lauantai 25. tammikuuta 2014

Näpit irti HaLusta!

Aamulehti uutisoi torstaina 23.1.2014 Tampereen kaupungin suunnittelemista säästötoimista, jotka kohdistetaan lukioverkkoon. Lehden mukaan huhti-toukokuussa päätettäneen, joudutaanko yksi nykyisistä lukioista lakkauttamaan. Mikäli säästötoimiin päätetään ryhtyä, lakkautettavan lukion arpa osuu todennäköisesti Hatanpään lukioon, joka on opiskelijamäärältään Tampereen toiseksi pienin lukio.

Ehdotus Hatanpään lukion lakkauttamisesta on täysin mieletön. Hatanpään lukio on ainoa Tampereen kaupungin omistama lukio, jossa on musiikkipainotus. Vuonna 2012 lukioon valittin opiskelijoita myös musiikkiteatterilinjalle. Tampereen yhteiskoulun lukio (TYK) on myös ilmaisutaidon lukio, mutta sen ylläpidosta vastaa yksityinen taho, Tampereen yhteiskoulun säätiö. Kalevan lukio on myös yksityinen lukio, jota ylläpitää Kalevan lukion kannatusyhdistys ry.

Hatanpään lukio on seutukunnalla profiloitunut rennoksi, rockhenkiseksi lukioksi, jossa on poikkeuksellisen hyvä yhteishenki. Lukiossa opiskelee noin 300 oppilasta. Määrä takaa sen, että yksikään oppilas ei huku massaan. Lukiolaisten omia tuntoja voi käydä lukemassa heidän perustamassaan Hatanpään lukion puolesta -ryhmässä Facebookissa. Monet nuorista ovat kokeneet, että vasta Hatanpään lukiossa he ovat löytäneet sellaisen yhteisön, johon he oikeasti tuntevat kuuluvansa. HaLussa opiskelee nuoria koko seutukunnalta. Keskiarvoraja sinne on kohtuullinen toisin kuin esim. TYKiin. Hatanpään lukio painii siis lähtökohtaisesti aivan eri sarjassa kuin eliittilukioksi leimautunut TYK. Hatanpään lukio on hakijoidensa ykkösvaihtoehto, jonne he hakevat ensisijaisesti.

Vanhin poikani on hyvä esimerkki tyypillisestä halulaisesta. Hän innostui kitaransoitosta 13-vuotiaana. Hän sai ensimmäisen sähkökitaransa 14-vuotiaana ja opetteli soittamaan sitä itsenäisesti. Yhdeksännen luokan keväällä hän osallistui Hatanpään lukion pääsykokeisiin ja sai opiskelupaikan. Yläkouluikäisenä pojalla ei ollut varsinaista omaa kaveripiiriä, jonka kanssa hän olisi viettänyt vapaa-aikaansa. Lukion alettua neljän pojan ja kolmen tytön muodostama seitsikko on ollut erottamaton yksikkö.

Musiikki- ja musiikkiteatteripainotuksen lisäksi Hatanpään lukio on profiloitunut ensiluokkaiseksi lukioksi maahanmuuttajataustaisille opiskelijoille. Olen itsekin saattanut sinne kaksi melko myöhäisessä vaiheessa Suomeen muuttanutta maahanmuuttajaopiskelijaa, joiden kielitaito ei välttämättä olisi riittänyt lukio-opintoihin, mikäli he eivät olisi saaneet S2-opettajan tukea opintoihinsa. Mutta koska molemmilla oppilailla oli riittävä opiskelupohja kotimaastaan ja kova motivaatio opiskella lukiossa, he saivat mahdollisuuden jatkaa opintojaan Hatanpään lukiossa.

Hatanpään lukio on kaikinpuolin kannustava ja inhimillinen kasvuympäristö nuorille. Juuri nämä nuoret olisivat vaarassa hukkua massalukioihin. Näiden nuorten vuoksi olen valmis taistelemaan Hatanpään lukion puolesta.




sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Mihin on paras työntää pistin?

Kahdeksasluokkalaiseni tekevät tänä keväänä Lapsi ja sota -kirjatyön. Heidän tulee valita joku mitä tahansa sotaa käsittelevä romaani, jonka päähenkilö on nuori tai lapsi. Oppilaat tekevät kirjan pohjalta erilaisia tekstejä: kirjoittavat kirjeen päähenkilölle, pienen tietoiskun ko. sodasta, uutisen ja tavanomaisen lyhyen kirjaesittelyn.

Kyselin kollegoilta sopivia kirjoja oppilaille jaettavaan listaan. Eräs heistä muistutti minua Remarquen klassikkoromaanista Länsirintamalta ei mitään uutta. En ollut itse lukenut sitä aikaisemmin, joten varasin sen välittömästi kirjastosta. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat ensimmäiseen maailmansotaann. Kirjassa on kohtaus, jossa nuoret parikymppiset saksalaissotilaat istuvat lämpimässä ilmassa yläruumiit paljaina parakkien ulkopuolella. He ovat lepovuorossa eturintamalta, jonne heidät muutaman päivän jälkeen lähetetään takaisin. Pojat alkavat siinä istuessaan juttelemaan, mitä he tekisivät, jos yhtäkkiä tulisi rauha. Ennen sotaa kaksikymmentä poikaa heidän ryhmästään kävi samaa luokkaa koulussa. Nyt heistä on seitsemän kaatunut, neljä haavoittunut ja yksi on mielisairaalassa. Ainoastaan 12 on jäljellä. 

Pojilla ovat opinnot jääneet sodan alettua kesken ja he pohtivat sitä, kuinka he enää voivat sopeutua opiskelijaelämään ja sietämään opettajien tiuskimista koettuaan rintamaelämän helvetin. Seuraa aika hulvaton dialogi:

"Mitä arvelet toiminnan kolmijakoisuudesta Wilhem Tellissä?" muistaa Kropp yhtäkkiä ja hörähtää nauruun. 
"Mitkä olivat Göttingenin runoilijaliiton tarkoitusperät?" kyselee Müller hyvin ankarana.
"Montako lasta oli Kaarle Rohkealla?" sanon minä rauhallisesti.
"Teistä ei tule tässä elämässä yhtään mitään, Bäumer", mäkättää Müller.
"Milloin oli Zaman taistelu?" utelee Kropp.
"Teiltä puuttuu siveellistä vakavuutta, istukaa, viis' minus", sanon minä...
"Mitä tehtäviä Lykurgos piti valtiossa tärkeimpinä?" kähisee Müller ja tekee sellaisia eleitä kuin kohottelisi  silmälasejaan.
"Paljonko asukkaita on Melbournessa?" piipittää Müller.
"Miten aiotte selviytyä elämässä, jollette tiedä, miten paljon asukkaita on Melbournessa?" kysyn minä  Albertilta kiukkuisella äänellä.
 "Mitä ymmärretään koheesiolla?" paukahduttaa tämä.

Koko tuosta roskasta emme tiedä enää liikoja. Se ei ole ollut meille miksikään hyödyksi. Mutta kukaan ei ole neuvonut meille koulussa, miten myrskyssä sytytetään savuke, miten saa märät puut palamaan sateessa - ei myöskään sitä että pistin on parasta työntää vatsaan, koska se ei juutu sinne kiinni niin kuin kylkiluiden väliin.

(Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta) 

Tämä kohtaus kolahti minuun. Siinä paljastuu yksi koululaitoksen ikuisuusongelma. Koulu tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin niihin tarpeisiin, jota ulkomaailma sille asettaa, koska tulevaisuutta ei voi ennustaa niin pitkälle eteenpäin, että koululainsäädäntö ja sen asetukset pystyisivät noihin muutoksiin reaaliajassa vastaamaan. 

Tunnen itseni Kantorekiksi, opettajaksi, jonka kustannuksella pojat dialogissaan pilailevat. Kuinka monta kertaa olen itse päästänyt suustani moisia latteuksia patistaakseni oppilaitani pänttäämään jotain kielioppiasioita. Minua suorastaan hävettää ja nolottaa! 

Jotta kykenen säilyttämään kasvoni ja ammatti-identiteettini opettajana, minun on pystyttävä perustelemaan itselleni ja oppilailleni, miksi opetan tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Perusteluksi ei riitä se, että asia on kirjattu opetussuunnitelmaan tai painettu oppikirjaan, vaikka sen syyn taakse olisi helppo mennä piiloon kritiikkiä ja hankalia kyseenalaistuksia.

En pysty enkä halua kirjata tähän ylös omia perustelujani, sillä olen tämän asian suhteen juuri nyt hieman solmussa. Kolmen viikon suloinen joutilaisuus ja lukemani kirjallisuus ovat saaneet minut käymistilaan, jonka lopputulema ei ole vielä näkyvissä. Sisälläni elää pieni kapinallinen, joka etsii ulospääsyä. Silläkin on kielenpäällään kaikenlaisia kiusallisia kysymyksiä, kuten:

- Miksi opetustyöstä tehdään valtavan kankeaa ja epämiellyttävää liiallisella byrokratialla? 
- Miksi opettajien työaikaa varastetaan opetustyöhön kuulumattomalla sälällä?
- Miksi opettajille jatkuvasti sysätään uutta vastuuta, kun he jo nyt tuntevat itsensä riittämättömiksi?

Tässä asiassa tunnen itseni Remanquen kuvaamien poikien sielunsisareksi. 

Toinen pysäyttävä kuvaus on eturintamalta. Irvokkaalla tavalla se kuvaa sitä todellisuutta, johon 100 vuotta sitten opettajat ja vanhemmat eivät edes tienneet nuoriaan kasvattavan.

Me olemme muuttuneet vaarallisiksi eläimiksi. Me emme taistele, me puolustamme itseämme. Emme sinkoa pommeja ihmisiä vastaan - mitä me tiedämme ihmisistä tällä hetkellä! - tuolla takanamme ajaa meitä kuolema käsin ja kypärin, saamme katsoa sitä nyt ensi kerran kolmeen päivään silmästä silmään, ensi kerran kolmeen päivään saatamme puolustautua sitä vastaan. Olemme mielettömän raivon vallassa, emme odota enää voimattomina mestauslavalla, vaan voimme hävittää ja tappaa pelastaaksemme itsemme, pelastuaksemme ja kostaaksemme.

Me kyykötämme joka nurkan, joka piikkulankaesteen takana ja heitämme käsikranaatteja tulijoiden jalkoihin ennen kuin pujahdamme pois. Käsikranaattien pauke tuo voimaa käsivarsiimme, jalkoihimme; kyyryssä kuin kissat juoksemme tuon aallon kantamina, joka tekee meidät julmiksi, rosvoiksi, murhaajiksi, piruiksi. Se moninkertaistuttaa voimamme hädässä, raivossa ja elämänjanossa, se etsii ja taistelemalla tuo meille pelastuksen. Vaikka oma isä tulisi tuolta vihollisen mukana, ei kukaan epäröisi, vaan heittäisi kranaatin häntä kohti! 

(Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta) 
                    
Tänä päivänä taistelua ei käydä rintamalinjoista, vaan opiskelu- ja työpaikoista ja mahdollisuudesta inhimilliseen elämään. 

Millaisin eväin meidän tämän päivän opettajien ja vanhempien pitäisi nuoret tuohon taisteluun varustaa? Entä onko meille tämän päivän Kantorekeille annettu riittävät resurssit tuohon tehtävään?



perjantai 17. tammikuuta 2014

Opettajat pysykööt lestissään!

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmaisi huolensa uusavuttomuudesta blogikirjoituksessaan (Verkkouutiset 14.1.2014). Asiasta kirjoittivat myös MTV (15.1.2014) ja Iltalehti (15.1.2014) omilla verkkosivuillaan.

Luukkaisen mukaan yhä useampi vanhempi tuntuu olevan uusavuton ja tarvitsevan apua kodin arkirutiinien hoitamiseen. Toinen Luukkaista huolestuttava ryhmä on vanhemmat, jotka ovat niin työn kuormittamia, että heillä ei ole riittävästi aikaa eikä voimia perheelleen. Luukkainen on kuullut tapauksista, joissa opettajaa on pyydetty passittamaan oppilas suihkuun, hammaspesulle, syömään kunnolla tai menemään nukkumaan ajoissa. Olen kyllä kuullut, että monien opettajien tekisi mieli puuttua lasten kasvatustyyliin, mutta minullekin on uutta se, että vanhemmat itse toivovat opettajien puuttuvan näihin asioihin normaalin koulutyön ohella.

Luukkainen muistuttaa, että opettajien työhön kuuluu jo nyt niin paljon erilaisia tehtäviä perinteisen opetustyön lisäksi, että niihin ei voi missään nimessä enää lisätä vanhempien ohjaamista tai heidän tukemistaan käytännön kasvatustyössä. Aika ja voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä sellaiseen. Luukkainen myöntää, että osa vanhemmista tarvitsisi tukea vanhemmuuteensa, mutta sitä tehtävää ei pidä sälyttää opettajille.

Olen hieman hämmentynyt tästä keskustelusta. Opettajaurani aikana en ole joutunut kertaakaan neuvomaan vanhempia siinä, kuinka heidän tulisi kasvattaa tai huolehtia lapsistaan. Äitinä olen kerran saanut alakoulun opettajalta kuulla, että en huolehdi lapsestani kunnolla, koska en ole hankkinut hänelle kunnollisia suksenpidikkeitä.

Vanhempainvarteissa olen kyllä joutunut setvimään kiusaamistapauksia ja yrittänyt saada vanhemmat saman pöydän ääreen sopimaan asioista, koska olen itse vanhempana kokenut sen olevan paras keino tällaisissa asioissa. Olen myös jutellut läksyjentekorutiineista ja repunpakkaamisrituaaleista, koska olen huomannut, että ne ovat auttaneet omia koululaisiani. Joillekuille olen kertonut edelleen pakkaavani nuorempien koululaisteni reput, sillä suoritus saattaa olla ylivoimainen aamuäreälle teinipojalle. Joillekuille olen saattanut myöntää katsovani edelleen varhaisteinieni vaatteet valmiiksi ja varmistamaan, että he syövät jotakin ennen kouluun lähtöään. Työaikojeni takia minulla on onneksi siihen mahdollisuus. Jos ei olisi, rutiinit pitäisi luoda toisenlaisiksi.

Vaikka yritän parhaani mukaan muistuttaa lapsiani hygienian tärkeydestä, heillä saattaa toisinaan olla rasvainen tukka ja iho ja joskus voi joko hengitys tai kainalot pikkaisen haiskahtaa. Toivon, että tästä asiasta ei kuitenkaan tehdä numeroa vanhempainvartissa. Minusta se olisi todella loukkaavaa. Mieleeni ei tulisi pyytää opettajaa huomauttamaan asiasta lapselleni. Se olisi vielä traumatisoivampaa. Uskon ja luotan, että koulu huolehtii hygieniakasvatuksesta terveystiedon tunneilla ja jos minun kehotukseni hiustenpesusta ei mene perille, tyttöjen mulkaisut ja kaverien julmat heitot rasvaletistä tai hikikainaloista tekevät viimeistään tehtävänsä.

Luukkainen moittii perheitä, joissa ei laiteta lapsille lämmintä ruokaa vaan he joutuvat napsimaan kylmiä lihapullia suoraan paketista. Kahden työssäkäyvän aikuisen ja yhdenkin harrastavan lapsen perheessä koko perheen kokoaminen yhtä aikaa ruokapöydän ääreen saattaa olla suuri haaste. Se ei onnistu ilman hyvää suunnittelua ja minuuttiaikataulua. Silloin ei ole aikaa mennä työpäivän päätteeksi ruokakauppaan miettimään, mitähän sitä laittaisi sinä päivänä ruuaksi, mikäli parin tunnin päästä on jo oltava jalkapallokentän reunalla.

Lapsiperheen arjen pyörittäminen vaatii huikean määrän ennakkosuunnittelua, mikäli sen haluaa sujuvan edes jotenkuten sulavasti. Sopii kenen tahansa varttuneen ja jo lapsensa maailmalla saattaneen miehen tai naisen kokeilla. Lasten ja nuorten kasvattaminen 70- tai 80-luvulla oli toisenlaista touhua kuin 2000-luvulla. Muutama vuosikymmen sitten elämänmeno oli huomattavasti hitaampaa eikä sitä ollut niin täyteen ahdettu ulkopuolisilla paineilla. Ihmisillä oli vakituiset työpaikat, työelämä oli vakaata, ei tarvinnut jatkuvasti pelätä tulevaa toimeentuloa. Ei täytynyt jatkuvasti trimmata itseään kelvatakseen mahdolliselle uudelle työnantajalle, kumppanille tai maailmalle ylipäätään.

Menneeseen maailmaan ei ole paluuta. Perheiden on sinniteltävä tässä ajassa. Nykyajan koulua moititaan siitä, että se ei ei vastaa tämän ajan tarpeisiin. Opettajien tulisi enemmän ottaa huomioon nykylasten tarpeet ja hyödyntää enemmän hienoja härpäkkeitä ja sovelluksia opetuksessaan. 2000-luvun hektisen elämän paineet pitäisi ulottaa kouluunkin.  Mutta tuossa vaatimuksessa on jotakin kovasti ristiriitaista, jos sitä vertaa esim. Luukkaisen esiin nostamiin väitteisiin.

Opettajia ollaan todellakin repimässä moneen suuntaan. Heidän uskotaan kykenevän ihmeisiin: olemaan ajan hermolla olevia TVT- kouluttajia, jotka kaiken muun opetustyönsä ja siihen liittyvän oheistoiminnan ohella myös ohjaavat vanhempia heidän kasvatustyössään.

Ja höpsis! Opettajat pysykööt lestissään ja keskittykööt jatkossakin siihen, minkä he parhaiten taitavat. Opettajan tehtävä on opettaa ja kasvattaa kelvollisia ja sivistyneitä kansalaisia. Kukin opettaja tekee sen omalla tyylillään ja siinä on suomalaisen opettajuuden rikkaus.

On hyvä, että opettajien ammattijärjestön puheenjohtaja puolustaa omiaan. On kuitenkin tärkeää olla syyllistämättä tämän ajan vanhempia. Monet meistä opettajista olemme nimittäin kaksoisagentteja ja kamppailemme saman riittämättömyyden tunteen kanssa omassa vanhemmuudessamme. Harva meistä pystyisikään ylhäältäpäin vanhempia neuvomaan niissä asioissa, joiden kanssa itse päivittäin joudumme tekemään kompromisseja ja myönnytyksiä.






sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Lukupäiväkirja

Puolitoista vuotta sitten siivosin kirjahyllyäni. Raakkasin hyllystä pois sellaiset kirjat, jotka koin merkityksettömiksi itselleni ja lahjoitin ne kierrätyskeskukseen. Samaan aikaan päätin, että en enää osta uusia kirjoja vaan lainaan luettavani pääosin kirjastosta. Hyllyyni jäi edelleen satoja kirjoja, joista en hennonnut luopua ainakaan ennen kuin olen lukenut ne kannesta kanteen. Tuolloin aloitin myös uuden Lukemattomia kirjoja -blogini, johon kirjaan ylös lukukokemuksiani. Vuonna 2012 tuohon blogiin tuli ainoastaan yksi postaus, vuonna 2013 ei yhtään.

Päätin herättää blogini henkiin tänä vuonna. Tavoitteenani on kirjata lukukokemuksia jokaisesta lukemastani kirjasta. Olen lukenut vuosien aikana satoja kirjoja, mutta muistan noista kirjoista harmillisen vähän. Nykykirjallisuutta lukiessani olen ollut aika pettynyt ja siksi haluan alkaa lukea uudelleen sellaisia kirjoja, jotka ovat minua aikaisemmin sykähdyttäneet. 

Huomasin heti alkuun, että tietoisuus siitä, että lukemastaan on kirjoitettava jotain muutti suhdettani lukemiseen. Kirjaan pitää keskittyä ja jo lukemisen aikana huomaan pohtivani, mitä kulloisesta teoksesta haluan sanoa. En pyri kirjoittamaan oikeaoppisia romaanianalyyseja enkä kirja-arvosteluja vaan pääpaino on siinä, millaisia vaikutteita sain teoksesta. Mikä kussakin teoksessa oli hyvää, mikä ehkä ärsytti. Kenenkään oppilaan tai opiskelijan ei siis kannata etsiä käsiinsä kirjoittamaani postausta romaanista ja tarjota sitä kirjaesitelmänä äidinkielen opettajalleen. 

Toisenlaisia näkökulmia lukemiini teoksiin voi löytää Tyhjän ruudun kauhu -blogistani. Se on hyvin henkilökohtainen ja omaa hidasta tahtiaan hengittävä blogi, joka toimii eräänlaisena kirjoittamispäiväkirjana. Julkaisen siellä joitakin omalle koneelleni kertyneitä mietelmiä kirjoista, elokuvista, kirjallisuustapahtumista ja joitakin omia kaunokirjallisia yritelmiäni. Runot ovat syntyneet pääosin työmatkoilla bussissa. Ne ovat kertaalleen raapustettu mustakantiseen vihkoon :) ja naputettu koneelle lähes sellaisenaan, muokkaamattomina ja hiomattomina. 

Motiivi omalle kirjoittamiselle löytyy itsensä alttiiksi laittamisesta. Opettajana minun pitää pystyä näyttämään esimerkkiä, uskaltaa tuottaa tekstiä ja altistua kritiikille. 2000-luvun nuorille se ei välttämättä ole mikään haaste. He uskaltavat julkaista omia blogejaan ja vlogejaan, mutta minulle, 1900-luvun kasvatille, joka kirjoitteli mietelmiään pöytälaatikkoon piilotettuun päiväkirjaansa, omien tekstien julkaiseminen pienen yleisön blogissakin on pelottavaa. Minulle tämä on epämukavuusalueelle astumista, mutta juuri sen takia kiehtovaa. 

Tämä on kahdeksas vuoteni blogikirjoittajana. Kynnys kirjoittaa madaltuu koko ajan. Se tuntuu hyvältä. Kirjoittaminen on ihanaa! Toivottavasti esimerkkini kantaa hedelmää ja edes muutama nuori tai aikuinen innostuu näpyttelemään tekstiä valkoiselle ruudulle. Aluksi vaikka vain omalle kovalevylleen, mutta myöhemmin ehkä meidän muidenkin luettavaksi. Uuden lukemisen arvoisen blogin löytäminen tuntuu aina lahjalta. Suomessa on paljon hyviä kirjoittajia! Annetaan siis hyvän kiertää ja kirjoitetaan!

Oikein inspiroivaa bloggausvuotta 2014!




perjantai 3. tammikuuta 2014

TVT - mörkö vai mahdollisuus?

Äidinkielen opettajana olen oikeastaan aika vanhanaikainen. Minusta on tärkeintä, että lapset ja nuoret oppivat käyttämään äidinkieltään monipuolisesti. Tärkeintä on oppia ottamaan asioista selvää ja ilmaista itseään mahdollisimman selkokielisesti ja vakuuttavasti. Hyvällä viestijällä on myös pelisilmää. Hän tietää milloin ja millä tavalla asiansa sopii kulloinkin esittää.

Viime vuosina olen voimakkaasti painottanut kirjoittamistaitoja. Olen ottanut käyttöön kirjoitelmavihot, johon teemme mahdollisimman paljon erilaisia kirjoitustehtäviä. Kirjoitusvihkoon kirjoittaminen ei aina kuitenkaan palvele tarkoitustaan mahdollisimman hyvin. Opettaja toki voi kirjoittaa vihkon marginaaliin korjausehdotuksia, mutta harvemmin oppilas alkaa tekstiä uudelleen kirjoittamaan. Siksi tesktinkäsittelyohjelmalla kirjoitetut tekstit ovat huomattavasti kätevämpiä, sillä tekstiä voi vaivattomasti muokata. Tiedostojen siirtely sähköpostin tai pilvipalvelujen kautta on kuitenkin melko työlästä. Jossakin vaiheessa kokeilimme oppilaitteni kanssa työskentelyä wikien avulla, mutta kun Wikispaces-palvelussa ei ollut enää mahdollista muokata tekstejä anonyymisti, tämänkin vaihtoehdon käyttö meni hankalaksi.

Siksi ilahduinkin suuresti Google Driven mahdollisuudesta jakaa, kommentoida ja muokata yhteistä tekstiä. Kokeilimme sitä ensimmäisen kerran ryhmätöiden teossa. Oppilaat työstivät yhteistä dokumenttia, jonka he olivat jakaneet kanssani. Jos oppilaalla ei ollut omaa Gmail-tiliä, loin itse dokumentin ja jaoin linkin oppilaille. Aivan lyömätön Drive on sellaisissa kirjoitustöissä, jotka ovat prosessiluonteisia. Kun oppilas jakaa esim. oman esseensä opettajan kanssa, opettaja voi reaaliaikaisesti kommentoida oppilaan tekstiä ja ohjata sitä oikeaan suuntaan. Opettaja voi kommenttitilassa jakaa tehtävään sopivan lähdeaineiston tai vain kysymyksillään kyseenalaistaa oppilaan sanavalintoja tai päätelmiä.

Googlen palveluiden käyttö edellyttää nykyään 13 vuoden ikää. Käytännössä kaikilla oppilailla, joilla on Android-puhelin, on käytössään Google-tili. Jokainen heistä on luultavasti saanut puhelimen käyttöönsä vanhempiensa suostumuksella, joten luultavaa on, että Google-tilin luomiseenkin on vanhempien lupa. Tästä huolimatta oppilaiden vanhemmilta on syytä kysyä lupa, että oppilas saa hyödyntää Google Driven käyttöä koulutyössään.

TVT-koulutuksissa esitellään monia palveluita, joiden avulla voi luoda kaikkea mukavaa sisältöä oppitunteihin. Opettajat ja oppilaat voivat luoda tietovisoja, tehdä pieniä elokuvia tai luoda yhteisiä virtuaalimuistitauluja. Kaikki tällainen sälä toki saattaa innostaa oppijoita, mutta minä en koe sitä kovin mielekkääksi omassa opetustyössäni.

Minusta virtuaalikikkailua tärkeämpää on opettaa oppilaita käyttämään sellaisia sosiaalisen median palveluita, joista heillä on hyötyä esim. jatko-opinnoissaan ja työelämässä. Äidinkielen opettajan näkökulmasta mielekkäitä palveluita ovat ne, joissa voi tuottaa, jakaa ja muokata yhdessä sisältöjä. Mielestäni on tarkoituksenmukaista, että nuo kouluaikana tehdyt sisällöt ovat oppilaiden käytössä myös peruskouluajan jälkeen. Työpaikkahakemus- tai ansioluettelopohjasta ei ole hyötyä, jos se on oppilaan henkilökohtaisella verkkoasemalla koulun palvelimella tai koulun käyttämässä suljetussa oppimisympäristössä.

Suurin osa yleisimmistä pilvipalveluista vaativat kirjautumista ja sopimuksen tekemistä palvelun tuottajan kanssa. Kaikkiin tällaisiin sopimuksiin tarvitaan alaikäisiltä huoltajien suostumus. Tästä syystä koulut mielellään eivät käytä näitä palveluita, koska sopimusrumba on usein loputon. Aina tulee uusia palveluita, joihin pitäisi pyytää huoltajien suostumus.

Yhtäkkiä hyödyllisten sovellusten käyttämisestä tuleekin juridinen mörkö. Opettajan kannalta on vaivattomampaa hyödyntää sellaisia sovelluksia, joissa sopimuksen tekoa ei vaadita. Se on turvallisempaa, mutta valmentaako se oppilaasta vastuullisen sosiaalisen median käyttäjän? Eikö koulua muutenkin ole syytetty siitä, että siellä saadut opit eivät vastaa koulun ulkopuolisen elämän vaatimuksia?

Eikö äidinkielen opettajan tehtävä olekin opettaa sosiaalisessa mediassa tarvittavaa pelisilmää? Eikö juuri opettaja kykene omalla esimerkillään osoittamaan, millaisten palveluiden käyttö oikeasti helpottaa työskentelyä. Ryhmätöiden tekeminen ei vaadi yhteistä aikaa tai paikkaa, tietoa voidaan jakaa helposti toiselle ja omia tuotoksiaan voi harkinnan mukaan myös laittaa esille. Jos ja kun toimitaan oikeassa ympäristössä, on mm. tekijänoikeudet otettava vakavasti. Koulun suljetussa oppimisympäristössä kuvien ja musiikin käyttöä voidaan ehkä katsoa vähän läpi sormien, kyseessähän on yksityinen käyttö, mutta esim. SlideShareen, YouTubeen, blogiin tai Preziin jaettaessa onkin oikeasti otettava huomioon, mitä esityksiinsä saa laittaa ja mitä ei.

Siksi kannatan ehdottomasti autenttisuutta TVT:n käytössä. Aluksi se ehkä näyttäytyy isona epämääräisenä mörkönä, mutta tuo mörkö on kesytettävissä. Oppilaiden huoltajille on tarjoittava tarpeeksi tietoa erilaisista käytettävistä palveluista, mielellään heti seitsemännen luokan syyslukukaudella. Opettajat esittelevät aluksi palvelut oppilaille ja vanhemmat voivat aluksi tutustua rauhassa niihin nuortensa kanssa. Kevätlukukaudella oppilaiden huoltajilta kerätään kirjalliset luvat kyseisten palveluiden käyttöön. Jos joku ei lupaa saa, hänelle annetaan mahdollisuus tehdä vaaditut tehtävät vaihtoehtoisella tavalla. Opettajat päättävät syyslukukauden alkaessa, mitä palveluita lukuvuoden aikana opetuksessa hyödynnetään.

Vaikka koenkin olevani vanhanaikainen opettaja, haluan silti ehdottomasti olla mahdollisimman hyödyllinen opettaja. Haluan, että oppilaani osaavat hyödyntää kirjoitus-, luku- ja ajattelutaitojaan siinä konkreettisessa maailmassa, jossa he tulevat toimimaan. Minusta sosiaalinen media ja TVT on mahdollisuus, jota ei pidä hukata mörköjen pelossa.