lauantai 27. elokuuta 2011

Tiikeriemo, pillimehu ...

Loppukesällä iltapäivälehtiin alkoi ilmestyä kauhukuvauksia koulun arjesta. Opettajat valittavat huonosti käyttäytyvistä oppilaista ja heidän vanhemmistaan. Vastapainoksi oppilaat ovat saaneet kertoa omia tarinoitaan kiusaavista opettajista. Keskustelu on jatkunut koko alkusyksyn mm. blogikirjoituksissa ja viimeksi aihetta käsiteltiin Opettaja-lehdessä.

Minussa on rutkasti tiikeriemon vikaa, mitä tulee omien lasten puolustamiseen. Viime vuonna jouduin muutamaan otteeseen olemaan yhteydessä sekä opettajiin sekä rehtoriin, ja sain varmasti hankalan äidin maineen. En kokenut yhteydenotoissani purkavani omaa turhautumistani vaan huolehtivani siitä, että poikani kokisi koulun mielekkäänä ja kannustavana paikkana vastaisuudessakin. Tänä vuonna asiat ovat lähteneet käyntiin ihan eri tavalla ja minulla on vahva luotto siihen, että pojallani on koulussa turvallista ja opettajat tukevat ja kannustavat häntä.

Minäkin olen joskus saanut vanhemmilta kirjallisia yhteydenottoja, joissa he ovat ehdottaneet joitain tapoja käsitellä omaa lastaan, mutta ne ovat aina olleet niin rakentavassa hengessä kirjoitettuja, että en ole ymmärtänyt niistä loukkaantua. Joskus olen kutsunut huoltajan koululle ja olemme keskustelleet opetukseen liittyvistä asioista kasvokkain. Tärkeintä on, että huoltaja kokee, että hän on tullut kuulluksi. Turhautumisen kierre on hyvä saada poikki mahdollisimman varhain.

Yksikään vanhempi ei ole koskaan haistatellut minulle, vaikka olen joutunut ottamaan kotiin yhteyttä ja puhumaan arkaluontoisistakin asioista. Tiedän, että jos joku vanhempi käyttäytyisi loukkaavasti tai uhkaavasti, minulla olisi esimieheni ja työyhteisöni tuki takanani. Kukaan opettaja koulussamme ei jäisi asian kanssa yksin.

Syksyn alussa kerroin uusille seiskoilleni, että vaikka koulussamme on monta sataa oppilasta, kukaan heistä ei pääse hukkumaan massaan. Jokaisella on koulussa ainakin kymmenen aikuista, jotka ovat kiinnostuneita hänen hyvinvoinnistaan. Jos yhdelläkään aikuisella herää huoli oppilaasta, hän vie asiaa eteenpäin: ainakin luokanvalvojalle, tarvittaessa myös terveydenhoitajalle tai kuraattorille.

Uudet opettajat ovat kehuneet koulumme henkeä. Eräs sijainen mainitsi, että toisessa koulussa oppilaat kohtelivat opettajia todella epäkunnioittavasti, meidän koulussamme huomiota herätti pelkästään se, että oppilaat tervehtivät opettajia asiallisesti. Kiva kuulla. Minustakin meidän koulussamme on hyvä ilmapiiri.

Ensimmäisen työviikon jälkeen laskin, kuinka monta prosenttia työpaikalla vietetystä ajasta käytin varsinaiseen opettamiseen. Viimeiseltä kahdelta viikolta en ole moista tilastoa vaivautunut tekemään. Minusta on hienoa, että opettajana en ole ainostaan tiedon jakaja, vaan saa olla mahdollisimman kokonaisvaltaisesti kasvattaja. Suurin osa opettajista kokee varmasti samoin. Opettaja-lehden artikkelissa eräs ope ilmaisi sen osuvasti: vaikka koulupäivän jälkeen olo on kuin tyhjiin imetyllä pillimehulla, työ on silti antoisaa.






lauantai 20. elokuuta 2011

Vertaistukea ja aggressionhallintaa

Olipas mielenkiintoinen ja virikkeellinen viikko!

Tiistai-iltana kävin nepsy-lasten vanhempien vertaistukiryhmässä. Ryhmä on tarkoitettu niille vanhemmille, joilla itsellään on nepsy-lapsi ja jotka myös työssään kohtaavat erityislapsia. Meitä oli paikalla viisi äitiä, yhtäkään isää ei ollut mukana. Olisi toivottavaa, että myös miehet löytäisivät paikkansa tällaisissa ryhmissä.

Nepsy-perheessä ei voi välttyä tunteiden ilotulitukselta. On ihanaa kuulla, että muillakin perheillä on koko skaala käytössä, niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Vertaisryhmän parasta antia on se, että uskaltaa puhua myös vaikeista asioista, koska tietää, että muut ymmärtävät ja pystyvät samaistumaan. Nepsy-lapsen vanhempana kaikki ylevät ajatukset omista kyvyistään kasvattajana ovat joutuneet niin moneen kertaa koetukselle, ettei tulisi mieleenkään alkaa neuvoa ketään eikä kyseenalaistaa toisten tekemiä ratkaisuja. Silti näistä tapaamisista saa paljon hyviä käytännön vinkkejä omaan arkeensa. Tällaisia vertaisryhmätapaamisia olisi hyvä järjestää myös kouluille oppilaiden vanhemmille.

Keskiviikkona kävin kuuntelemassa Raisa Cacciatoren luentoa aggressiokasvatuksesta. Tilaisuus oli osa Tampereen Nepsy-hankkeen "Miten tukea lasta ja nuorta" -luentosarjaa. Cacciatore kertoi havainnollisesti aggression 18 portaasta, jotka kuuluvat jokaisen yksilön kehitykseen. Aggressiossa on kyse vahvoista tunteista, joita lasten ja nuorten tulisi oppia tunnistamaan ja hallitsemaan. Porrasmalli kuvaa lapsen ja nuoren kehitystasoja ja sitä, millaisten tunteiden ja tuntemusten kanssa lapsi ja nuori kulloinkin painiskelee.

Tilasin Aggression portaat -kirjan heti keskiviikkoiltana ja sain sen jo perjantaina postissa. Kirja on on tarkoitettu opettajille ja sen avulla voi suunnitella omille opetusryhmilleen sopivia oppitunteja aiheesta. Kirjan mukana on cd, jossa on valmista oppimateriaalia. Tunteet ja niiden hallinta sopii oikein hyvin alkusyksyn kirjoitustöiden teemaksi ja ne palvelevat loistavasti mm. KiVa-koulun tavoitteita.



lauantai 13. elokuuta 2011

Lisää tunteja vuorokauteen!

Ensimmäiset työpäivät takana ja nyt jo ihan pikkaisen hirvittää, miten vuorokauden tunnit riittävät normaalin arjen pyörittämiseen.

Lukuvuoden käynnistyminen tarkoittaa useita kokouksia, joiden päätteeksi täytyy vielä suunnitella seuraavan päivän oppitunnit. Ja vaikka oppitunteja ei niin paljon vielä olisikaan, aikaa menee mm. erityisopettajan ja muiden aineenopettajien kanssa neuvottelemiseen. Koska vastuualueeseeni kuuluu kaikkien koulumme maahanmuuttajaoppilaiden opetuksen koordinointi, minun on informoitava opettajia uusista oppilaista. Onneksi meillä on paljon taitavia ja aktiivisia aineenopettajia, jotka ovat valmiita ottamaan vastuuta mm. opetusmateriaalin tekemisestä ja uusien kollegoiden mentoroinnista, mutta alkujärjestelyt ja sumplimiset vievät aina oman aikansa.

Opetustyön lisäksi opettajat osallistuvat aktiivisesti koulun muun toiminnan pyörittämiseen. Jokainen opettaja kuuluu ainakin yhteen tai kahteen työryhmään, jotka kokoontuvat tarvittaessa. Maahanmuuttaja- / erityisopetustyöryhmän lisäksi kuulun koulun tiedotustyöryhmään. Tänä vuonna lisäsimme tämän työryhmän yhdeksi osa-alueeksi sosiaalisen median. Työryhmätyöskentely tuo sopivasti lisähaasteita omaan työhön ja samalla se tukee sitä, mutta toki se myös vie aikaa.

Viime viikolla olin koululla yhteensä 24 tuntia, joista oppitunteja oli yhdeksän. Ainoastaan 37,5 % ajasta tein opetustyötä. Loput 62,5 % tein muuta opetukseen liittyvää työtä. On jännä nähdä, kuinka tämä suhde tulee syksyn aikana muuttumaan.

Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri tästä syystä, tunnen joka syksy olevani vahvasti oikealla alalla!

perjantai 5. elokuuta 2011

Laskeutuminen arkeen

Viimeinen kokonainen kesälomaviikko on mennyt arkeen orientoitumisessa. Raivasin jo keväällä viisi isoa kassillista mappeja ja papereita kotoa koululle. Tänä lukuvuonna minulla on vihdoinkin ihan oma luokkatila, jossa voin säilyttää kaiken opetusmateriaalini. Tähän asti nuo kymmenet mapit ovat olleet kotikirjahyllyssäni. Tällä viikolla olen raivannut lisää tilaa kirjahyllyistäni ja töihin on lähdössä vielä muutama kassillinen kirjoja ja kansioita.

Torstaina kävin viemässä osan tavaroista työpaikalle. Samalla järjestelin pulpetit ja opettajan pöydän oikeisiin asemiin. Vaihdoin dokumenttikameran paikan ja nypin seinätauluilta kaikki ylimääräiset nastat ja nuppineulat. Lajittelin tussit ja puuvärit isoihin laatikoihin ja mietin hyvät paikat liimoille, saksille ja viivottimille. Samalla alkoi nousta uusia ideoita, millaisia töitä oppilaiden kanssa voisi tehdä.

Lueskelin heinäkuun lopulla Niina Rantapuun blogia, jossa hän kertoi opettajan arkeen paluustaan. Sitä lukiessani tunsin suorastaan täyttyväni adrenaliinilla ja muistin, kuinka kivaa opettaminen ja uusien asioiden kehittäminen on. Hän oli laittanut myös kuvia omasta äidinkielen luokastaan, jossa on vanhoja huonekaluja. Minäkin aion hankkia omaan luokkaani pöytälampun, jonka valossa voin syksyn ja talven pimeinä päivinä lueskella oppilaille ääneen. Aion viedä luokkaan myös viherkasveja ja ehkä silloin tällöin jopa leikkokukkia kauden mukaan, mikäli kenenkään allergiat eivät estä sitä. Visuaalisen ilmeen lisäksi aion miettiä keinoja auditiiviiseen viihtyvyyteen. Jo pieni määrä tekstiilejä vähentää kaikua ja taustamusiikki voisi helpottaa joidenkin kohdalla keskittymistä.

Kirjasin jo keväällä hyvissä ajoin ennen koulun loppumista paperille ajatuksia siitä, mitä asioita aion käsitellä seuraavana lukuvuonna. Noita papereita en ole vielä tähän mennessä katsonut. Annan sisältöasioiden muhia vielä pari päivää rauhassa. Sitä ennen minun on tässä raivausinnossani mietittävä, kuinka paljon aion suunnitella tuntejani työpaikalla ja kuinka paljon tuon töitä kotiin. Ideaalitilanne olisi, että kaiken rutiininomaisen työn voisi tehdä työpaikalla ja kotona jäisi aikaa vapaaseen assiointiin ja luovaan ideointiin. :) Niinpä niin!

maanantai 1. elokuuta 2011

Milloin lapsuus loppuu?

Katselin haikeana, kun poikani melskasivat mökkirannassa. Kuinka monta lapsuuden kesää 14-vuotiaallani on vielä jäljellä? Tänä kesänä hänestä on jo iso apu miesten hommissa. Viime kesänä hän oli jo mukana tyhjentämässä ulkohuussia.

Lapsestani on kovaa vauhtia kasvamassa nuori mies, jonka pitäisi oppia ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Muistan elävästi, kuinka paljon kipuilua tuohon kasvuun kuuluu. Ensin lapsuudesta luopumiseen ja myöhemmin aikuisuuteen siirtymiseen. Se on pitkä, kivulias metamorfoosi.

Siksi on ihanaa katsella, kuinka 14-vuotias vielä tänä kesänä pystyy uppoutumaan legoilla rakenteluun. Muistan kun itsekin vielä silloin tällöin yläkouluikäisenä sormeilin barbinukkejani, vaihdoin niille ehkä pari vaatekertaa, silitin hiuksia, mutta leikkiminen ei enää oikein luonnistunut.

Kesän alussa tiskasin kaikki leikkiastiat ja laitoin ne toiseen varastoon. Tänä kesänä pienemmät pojat eivät enää leikkineet pihassa kotileikkiä, vaan he pelasivat sulka- ja lentopalloa. Mutta lapsia he onneksi ovat, vielä ainakin muutaman kesän. Minun täytyy muistaa nyt nauttia niistä jokaisesta!