sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Ihana, kamala kilpailuvietti

Katselin viime torstaina YLE1:ltä dokumenttia Ikäihmisten juoksukilpailu. Se kertoi viidestä veteraaniyleisurheilijasta, jotka osallistuivat Helsingissä järjestettyihin yleisurheilun MM-kilpailuihin. Dokumentissa kuvattiin yhden naisen ja neljän miehen valmistautumista kisoihin. Dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä viikon ajan.

Jiri Soukup (82) , Nick Corish (85), Herbert Liedtke (93), Alfred Proksch (101) ja Gabre Gabric (94) ovat kaikki entisiä aktiiviurheilijoita ja rehellisesti sanottuna, he näyttävät huomattavasti ikäänsä nuoremmilta! Italialainen Gabre on yhdeksänkymppisenä niin simpsakka leidi, että moni puolet nuorempi voisi olla hänelle jopa kateellinen.

Dokumentin aikana paljastuu ainakin pari pitkän iän salaisuutta: systemaattinen harjoittelu ja uskomattoman vahva kilpailuvietti. Vaikka jokainen veteraaniurheilija on jo osallistuessaan voittanut kovimman mahdollisimman vastustajansa, eli itsensä, he kyräilevät kilpakumppaneitaan ja punnitsevat omia voittomahdollisuuksiaan loppuun asti. Toinen sijakaan ei tyydytä, vaan nälkää jää jäljelle, seuraavana vuonna pitää laittaa pikkaisen paremmaksi.

Minä olen pitkäikäistä sukua. Molemmat mummuni elivät yli 80-vuotiaiksi. Hilma-mummo, äitini isoäiti, eli yli 90-vuotiaaksi. Molemmat vanhempani ovat yli 80-vuotiaita ja he asuvat edelleen itsenäisesti kotonaan.

Kun lopetin tupakanpolton vuosi sitten, päätin elää ainakin 100-vuotiaaksi. Dokumenttia katsoessani tuo tavoitteeni ei tunnu edes mahdottomalta. Tunnistan nimittäin itsessäni samoja piirteitä kuin Gabressa tai Herbertissä. Vaikka omat resurssinsa tietää tasan tarkkaan, joka kerta kuitenkin vähän harmittaa, että ei ole paremmassa kunnossa, että olisi oikeasti mahdollisuus edes joskus voittaa kilpakumppaninsa. 

Minäkin olen muutaman vuoden käynyt masterskisoissa. Oma lajini on uinti ja siinä järjestetään pari kertaa vuodessa kilpailuja kansallisella tasolla. Sarjoja on 25-vuotiaista ylöspäin. Ensimmäisen kerran olin mukana 26-vuotiaana, mutta sitten pidin taukoa 11 vuotta, kunnes aloin kilpailla uudestaan 37-vuotiaana.

Veteraanikisoissa on ihan oma tunnelmansa. Omat suoritukset jännittävät ihan yhtä paljon kuin juniorinakin ja kroppa on pakahtua adrenaliinista. Pelkkä suorituksen ajatteleminen saa sykkeen nousemaan.  Vanhana kettuna tuntee oman suorituskykynsä rajat ja on hienoa, kun osaa jakaa voimansa oikein. Silloin ei edes 100 metriä perhosta viidenkymmenen metrin radalla ole mahdoton urakka.

Vaikka minulla on melko voimakas kilpailuvietti, en kuitenkaan koskaan ole ollut tarpeeksi kunnianhimoinen, enkä edes lahjakas, jotta olisin tosissani koskaan kilvoitellut kullasta ja kunniasta. Minä olen se ikuinen kakkonen, joka häviää aina kalkkiviivoilla, jos joku voitonnälkäisempi on samassa kisassa mukana.
Mutta tällä tasolla se ei edes harmita. Minulle suurimman mielihyvän tuo nimittäin suunnitteleminen. On kiehtovaa suunnitella oma kausiohjelmansa eli kuinka paljon eriytyyppisiä harjoituksia pitää kauden aikana tehdä. Jos tavoitteena on samalla pudottaa painoa, suunnittelen ruokavalionikin liikkumisen mukaan. 

Kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti näiden viimeisten neljän vuoden aikana en ole kertaakaan pystynyt pysymään suunnitelmissani koko kautta. Aina jossakin vaiheessa en ole ehtinyt liikkumaan työn tai muiden kiireiden (lue: tekosyiden) vuoksi. Mutta aina tulee onneksi seuraava vuosi. Minulla voi olla niitä hyvässä lykyssä edessä vielä vaikka 59. Ehkä sinne mahtuu jokunen ehjä kausi vielä mukaan J

Kiitos Gabre, Herbert, Nick, Jiri ja Alfred! Olette upeita roolimalleja!  Perässä tullaan!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Rohkea rokan syö

Minä inhoan kaikkia uusia tilanteita. Minusta on äärettömän epämiellyttävää mennä ensimmäistä kertaa esim. uuteen ravintolaan tai esim. liikuntapaikkaan. Minua ahdistaa, jos en tiedä, kuinka siellä tulee toimia. Luulen, että se on se suurin syy. Minulla pitää olla tunne, että hallitsen tilanteen täysin. Siksi menen uusiin paikkoihin mieluiten aina jonkun konkarin tai muuten vain hurjapäisemmän tuttavan kanssa. Tiedostan kyllä, että arkuuteni takia saatan jäädä monta kokemusta köyhemmäksi, mutta se on sitten se hinta, joka pitää maksaa siitä, että tuntee olonsa turvalliseksi.

Lähdin 23-vuotiaana muutamaksi kuukaudeksi vaihto-opiskelijaksi Tukholmaan. Olin edellisenä kesänä ollut interaililla poikaystäväni kanssa, joten minulla oli kokemusta reppumatkaamisesta. Muistan, kuinka suunnittelin äärimmäisen pikkutarkasti kaiken: Laivamatkan jälkeen veisin reppuni rautatieaseman säilytykseen, menisin metrolla yliopiston kampukselle, allekirjoittaisin vuokrasopimuksen ja maksaisin neljän kuukauden vuokrat etukäteen ja kävisin katsomassa tulevan asuntoni. Sen jälkeen hakisin tavarat säilytyksestä ja asettuisin taloksi.  Luonnollisesti olin etukäteen varmistanut millä metrolla yliopistolle pääsee ja millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Ja kuinka ollakaan, kaikki sujui kuin tanssi, juuri suunnitelmieni mukaan! Mikä voitto minulle ja turvallisuushakuisuudelleni!

Olen aina ihaillut vanhinta poikaani, koska hän on pienestä pitäen halunnut kokeilla uusia asioita. Hän on innokas osallistumaan erilaisiin kisailuihin ja vähät välittää lopputuloksesta. Hän on ihanan ennakkoluuloton ja peloton. Keskimmäisenikin tarttuu rohkeasti uusiin tilanteisiin, hän ei ujostele vieraita ihmisiä vaan luottaa itseensä.

Nuorimmaiseni on kuin minä. Hän jännittää mielettömästi uusia asioita ja paikkoja. Kyläreissut tai jopa hotellissa yöpyminen voi olla hänelle ylitsepääsemätön juttu, ainakin ensimmäisellä kerralla. Mutta kun tilanne on kerran koettu, hän selviytyy suvereenisti vastaavasta tilanteesta seuraavalla kerralla.

Tällä viikolla olen käynyt jälleen taistelua itseni kanssa. Sain tuttavaltani kahdeksi viikoksi kuntokeskuksen jäsenkortin ja olisi todella epäkohteliasta jättää moinen mahdollisuus käyttämättä. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun on pakko mennä ihan uuteen ympäristöön, täysin vieraitten ihmisten pariin ja laittaa itseni alttiiksi kaikenlaiselle sanattomalle arvioinnille.

Ensimmäinen kerta oli lähes traumaattinen. Vaikka olen nuorempana tottunut käymään erilaisilla kuntosaleille, tunsin itseni täysin avuttomaksi. En osannut oikein tehdä mitään ja minua nolotti! Toinen kerta oli jo huomattavasti parempi, vaikka menimmekin ystäväni kanssa saman ketjun toiseen kuntokeskukseen. Nyt osasin jo hyödyntää minulle tuttuja laitteita ja osallistuin jopa yhteen ryhmäliikuntatuntiin. Ei hassumpaa!

Minä olen sinut arkuuteni kanssa. Ei se haittaa, vaikka joku naureskelisi minulle. Ymmärränpähän paremmin samojen ongelmien kanssa painiskelevia nuoria ja aikuisia. Joskus on ihan viisasta olla laittamatta itseään alttiiksi ulkopuolisten arvostelulle. Mutta silti voi aina haaveilla, kuten nuorimmaisenikin, joka ilmoitti minulle, että yhdeksännellä luokalla hänestä tulee laulaja koulun bändiin. Hän on jo miettinyt valmiiksi kaikki kappaleetkin, jotka hän silloin esittää.

Ihanaa! Minä en epäile yhtään!
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Se, että jo matkalla jonnekin, on usein jopa tyydyttävämpää kuin perille pääsy!

lauantai 4. kesäkuuta 2011

He aloittivat peruskoulutaipaleensa elokuussa 2002. He ovat sitä sukupolvea, joka on tottunut käyttämään sähköisiä viestimiä koko ikänsä, diginatiiveja. He ovat sitä sukupolvea, jonka oppimistulokset ovat tutkimusten mukaan heikentyneet viimeisten kymmenen vuoden aikana. He ovat sitä sukupolvea, joka  tutkimusten mukaan koko maailman mittakaavassa  käyttäytyy huonosti ja häiriköi tunneilla. Toisaalta juuri noin kymmenellä prosentilla tästä sukupolvesta on Opettaja-lehden (30.5.2011) mukaan ns. helikopterivanhemmat, jotka elävät lastensa menestyksen kautta jopa siinä määrin, että he soittelevat päättötodistusten jaon jälkeen vihaisia puheluita opettajille kritisoidakseen lastensa saamia huonoja arvosanoja.

Heidän on vaikea keskittyä tunneilla ja kuunnella, mutta he pitävät siitä, että he saavat työskennellä tietokoneella. Asioiden pänttääminen on tylsää, mutta jos opettaja onnistuu naamioimaan jonkun oppimistilanteen esim. tietokilpailuksi, he lähtevät innokaasti pohtimaan mm. sitä, mitä eroa on teoksen aiheella ja teemalla. He pitävät hyvistä tarinoista ja he jaksavat kuunnella vaikkapa Kalevalan tarinoita, jos opettaja osaa kertoa niistä tarpeeksi mielenkiintoisesti. He ovat itsekin hyviä tarinan kertojia, jos heille vain annetaan siihen aikaa ja mahdollisuuksia. 

He eivät välttämättä kunnioita auktoriteettejä lainkaan isossa ryhmässä ollessaan, mutta he kuuntelevat nöyrästi, jos aikuisella on kerrankin aikaa puhutella heitä kahden kesken. Moitteilla ja nöyryytyksellä heidät saa käpertymään entistä enemmän kuoreensa, mutta kehumalla heitä voit yhtäkkiä todistaa ihmeitä. Tosin ne ihmeet ovat joskus niin pieniä ja joidenkin mielestä jopa itsestään selvyyksiä, että kaikessa kiireessä ne saattavat jäädä jopa huomaamatta.

Ihme, että oppilas kirjoittaa entisen kahden rivin sijaan kokonaisen sivullisen tekstiä. Ihme, että oppilas tulee joka päivä kouluun. Ihme, että seiskaluokan aikana jatkuvasti nahistelleen ja toisiaan kyräilleet nuoret hitsautuvat yhdeksännen luokan loppuun menneessä kiinteäksi ryhmäksi, jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Ihme, että 200 nuorta tulee päättäjäispäivänä  juhlasaliin, eikä yhdelläkään pojalla ole lippalakkia edes mukana.

Tänä keväänä he päättävät peruskoulunsa. He ovat hienoja, oman arvonsa tuntevia ja hyvin käyttäytyviä nuoria, kunhan heitä sellaisina vain muistetaan kohdella.

Onnea ja menestystä elämässä teille kaikille yhdeksäsluokkalaisille!