovat juuri nyt lukemassa ja mitä he aikovat seuraavaksi lukea. Väinö Linnan tuotanto inspiroi lukemaan lisää poliittista kirjallisuutta. Enkä olisi ihan heti uskonut, että jotkut pojat kieltäytyisivät lukemasta sarjakuvia "oikean" tai "kunnon" kirjan sijasta. Dekkariraporttiin olisi voinut ihan hyvin lukea vaikka yhden Tintti-sarjakuvan, mutta sen sijaan pojat kokeilkoot, innostuisivatko he nuorten Remeksistä.