sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Minä alan nyt vlogata!

Hankin viime perjantaina kunnon videoeditointi ohjelman. Viimeisen vuorokauden olen katsellut tutorialeja ja räpeltänyt, kironnot välillä jumittavaa konetta ja alkanut uudestaan alusta.

Viime keväänä julkaisin tästä samasta materiaalista raakaversion, nyt sain ensimmäisen editoidun version valmiiksi ja tässä se nyt on. Minä alan nyt virallisesti vloggaajaksi ja pienten videoiden tekijäksi.



Samana iltana editoin jatko-osan videooni.


torstai 28. syyskuuta 2017

Vuorovaikutustaitoja ja mediaa

Seiskojen kanssa olemme nyt toteuttaneet uutta opsia. Tässä muutama ajatus alkusyksyn teemoista:





Videolla mainittiin oppilaiden tekemät työpaikkahakemukset. Oikeasti kyseessä olivat työpaikkailmoitukset, joista alla pienet näytteet.








lauantai 16. syyskuuta 2017

Minulla on unelma!

Olen viime aikoina tuntenut itseni todella riittämättömäksi. Joka aamu mietin, voisinko tehdä jotain muuta työtä.

Eilen minä sen oivalsin. Tai olenhan minä sen tavallaan tiennyt jo monta vuotta. Minä olen sielultani erityisopettaja. Miksi en siis oikeasti alkaisi sellaiseksi?

Merkityksellisimmät hetkeni opettajana olen kokenut silloin, kun olen saanut olla nuorten kanssa pienellä porukalla. Minä uskon vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin, koska vain niissä syntyy jotain pysyvää.

Etsin tämän vanhan kirjoitukseni vuodelta 2010. Yksi tuon perheen pojista on nyt kahdeksasluokkalainen, joka juuri eilen totesi, että on ihan huippua, kun hän saa opiskella kanssani joka päivä. Olemme opiskelleet yhdessä historiaa ja suomen kieltä, eilen katsoimme hetken matematiikkaa ja kertasimme kasvion kasveja. Hänelle minä olen erityisopettaja, olen aina ollut.

Tekstissä mainittu tyttö on nyt lukion tokaluokkalainen, joka edelleen käy luonani tukiopetuksessa. Hän itse ehdotti asiaa opolleen ja rehtorilleen ja olemme opiskelleet yhdessä silloin tällöin. Eilen keskustelimme historiasta ja kuinka ollakaan puhuimme myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta -(kts. viittaamani blogiteksti). Pohdimme yhdessä myös ammatinvalintaa, kerroin omista erityisopettajahaaveistani ja tyttö kertoi omistaan. Aika näyttää, toteutuvatko meidän suunnitelmamme.

Tänä aamuna en tunne itseäni riittämättömäksi. Tunnen itseni tärkeäksi ja erityiseksi.
Minulla on unelma! Minä haluan olla erityisopettaja.


torstai 3. elokuuta 2017

Vuodet eivät ole veljeksiä

Syyslukukausi alkaa ensi viikolla. Naputtelen lukujärjestystäni sähköiseen kalenteriin. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen minua oikeasti hirvittää tuleva lukuvuosi. Takana on äärimmäisen rankka vuosi, olen joutunut hyvästelemään kaksi läheistä ihmistä ja elän edelleen jatkuvan epävarmuuden keskellä. Olen joutunut luopumaan monesta minulle tutusta ja rakkaasta rutiinista, mutta saanut toki jotain uuttakin niiden tilalle. Parasta tässä vuodessa ovat olleet ihanat, voimaannuttavat ihmiset. Heille kiitokset siitä, että ovat jaksaneet kulkea rinnalla sekä tosielämässä että somen välityksellä.

Epävarmuutta ei paranna yhtään se, että koulumme on viime keväästä asti ollut remonttityömaana. Ajoin eilen sen ohi ja kauhistuin, niin keskeneräiseltä kaikki vielä näytti. Talon seinustat on kaivettu auki ja piha on täynnä rautahäkkejä. Sisätiloihin emme pääse vasta kuin ensi viikolla. Minulla ei ole aavistustakaan, missä kunnossa luokkahuoneeni tai koulukirjastomme on.

Tänä syksynä seiskaluokkalaiset aloittavat uuden opsin mukaisen opiskelun. Otan nyt seitsemännen luokan opetuksen uudistamisen tämän vuoden punaiseksi langaksi. Teen myös joitakin muutoksia koulukirjastomme lainauskäytäntöihin ja aloitan luovan kirjoittamisen opettamisen. Siinä kolme minulle uutta asiaa, joihin haluan tänä lukuvuonna erityisesti panostaa.

Hyvää alkavaa lukuvuotta.
Itselleni toivon mahdollisimman hyvää ja lempeää kouluvuotta.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Uusi laite, uudet haasteet

Ostin viikonloppuna uuden puhelimen. Halusin ehdottomasti hyvän mutta edullisen android-laitteen ja päädyin Honor 7 Liteen (täysin ilmainen mainos ko. yritykselle ja tuotteelle)

Uudella lelulla piti päästä toki heti leikkimään. Aluksi latasin kaikki suosikkisovellukseni, joita kaikkia ei vanhaan Windows-puhelimeeni ollut edes saatavilla. Samalla aktivoin tekemäni Snapchat-tilini, jota olin opetellut käyttämään noin vuosi sitten. Silloin vielä aika harva teini käytti sitä aktiivisesti, nyt se löytyy lähes jokaisen luurista.

Kollegani Petteri, joka on nyt täysiverinen tubettaja, aloitteli videointiuraansa nimenomaan Snapchatissa. Snappailu vei hänet mukanaan ja nykyään hänellä on oma aktiivinen YouTube-kanava, jossa hän julkaisee aktiivisesti erilaisia vlogeja.

Petterin jalanjäljissä minäkin päätin aloittaa snappailun ja siirtyä myöhemmin EHKÄ joka tubettamaan. Minusta se on lähes välttämätöntä, sillä jos haluan jatkossa opettaa nuoria tekemään omia videoita, minun on kokeiltava sitä myös itse. Tällä hetkellä esim. työpaikkahakemukseen voi joutua nauhoittamaan pätkän itsestään. Siksi kameran edessä esiintymistä on syytä harjoitella vaikka vain itsekseen, jotta siihen tottuu eikä esim. minuutin mittaisen videon tekeminen tunnu ylivoimaiselta haasteelta esim. työpaikkahakemuksen yhteydessä.

Minäkin otin haasteen vastaan ja tein ensimmäiset snappivideoni kameran edessä, Amatöörinä kuvasin ne puhelimen omalla kameralla, joka näyttää kuvan oikeinpäin, ja latasin ne sitten Snapchatiin. Tästä sain jo palautetta tosisnappaajilta, mutta minä haluan näyttää aitoa kuvaa, en peilattua todellisuutta :)

Tässä ensimmäinen videoni, joka käsittelee, mitäpä muuta kuin itsensä haastamista:

video

Ota sinäkin haaste vastaan! 



Sanoista tekoihin! Tein samana iltana pari harjoitusvideota.

MIKSI MINUN PITÄISI VLOGATA / TUBETTAA?




MISTÄ AIHEISTA MINÄ VLOGAISIN TAI TUBETTAISIN?








lauantai 22. huhtikuuta 2017

Vitosesta tuli uusi seiska

Tein tällä viikolla tärkeän oivalluksen. Olen tuskaillut isojen heterogeenisten opetusryhmien kanssa. Olen jakanut porukkaa, eriyttänyt tehtäviä ja laatinut oppimispolkuja eritasoisille oppijoille. Olen hyödyntänyt erityisopettajan hupenevia palveluita ja pyytänyt koulunkäyntiavustajaa luokkaani auttamaan.

Tällä viikolla oppilaiden piti kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Olimme edellisinä tunteina perehtyneet aiheeseen mm. katsomalla hienon dokumenttielokuvan robotiikasta elokuvissa ja ajattelin, että aihe olisi mieluinen erityisesti pojille, jotka ovat kiinnostuneita tietokone- ja kännykkäpeleistä.

Tarinan sai kirjoittaa käsin tai koneella. Osa porukasta pääsi hyvin vauhtiin, osa tarvitsi hieman apua alkutilanteeseen virittäytymisessä (Aloita vaikka niin, että astut ulos rakennuksesta, kuvaile millaista ulkona on, onko lämmintä vai kylmää (ilmastonmuutos), millaisella ajoneuvolla lähdet töihin, millaista työtä teet jne.)

Muutama oppilas ei saa mitään aikaiseksi. Huomio hajoaa muihin asioihin, keskittyminen ei riitä, sanoja ei vain ilmesty paperille eikä tietokoneen ruudulle.

Samaan ilmiöön olen törmännyt monen monta kertaa. Silloin kyseessä on ollut tiedonhaku tai jonkun tietotekstin kirjoittaminen annetun aineiston pohjalta. Tuolloin olen istunut hetken oppilaan vieressä ja auttanut häntä löytämään tietoa ja kirjoittamaan muutaman rivin. Tätä taitoa on harjoiteltu varmasti useiden vuosien ajan monessa muussa oppiaineessa täyttämällä työkirjatehtäviä tai tekemällä pieniä esitelmiä. Kysymys ei ole siis siitä, että asiaa ei olisi harjoiteltu.

Tarinaa ei kukaan opi kirjoittamaan muuten kuin kirjoittamalla tarinaa. Alkuvaiheessa ei ole väliä, kuinka oikein kieliopillisesti sanat ja lauseet ruudulle tai paperille naputellaan tai raapustetaan, kunhan niitä vain ilmestyy. Mutta mitä minä voin oikeasti enää tehdä oppilaan hyväksi, jos niitä sanoja ei vain ala ilmestyä? Sanelemaanko minun on ruvettava? Onko minun kenties kirjoitettava tarina oppilaan puolesta?

Oppituntien jälkeen järjestettävä tukiopetus ei auta tässä tilanteessa. Stressaantunut oppilas ei tuota fiktiivistä tarinaa yhtään sen paremmin oppituntien jälkeen kuin oppitunneilla. Kotiläksyksi tarinan voi toki antaa, mutta mistä minä tiedän, kumpi vanhemmista sen loppujen lopuksi on sanellut tai mistä kirjasta se on napattu valmiina.

Tällaisia oppilaita alkaa olla yhä useammassa opetusryhmässä. Vuodesta toiseen he onnistuvat pääsemään luokaltaan heikoin arvosanoin, heidän äidinkielen arvosanansa on yläkoulun yhdeksännellä luokalla viisi tai kuusi.

Nämä oppilaat pidetään yleisopetuksen ryhmissä, koska heille ei ole tilaa erityisopettajan parkkiopetuksessa. Nämä oppilaat hyötyisivät pienryhmäopetuksesta, jossa opettajalla olisi aikaa joka tunti auttaa systemaattisesti opiskelutekniikoiden hiomisessa. Pirstaleinen yleisopetuksen systeemi, jossa joka tunti siirrytään uusiin tehtäviin, ei tue heidän oppimistaan.

Koska koulussa on heikosti (keskiarvo alle 7) menestyviä oppilaita jo niin paljon, tällainen vitosen ja kutosen oppilas ei enää edes huolestuta koulun pedagogista johtoa. Oppilashan pääsee kursseistaa läpi; tukitoimet riittävät nykyään enää niille oppilaille, jotka eivät ilman niitä pääse kursseista läpi. Kauhulla odotan kesäkuun alkua, kun nämä oppilaani vievät kevättodistuksensa kotiin. Wilmaan katsominen pelottaa ja puhelimen aion pitää äänettömällä. Toivottavasti vanhemmat ymmärtävät, että syy ei ole meissä opettajissa eikä edes koulun pedagogisessa johdossa. Syy löytyy paljon ylempää, hallituksen tekemistä koulustusleikkauksista ja kuntien koulutusbudjeteista.

Kun aloitin työni kymmenen vuotta, tavoitteenani oli tukea oppilaita saavuttamaan ainakin arvosanaan seitsemän vaadittavat tiedot ja taidot. Näiden vuosien aikana minulta on viety resurssit saavuttaa tuo tavoite. Minulta vei kaksi vuotta oivaltaa, että syy oppilaiden huonoon menestykseen ei ole minussa vaan näissä olosuhteissa, joissa yritän työtäni tehdä.

Minä teen parhaani tämän yhteiskunnan eteen. Nyt on aika kysyä, mitä yhteiskunta tekee sen eteen, että minun työpanokseni tuottaa mahdollisimman suuren hyödyn?