perjantai 9. heinäkuuta 2010

Amerikan malliin

Tänä kesänä olen päässyt matkustelemaan netin välityksellä Chicagossa sekä New Yorkissa. Facebookin kautta olen voinut chattailla ystäväni kanssa ja saada tuoreimmat kuulumiset sikäläisen itsenäisyyspäivän juhlinnasta ja muusta Amerikan meiningistä. Olen seurannut myös More to Love –bloggaajien Mimmin ja Pepin railakasta reissua Isossa Omenassa. Sekä Chicacon että New Yorkin matkaajien viesteistä huokuu aivan mieletön onnen tunne. Amerikka vaikuttaa mahdollisuuksia maalta, jossa elämä sykkii paljon kiihkeämmin kuin täällä Skandinaviassa.

Aamulehden alakerrassa (AL 8.7.2010) Antero Pietilä kertoo amerikkalaisen elämänmenon toisesta puolesta. Suomen suvi saattaa olla lyhyt, mutta yhdysvaltalaisen perusduunarin näkökulmasta suomalainen kesäloma on suorastaan ylellisen pitkä. Yhdysvalloissa palkallista kesälomaa on ainoastaan kaksi viikkoa, ja jos henkilö työskentelee erityisen vastuullisessa asemassa, voi olla, että hän ei uskalla lomailla lainkaan. Ja vaikka lomalle olisi mahdollista jäädä, voi olla, että ei ole enää olemassa työpaikkaa, johon palata. Ei siis ihme, että tänä kesänä julkaistun kyselyn mukaan yli puolet amerikkalaisista ei tunne lainkaan rentoutuneensa loman aikana.

Jos yksityisen sektorin johtavassa asemassa olevat kieltäytyvät lomailemasta työpaikan menettämisen pelossa, eivät julkisen sektorin työntekijätkään voi enää olla täysin varmoja työpaikkojensa säilymisestä. Esim. 30 000 asukkaan Maywoodin kaupunki lakkautti kokonaan poliisilaitoksensa ja antoi potkut kaikille sen työntekijöille. Melkein 20 % Kalifornian koulupiireistä on konkurssin partaalla ja opettajia on jouduttu lomauttamaan. Syynä on osavaltioiden ja kuntien verotulojen romahdus. Huonoimmassa tilanteessa on Kalifornia. Osavaltion noin 200 000 työntekijälle maksetaan laillista minimipalkkaa. Nykyisessä taloustilanteessa julkisen sektorin työt kilpailutetaan ja annetaan yksityisten yritysten hoidettavaksi. Tätä kutsutaan kuntien toimintamallien nykyaikaistamiseksi, jolla pyritään eroon epätaloudellisista toimintatavoista.

Kunnallisten palvelujen yksityistäminen miellyttää monia amerikkalaisia, sillä julkisen sektorin virkakoneistoa pidetään kalliina ja tehottomana. Kuntien näkökulmista yksityistäminen keventäisi niiden taloudellista taakkaa, sillä tietyistä palveluista luopuessaan, ne välttäisivät myös erilaiset vastuuvakuutukset ja työntekijöiden eläkemaksut, jotka rasittavat niiden taloutta.

Pietilän artikkelin jälkeen, Yhdysvallat ei tunnukaan niin houkuttelevalta paikalta ainakaan asua ja tehdä töitä. Ajatus julkisen sektorin alasajosta ja puhumattakaan kesästä ilman neljän viikon palkallista lomaa tuntuu suorastaan sietämättömältä. Ja ihan kauheaahan se on, jos ihmiset eivät uskalla edes lomailla työnantajan kustantamaa kahta viikkoa!

Näin lomalaisena aamun lehden ja kahvikupposen ääressä olisi niin helppo alkaa moralisoida ja tuntea ylemmyyttä. Siihen tuskin on perusteita, sillä samaan aikaa Suomessa uutisoidaan, että yli puoli miljoonaa työssäkäyvää suomalaista ei saa lainkaan palkallista lomaa, koska pätkätöissä ei lomaoikeutta kerry. Monet kunnat palkkaavat mm. määräaikaisia tuntiopettajia siten, että heidän työsuhteensa päättyy kesäkuun alussa, joten nämä opettajat joutuvat kesäkuukausien ajaksi hakeutumaan työttömyyskortistoon. Se, että julkisella sektorilla työntekijä ei saa samasta työstä samoja etuuksia, on suorastaan törkeää eriarvoistamista. Lääkkeeksi tähän ollaan ajamassa ns. lomapankkia, joka takaisi palkallisen kesäloman myös pätkätyösuhteissa oleville.

90-luvun laman jäljiltä varsinkin valtion ja kunnan palkkalistoilla työskentelee paljon korkeasti koulutettuja, usein naispuolisia työntekijöitä, jotka ovat pätkätyöansassa ja odottavat ns. eläkepommia saadakseen vakituisen työsuhteen. Mutta kun vanhempi väki siirtyy eläkkeelle, julkiselle sektorille ei välttämättä synnykään uusia työpaikkoja, koska tässä vaiheessa on kätevää ja taloudellisestikin järkevää ulkoistaa ne. Julkisen sektorin yksityistämisen suhteen rapakon takainen meininki vaikuttaa siis myös kovin tutulta. Esimerkiksi Tampereella on siirrytty tilaaja-tuottajamalliin jo 3,5 vuotta sitten. Kunnallisten päiväkotien, koulujen, sairaaloiden ja vanhainkotien ruokapalveluista vastaa Tampereen ateria, joka on yksi Tampereen kaupungin omistamasta kahdeksasta liikelaitoksesta. Onneksi kunnallisten palvelujen yksityistäminen ainakaan Suomessa ei ole täysin villiä, sillä liikelaitoksen toimintaa säätelevät sekä kuntalaki että kunnanvaltuuston vahvistama johtosääntö. Liikelaitosten tuottamat lakisääteiset palvelut ovat siis joka tapauksessa kunnan kontrollissa.

Kalifornian osavaltiolla ja Suomella on muutama muukin yhteinen asia: huipputeknologiaa tuottavat yritykset ja lomautetut opettajat. Vielä vuosi sitten Suomessakin oli lähes 200 työtöntä poliisia, mutta nyt heidän työllisyytensä on onneksi kohentunut. Suomi on useana vuonna päässyt paistattelemaan PISA-tutkimuksen hyvillä tuloksilla, mutta siitä huolimatta vain joka kolmas nuoristamme arvostaa hyvää koulutusta. Ja vaikka suomalaisen peruskoulun maine on kansainvälisesti hyvä, yhä useampi vanhempi haluaisi antaa lapsilleen kotiopetusta. Syynä on usein uskonnolliset syyt, kyläkoulujen lakkauttaminen tai koulujen homeongelmat, mutta myös koulumaailman yleinen muuttuminen. Tällä hetkellä noin 200 suomalaista lasta saa kotiopetusta. Samalla asiakkaiden, eli lasten vanhempien asenne opetushenkilökuntaa on radikaalisti muuttunut. Kouluihin otetaan hanakammin yhteyttä, opettajien ja rehtorien toiminta on jatkuvasti suurennuslasin alla ja jos yhteistyö ei suju, käräjillä tavataan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa yksi peruste palvelujen yksityistämiselle on juuri erilaisten vastuuvakuutusmaksujen välttäminen.
KIVA-koulu hankkeen myötä koulut mm. kirjaavat ylös kaikki kiusaamistapauksiin liittyvät toimenpiteet, joita se on tehnyt asiat korjaamiseksi. Se on jopa juridisesti välttämätöntä, jotta asia kiusaamiseen puuttuminen voidaan todistaa jopa vuosien kuluttua.

Työelämän suhteen Suomi muistuttaa monessa suhteessa USA:ta. Molemmissa yhteiskunnissa painitaan samojen ongelmien kanssa: väestö ikääntyy, maahanmuutto lisääntyy, energian tuottamiseen on löydettävä uusia vaihtoehtoja, jotta taloudellinen kasvu voi jatkua jne. Ihmiset elävät tavallista arkea, käyvät töissä, kouluttavat lapsensa, huolehtivat vanhuksistaan niin New Yorkissa kuin Tampereellakin.

Facebookissa käymäni keskustelut ja lukemani blogit kertovatkin enemmän arjen vastapainosta, irtiotoista ja vaihtelusta. Nuo ihmisethän ovat lomalla siellä. Ei heidän kuulukaan murehtia amerikkalaisen elämänmenon nurjasta puolesta eikä minunkaan tarvitse siitä heille muistuttaa, vaikka ehkä kateuksissani tekisikin mieli niin tehdä.

Ja miksi edes tuntea kateutta Amerikan matkaajia kohtaan, kun on kerrankin mahdollista nauttia kiireettömästi oman lähiseutunsa kesäisestä tarjonnasta. Piipahtaa torikahvilla aurinkoisen järven rannalla, istua terassilla ja tutustua uusiin ihmisiin, käydä lasten kanssa uimarannalla, kokata itse ja kokeilla uusia eksoottisia reseptejä sekä lukea hyvää kirjallisuutta ja nojatuolimatkailla maailman eri kolkkiin. Eikä tämä internettikään ole ihan pöllömpi vaihtoehto nauttia vaikkapa siitä Amerikan sykkeestä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Samassa SOMEssa

Sosiaalinen media on minulle vielä uusi asia. Vasta tänä keväänä laadin itselleni henkilökohtaisen SOME-strategian, johon sisällytin Facebookin, Twitterin ja ylläpitämäni blogit. Suunnittelin huolella mm. sitä, miten minut voidaan löytää Googlen kautta. Samalla jouduin miettimään, millaista aineistoa kullakin foorumilla julkaisen.

Facebook on avoin temmellyskenttä. Viime aikoina olen innostunut jakamaan ja ottamaan kantaa erilaisiin uutisiin. Uusien ryhmien löytyminen avaa monia upeita väyliä verkostoitumiseen samanhenkisten ihmisten kanssa. Twitterin kanssa on vielä jonkin verran opettelemista. Alkuaikoina olen tweetannut pääasiassa suomeksi, mutta kieli vaihtunee nyt englanniksi, koska olen saanut ulkomaisiakin seuraajia. Se tuo omat haasteensa. Olen aloitellut myös englanninkielistä blogia, mutta sinne ei ole tekstejä vielä syntynyt. Kynnys vieraalla kielellä kirjoittamiseen on vielä aika korkea.

Minä olen aloittanut SOME-maailmaan tutustumisen reilusti yli kolmekymppisenä, mutta nykyään jo alakouluikäiset lapset oppivat sosiaalisen median alkeita esim. Habbo-hotellissa. Huomaan, että heitä koukuttavat ihan samat asiat kuin minuakin. Habbo-hotellissa pelataan omien tuttujen kanssa, mutta vähitellen solmitaan myös uusia kontakteja. Kaverilistoille pääseminen on kova juttu. He ovat sujuvasti omaksuneet tiedon, että omaa henkilöllisyyttään ei kannata paljastaa vieraille, siksi he osaavat luoda itselleen kuvitteellisia profiileja hahmojensa kautta. Samalla he oppivat nettikettiäkin: huonosta käytöksestä tulee oikeasti porttikielto, turhasta valittamisesta ja kantelusta eivät moderaattoritkaan pidä, sosiaalinen paine muokkaa pakostakin käyttäytymistä. Jos et noudata sääntöjä, sinut potkitaan ulos.

Myös lapset ja nuoret etsivät samanhenkistä seuraa ja vertaistukea. Yksi pojistani löysi Aku Ankan gallerian, jonne voi lähettää omia piirustuksiaan. Poika intoutui piirtämään valtavan hienoja kuvia mallista ja me yhdessä skannasimme ja lähetimme ne galleriaan. Oli kiva käydä seuraamassa, millaisia kommentteja kuvat saivat. Pojan itsetunto nousi kohisten kannustavista kommenteista, mutta samalla tuli harjoiteltua ikävänkin palautteen vastaanottamista. Samalla poika oppi antamaan myös muille hyvää palautetta, koska hän huomasi, kuinka ikävältä negatiivinen palaute omalta kohdalta tuntui.

Nuorimmaisen kanssa olemme koko kevään tahkonneet läksyjen teon kanssa. Lukeminen ja kirjoittaminen on ollut yhtä tuskaa molemmin puolin. Nyt kesän aikana hänkin on innostunut chattaamaan verkossa, ja kuinka ollakaan, kaksoiskonsonantit ja –vokaalit alkavat löytää paikkansa. Vanhempi poika puolestaan on chattailun kautta innostunut vieraista kielistä. Googlen kääntäjän avulla hän yrittää kovasti kommunikoida mm. espanjaksi.

Vaikka paljon puhutaan siitä, että lapset ja nuoret viettävät liikaa aikaa tietokoneiden äärellä, asiassa on myös hyvät puolensa. Monet vanhemmat mieltävät koneajan passiiviseksi ja turruttavaksi räiskintäpelien pelaamiseksi, mutta suurin osa nuorista tekee verkossa jotain ihan muuta: he chattaavat, verkostoituvat, luovat omia profiileja ja sivustoja, joihin he liittävät materiaalia muualta verkosta tai tuottavat sitä itse (esim. videoita tai kuvia). Ihan kuten pihaleikeissä myös tietokoneen kanssa puuhastelussa valvonta kuuluu vanhemmille. On hyvä silloin tällöin istahtaa nuoren koneen ääreen ja olla aidosti kiinnostunut niistä asioista, joiden parissa oma nuori jaksaa askarrella.

Ai niin, ja onhan meillä toinenkin yhteinen sukupolvia yhdistävä tekijä. Kun pojat irtautuvat koneiltaan, he lähtevät ulos leikkimään pistettä.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Klassikoja lukemassa

Häpeäkseni tunnustan, että minulta on monta klassikkoa vielä lukematta. Vasta tänä kesänä tartuin Waltarin Sinuhe egyptiläiseen.

Yhdeksännen luokan kirjallisuuden opetukseen kuuluu koko Suomen kirjallisuuden historia. Päättöluokka on täynnä paljon muitakin kokonaisuuksia, joten harvoin kirjallisuuden opetukseen pystyy paneutumaan niin perusteellisesti, kuin itse haluaisi. Tavoitteenani on luoda oppilaille jonkinlainen käsitys siitä jatkumosta, jonka kirjallisuuden historia muodostaa. Samalla haluan saada heidät näkemään, kuinka kirjallisuus aina on oman aikansa lapsi. Olen aina painottanut sitä, että huonoja kirjoja ei kannata lukea, koska maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea. Opettaessani kirjallisuutta pyrin samalla vinkkaamaan oppilaille kirjoja, mutta jotkut teokset käsittelemme yhdessä. Kalevalan ja Seitsemän veljeksen tarinat kiehtovat suullisesti kerrottuinakin. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Saarijärven Paavoa olemme lukeneet yhdessä ääneen ja sen jälkeen keskustelleet siitä, millaisen kuvan ne suomalaisista antavat, ja miksi heidät on tuolloin juuri tuollaisiksi haluttu kuvata.

Olen myös ottanut asiakseni nostaa esille 1800-luvun naiskirjailijat kuten Fredrika Runebergin ja Fredrika Wilhelmina Carstenin. Muratin saamat julmat arvostelut 1840-luvulla tuohduttavat 2010-luvun nuoriakin pirullisuudellaan, mutta nuoria hämmästyttää, että saman kohtalon jakoivat myös Aleksis Kivi ja Mika Waltari, joiden pääteoksia eivät aikalaiset suuremmin arvostaneet.

On hienoa, että peruskoululaiset saavat kattavan käsityksen suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta tuossa vaiheessa kysymys on kuitenkin vasta toukotöistä ja ensimmäisten siementen istuttamisesta. Siksi me emme kahlaa kaikki läpi Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta. Matkan varrella vinkkaan sopivaksi katsoamiani teoksia, esim. Juhanin Ahon Papintytärtä tai Juhaa, jotka teemoiltaan jaksavat kiinnostaa nykynuoriakin.

Minä aloitin klassikkoluku-urakkani vasta yliopistossa, mutta joitakin aukkoja toki on vuosien aikana jäänyt. Waltarin Sinuheen tartuin vasta nyt, monta lyyrikkoakin on jäänyt paitsioon. Tänä keväänä ihastuin Södergraniin, Koskenniemeen ja Valaan. Luin liikuttuneena myös F. Runebergia ja Carstenia. Kuinka koskettavia nuo kirjat ovat aikanaan olleetkaan, kun ne saivat paatuneen ja kokeneen nykynaisenkin kyyneliin. Myös Sinuhe saa aikaan tunneryöppyjä: onko Nefernefernefer maailmankirjallisuuden suurin narttu, oikea pissiksien pissis, ja kuinka tyhmä ja naivi miehen pitää olla, jotta hän ei tuota petollisuutta heti näe!

Klassikoiden lukemiselle ei ole olemassa oikeaa ikää. Parasta klassikoissa on se, että ne kestävät jopa useamman lukukerran ja joka kerta lukukokemus on hieman erilainen. Nuorempana huomio kiinnittyy eri asioihin kuin vanhempana. Teetin oppilaillani oppimispäiväkirjaa kirjallisuusjakson ajalta ja ilahduin lukiessani heidän havaintojaan ja kommenttejaan tutustumistaan teoksista. Uskon, että moni heistä tarttuu tulevina vuosina paljon ennakkoluulottomammin myös klassikoihin. Ja nälkähän tunnetusti kasvaa syödessä. Kotimaisten klassikoiden jälkeen on päästävä tutustumaan myös maailmankirjallisuuden klassikoihin.

Kirjojen maailmaan saattaminen jos mikä on opettamista elämää varten, ja onneksi minulla on mahdollisuus olla oppaana juuri tuolla polulla!