lauantai 3. joulukuuta 2016

Läpinäkyvyyttä arviointiin

Joulukuun viikonloput ovat opettajille kiireistä aikaa. Kotiin raahataan isoja koenippuja ja muita arvosteltavia töitä.

Oppilaan arvioinnin tulee perustua opetussuunnitelmissa mainuttuihin tavoitteisiin ja kriteereihin. Sen tulee olla mahdollisimman monipuolista, kannustavaa, ohjaavaa ja oikeudenmukaista. Tänä vuonna päätin kehittää arviointiin uusia työkaluja, jotta sekä oppilas että huoltaja näkisi, millaista osaamista ja millaisia taitoja oppilaan saamaan numeroarvosanaan sisältyy. 

Tein jokaiselle luokka-asteelle oman kaavakkeen, jolla arvioin oppilasta. Tämä ensimmäinen kaavioni on käsin täytettävä, mutta tarkoitus on muokata siitä myöhemmin digitaalinen versio, jonka voin jakaa sekä oppilaalle että huoltajalle. 

Merkitsin kaavakkeeseen lukukauden aikana käsitellyt asiat, viereen laitoin koodin, mihin OPS:n tavoitteeseen se liittyy ja sen viereen tyhjät tilat arvosanalle ja sanallisille kommenteille. 

Yhdeksäsluokkalaisten kaavake näyttää tänä syksynä tältä:
(saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)


Aion jakaa nämä lomakkeet oppilaille viimeisellä opetusviikolla lyhyen suullisen palautteen kera. Skannaan varmuuden vuoksi kaikki lomakkeet ja tallennan ne sähköisesti, jos joku huoltaja kyseenalaistaa oppilaan arvosanan. 

Aikaahan tällaiseen taas saa oikein mukavasti kulumaan, mutta minulle tulee hieman varmempi olo siitä, että olen arvioinut jokaisen oppilaan sanojen kriteerien ja tavoitteiden mukaan.

Tein samanlaiset kaavakkeet myös kahdeksasluokkalaisille ja seitsemäsluokkalaisille.




Lisäys:

Oppilaat saivat arvioida itsensä tämän saman kaavakkeen avulla ja ilokseni huomasin, että suurimman osan kanssa olimme yhtä mieltä syksyn arvosanasta. Jaan oppilaille takaisin molemmat kaavakkeet suullisen palautteen kera ennen lukukauden loppua. 

torstai 24. marraskuuta 2016

Opettajallakin on työaika

Minä romahdin marraskuussa. Ei mitään kovin draamaattista. Ikävä krooninen kipuvaivani uusiutui ja aloin pelätä työkykyni menettämistä. Tilasin ajan työterveyshoitajalle. Koko tapaamisen ajan minä itkin.

Kuluva vuosi on ollut minulle äärimmäisen raskas. Olen joutunut luopumaan monesta asiasta. Olen menettänyt molemmat vanhempani, äitini sairastui muistisairauteen ja isäni menehtyi elokuussa. Sitä ennen autoin heitä heidän arjessaan. Omassa perheessäni ja ystäväpiirissäni on ollut sairauksia. Olen ollut taloudellisesti tiukemmalla kuin aikaisempina vuosina. Koen, että nykyisillä resursseilla minulla ei ole mahdollista tehdä työtäni niin hyvin kuin haluaisin. Ja kaiken tuon päälle pelko työkyvyn menettämisestä kovien kipukohtausten vuoksi.

Taksvärkkiperjantaina koulussa minä itkeskelin. Esimieheni kehotti minua lepäämään kunnolla seuraavan viikonlopun. Sen teinkin. Levänneenä aivot alkoivat taas toimia. Päätin, että alan oikeasti seurata työaikaani enkä tee ylimääräistä työtä.

Miten opettajan viikottainen työaika lasketaan? Meidän palkkammehan maksetaan opetustuntien ja mahdollisten lisätehtävien mukaan. Päädyin noudattamaan Matti Hellströmin kaavaa, joka löytyy täältä.

Laskin oman viikkotyöaikani näin:

Opetusta 19 tuntia + luottotyöaikaa 9,5 tuntia + YT-aikaa 3 tuntia + TVA-lisällä kustannettava erityistehtävä 2 tuntia = 33,5 tuntia.

Mikäli annan tukiopetusta, josta saan erillisen korvauksen, lisään sen tuohon viikkotyöaikaan.

Päivittäinen työaikani on 6 tuntia ja 42 minuuttia. Minulla on päivittäin opetusta 2-6 tuntiin, joten joka päivälle jää myös runsaasti aikaa muulle työskentelylle. Kirjaan työhön käyttämäni ajan tarkkaan ylös. Koska tiedän, kuinka paljon minulla on seuraavana päivänä aikaa käytettävänä, minun on helppo jättää työt kesken ja jatkaa seuraavana päivänä.

Olen nyt kirjannut työaikaani noin kaksi viikkoa. Se on tuonut ryhtiä työntekoon. Kirjaan ylös tehtävät työt ja teen ne systemaattisesti. Jokainen päivä on erilainen. Nyt huomaan hyvin, kuinka hektistä työni on. Joinakin päivinä ehdin levätä ainoastaan yhdellä välitunnilla noin 10 minuuttia. Viime perjantaina olin ihan hämmentynyt, kun minulla oli kesken päivää 40 minuuttia vapaa-aikaa. Tuona päivänä kokonaistyöajakseni tuli 7 tuntia 42 minuuttia ja olin koululla klo 8-17. En siis laske työajakseni pelkkää koululla oleskelua vaan ainoastaan ne  hetket, jolloin oikeasti teen jotain työhöni liittyvää.

Tapaan tänään työterveyshoitajan uudestaan. Tänään paneudumme tarkemmin työssäjaksamiseen. Tässä tapaamisessa minua tuskin enää itkettää.

Tapaaminen on kello 10. Ajattelin tehdä kotona töitä 42 minuuttia ennen tapaamiseen lähtöä. Tapaamisen jälkeen minulla on kolme tuntia opetusta ja sen jälkeen aion käyttää kolme tuntia kirjoitelmien ja muiden tehtävien tarkastamiseen ja lähteä sitten hyvillä mielin kotiin viettämään vapaa-aikaa ja lataamaan akkuja seuraavaa päivää varten.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Viisi vai kaksikymmentä vuotta?

Miten sitä voikin tuntea itsensä niin kovin riittämättömäksi heti ensimmäisenä työpäivänä syysloman jälkeen?

Riittämättömyyden tunne tuli siitä, kun peilasin työpäivääni viimeaikaisiin keskusteluihin. Eilen aamulla kiinnitin tietoisesti huomiota siihen, milloin käytin sanoja tyttö ja poika. Seiskaluokkalaisia sanojen välttely lähinnä nauratti. He eivät voineet ymmärtää, miksi niitä ei voisi muka käyttää. Tähän asiaan on heidän kanssaan syytä palata myöhemmin.

On itsestäänselvyys, että maailma muuttuu ja muutoksiin on jokaisen yritettävä sopeutua. Opettajan jos kenen pitää olla henkisisesti avoin kaikille yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Ja jos aion työskennellä opettajana vielä seuraavat 20 vuotta, minun pitää jaksaa olla henkisesti avoin ja sopeutuvainen. Mutta pitääkö sitä pyrkiä olemaan hinnalla millä hyvänsä?

Ei nimittäin riitä, että opettajana olen henkisesti avoin ja pyrin tätä avoimuutta ilmentämään omassa opetuksessani. Mikäli mediassa käytyihin keskusteluihin on luottaminen, minun pitää sopeutua jatkossa myös siihen, että oppitunnit saatetaan videoida ja tallentaa työnantajan toimesta. Eikä kenellekään liene siihen nokan kopauttamista, sillä suuren maksavan yleisön mielestä on ihan kohtuullista, että heillä on tarvittaessa mahdollisuus katsoa tallenteelta, mitä luokkahuoneissa tapahtuu.

Tälläkin hetkellä oppilaalla on nettipoliisi Marko Forssin mukaan oikeus videoida oppitunneilla opettajaa. Opettajalla on toki oikeus kieltää oppilaalta kännykän käyttö oppitunneilla tai hän voi ottaa laitteen kokonaan pois. Olen tätä joskus kokeillutkin, mutta se vaatii ylimääräistä säätöä ja vääntöä, mikä on pois muille oppilaille annettavasta opetusajasta. Siksi nykyään ajattelen, että en provosoidu oppilaan kädessä olevasta kännykästä, jos se ei häiritse minun opetustani eikä muiden oppilaiden opiskelua. Puutun asiaan ainostaan, jos kännykän käyttö häiritsee minua tai muita oppilaita.

Koska sallin oppilaitteni kännykän käytön edellä mainituin ehdoin, otan myös riskin, että joku teini saattaa minua oppituntien aikana kuvata. Onhan hänellä tähän periaatteessa jopa lupa. Siksi minun on syytä pitää huoli siitä, että missään tilanteessa en provosoidu käyttäytymään samoin kuin tuo onneton nettiin päätynyt lahtelaisopettaja.

Välttyäkseen tuolta kohtalolta opettajan on säilytettävä joka tilanteessa ammatillisuutensa. Omasta kokemuksestani tiedän, että se onnistuu parhaiten, mikäli pystyn pidättäytymään tietyssä roolissa. Tiukassa paikassa rooli antaa tarvittavan suojaa. Kun luo itselleen roolin vaatimat selkeät käyttäytymismallit, ei haittaa, vaikka joku kovin sanoin arvosteleekin niitä. Hehän arvostelevat vain tuota roolia, ei oikeaa ihmistä sen takana.

Minä olen käyttänyt opettajan roolia suojanani sellaisina hetkinä, kun haluan oppilaiden kuuntelevan minua ja antavan toisille ehdottoman työrauhan. Koska en voi pakottaa kaikkia ottamaan vastaan sanomaani, voin silti yrittää pitää huolen siitä, että ne jotka haluavat kuunnella minua, voivat sen häiritsemättä tehdä. Tästä asiasta en halua tinkiä.

Mutta roolini takaa minä näen ja kuulen  myös ne oppilaat, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä minä opettajana luokan edessä luennoin. Heillä on mielessään niin monta muuta omaan elämäänsä liittyvää asiaa ja minä tiedän sen. Siksi en edes halua rankaista heitä siitä, että he eivät jaksa kuunnella luokan edessä puhuvaa opettajaa, jos he siitä huolimatta osaavat antaa työrauhan muille oppilaille.

Minä en loukkaannu heidän kuuntelemattomuudestaan, sillä tiedän, että kun istun heidän viereensä pienemmällä porukalla tai ihan kahden kesken, he kertovat minulle asioitaan. Minä tiedän, että he tekevät töitä, jos minulla olisi aikaa istahtaa heidän viereensä kannustamaan ja neuvomaan. Ne ovat niitä hetkiä, joita kenenkään heistä ei tulisi mieleenkään videoida tai laittaa nettiin.

Valiettavasti kuva työstäni sellaisena kuin sen tällä hetkellä koen on kovin synkkä.

Näen luokan edessä seisovan opettajan roolihaarniskassaan ja katonrajassa välkyttävän videokameran. Haarniskan sisällä on turhautunut nainen tai mies.

Näin ei tarvitsisi olla, jos meillä opettajilla olisi enemmän aikaa ja enemmän resursseja jakaa oppilaita pienempiin ryhmiin ja antaa enemmän yksilöllistä ohjausta ja palautetta. Tällöin osa oppilaista voisi keskittyä opiskelemaan rauhassa ilman että osa oppitunneista menee turhanaikaiseen vääntöön kännyköistä tai ulkotakeista. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin väsynyt ammatti-ihminenkin saattaa unohtaa roolinsa ja esiin purkautuu turhautumistaan rääkyvä nainen tai mies.

Osa oppilaista puolestaan voisi opiskella pienemmissä ryhmissä, edetä omaan tahtiinsa ja keskittyä perusasioihin ja saada jatkuvasti tarvitsemaansa ohjausta ja palautetta opettajaltaan.

Mikäli minun tarvitsee työssäni pukeutua päivittäin roolihaarniskaan ja astua tallentavan videokameran eteen, jaksan tehdä tätä työtä korkeintaan viisi vuotta. Mutta jos saan toteuttaa kutsumustani opettajana ja kasvattajana ja saan mahdollisuudet tehdä tätä työtä niin, että voin huomioida aidosti jokaisen nuoren tarpeet, uskon jaksavani opettajana vielä seuraavat 20 vuotta.

lauantai 8. lokakuuta 2016

S2-opetuksen järjestämisestä

Kirjoitin tämän tekstin alun perin S2-opettajien Facebook-ryhmään.

------

Viime aikoina on käyty keskustelua S2-opettajien kelpoisuuksista. Suomessa on opetettu suomea toisena kielenä nyt jo yli 20 vuotta. Peruskoulussa meillä on oppilaina jo kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Kun itse tulin alalle 1990-luvulle, oppilaat olivat lähes kaikki enjsimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.
Viime aikoina on käyty keskustelua S2-opettajien kelpoisuuksista. Suomessa on opetettu suomea toisena kielenä nyt jo yli 20 vuotta. Peruskoulussa meillä on oppilaina jo kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Kun itse tulin alalle 1990-luvulle, oppilaat olivat lähes kaikki ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.
S2-opetuksesta on tullut monessa peruskoulussa kiinteä osa opetusta. Joissakin kouluissa S2-oppilaiden osuus oppilaista on huomattavan korkea. Olen ymmärtänyt näistä keskusteluista tässäkin ryhmässä, että useassa koulussa ovat erilliset S2-opettajat sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat. Tästä seuraa se, että S2-opettajien on työnkuva saattaa olla hieman hakusessa. Kuinka paljon pitäisi opettaa kieltä ja esim. tekstilajeja S2-tunneilla, vai pitäisikö keskittyä auttamaan oppilaita muiden oppiaineiden sisältöjen kanssa.
Tunnistan tuon epäselvyyden ja eräänlaisen identiteettituskan vuosien takaa. Minäkin olin kiertävänä S2-opettajana ja olin toisinaan turhautunut siitä, että en voinut itse suunnitella etukäteen, mitä tunneillani tehtiin. Tunsin itseni välillä heittopussiksi, eräänlaiseksi apuopettajaksi, joka joutui mukautumaan muiden opettajien suunnitelmiin.
S2-opettajalla on yläkoulun äidinkieli ja kirjallisuus -opettajan kelpoisuus. Minusta tuo kelpoisuus on säilytettävä jatkossakin ainakin yläkoulun ja lukion S2-opettajille. Tuo kelpoisuus tekee S2-opettajasta täysivaltaisen ja yhdenvertaisen yläkoulun äidinkielen opettajan kanssa. Erillisten ja toisinaan ehkä turhan irrallisten S2-tuntien sijaan, S2-opettajaa voisi samalla tuntiresurssilla käyttää samanaikaisopettajana. Tämä tarkoittaisi sitä, että yleisopetuksen ryhmä(t), joissa on maahanmuuttajaoppilaita, palkitettaisiin S2-opettajan kanssa ja tuo ryhmä opiskelisi samoja asioita kuin yleisopetuksen ryhmä, mutta S2-näkökulmasta. Usein yleisopetuksen ryhmissä on myös niitä suomenkielisiä oppilaita, jotka saattaisivat hyötyä opiskelusta S2-opettajan kanssa.
Yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta on kolme viikkotuntia / vuosiluokka. Tuolla tuntimäärällä S2-opettaja pystyisi toimimaan samanaikaisopettajana jopa kuudelle yleisopetuksen ryhmälle. Mikäli näin suureen määrään samanaikaisopetusta ei ole tarvetta, S2-opettaja voisi käyttää osan oppitunneista muiden aineiden tukiopetukseen.
Koulussa, jossa minä tällä hetkellä opetan, toimimme tällä periaatteella. Nykyisellä resurssilla minulla on käytössä ainostaan kolme tuntia varsinaista S2-opetusta, mutta palkitusten ansiosta olen samanaikaisopettaja jopa kolmelle yleisopetuksen ryhmälle. Tuossa ryhmässä opiskelee neljän maahanmuuttajataustaisen oppilaan lisäksi kolme suomenkielistä oppilasta.

Tämä yhden erillisen S2-ryhmän lisäksi minulla on neljä yleisopetuksen ryhmää, jossa opiskelee S2-oppilaita. Heidän opetuksensa eriytän luokassa, laadin heille mm. omat erilliset kokeet.
Minä halusin aikoinaan irti S2-opettajan identiteetistä ja siitä erillisyyden tunteesta, jota opetusjärjestelyt tuottivat. Olen todella tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, jossa saan olla molempia, sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja (jatkossa toki suomen kielen ja kirjallisuuden) että suomi toisena kielenä ja kirjallisuuden opettaja.
Minun kokemukseni rajoittuvat yläkouluun, alakoulun tilanteesta minulla ei ole nyt tuoretta kokemusta, tosin voin kertoa, kuinka meidän kunnassamme se on tällä hetkellä järjestetty.
Tällaisia ajatuksia tänä aamuna.
Hyvää viikonloppua ja työniloa!
Onhan meillä sentään aivan ihana duuni!

perjantai 30. syyskuuta 2016

Toimintaohjeet tiikerivanhemmille

Mikään ei ole kamalampaa kuin se tunne, kun omaa lasta kiusataan tai häntä ei ymmärretä. Kaikista vanhemmista kuoriutuu tuollaisessa tilanteessa tiikerivanhempi, joka haluaa puolustaa omaa pienokaistaan.

Se on ihan oikein, omaa lastaan pitääkin puolustaa.

Epäoikeudenmukainen tilanne herättää jokaisessa vanhemmassa paljon tunteita, jotka pitää päästä purkamaan jotenkin. Vääryydet on korjattava, kiusaajien on kuultava kunniansa ja oma tuska on päästävä purkamaan johonkin.

Oikeutettuja ja hyviä ajatuksia nämäkin. On vain mietittävä, miten kannattaisi toimia.

Toivottavasti meillä kaikilla on lähipiirissämme edes pari hyvää ystävää, jolle voimme purkaa harmitustamme. Heille voi varmaan soittaa tai laittaa vaikka whatsapp-viestiä aiheesta tai voihan aina mennä vaikka kahville jonnekin. Kahden kesken on turvallista purkaa mieltä. Voi tuulettaa kunnolla ja ystävä ymmärtää liioitellun ja voimakkaan kielenkäytönkin. Ja se oikeasti helpottaa. Kun on pahimman kiukun saanut purettua kaverille, voi alkaa vaikkapa yhdessä miettiä, miten asiassa kannattaisi toimia.

Mikäli ongelmat liittyvät kouluun, kaikista parasta olisi kirjoittaa täysissä sielun ja ruumiin voimissa (ei siis perjantai-iltana vinkkupullon jälkeen) opettajalle asiallinen viesti. Opettajan lisäksi tämä sama viesti kannattaa osoittaa koulun rehtorille ja asiasta riippuen kuraattorille.

Tämän jälkeen seuraa ilmeisesti palaveri koululla, jossa kannattaa esiintyä mahdollisemman asiallisesti ja yhteistyökykyisesti. Jos koululla otetaan puheeksi esim. konsultointi perheneuvolassa, siitä ei tarvitse loukkaantua. Opettajaan tai kuraattoriin kannattaa olla jatkossakin itse yhteydessä. Yhteistyökykyisen vanhemman kanssa on ilo asioida, tosin yhteistyökyvyttömien vanhempienkin kanssa pyritään asioimaan heidän vastustuksestaan huolimatta.

Koulun henkilökunta pyrkii tekemään parhaansa niillä resursseilla, jotka heille on annettu. Jos lapsellesi ei ole mahdollista järjestää esim. avustajaa luokkaan joka tunnille, se on ihan varmasti resurssikysymys. Rehtorille ei kannata asiasta raivota, ennemmin kannattaa osoittaa raivoamisensa ja sekin mielellään rakentavassa ja asiallisessa muodossa kunnan päättäjille, jotka resurssia jakavat. Tosin hekin ovat sen varassa, mitä valtakunnallisesti jaetaan. Oikea osoite kriitikille on siis opetusministeri ja valtiovarainministeri, ei lapsesi luokanopettaja tai luokanvalvoja.

Koulun toimintaa koskeva kritiikki tulee kohdistaa ensisijaisesti rehtorille. Jos rehtori ei jostain syystä suostu vastaamaan asiallisiin tiedusteluihin, aina voi ottaa yhteyttä hänen esimiehiinsä. Monessa kunnassa rehtorien esimiehilläkin on esimies. Häneen voi myös tarvittaessa ottaa yhteyttä. Jos tämäkään ei auta, viimesijainen valituskohde on aluehallintovirasto eli AVI. Se on koulussa tunnettu kirosana. Usein jo pelkän sanan mainitseminen tiukassa tilanteessa voi auttaa. Esim. lause "Pitääkö tässä katsoa, mitä AVI sanoo asiasta." on erittäin tehokas ukaasi ja mikä parasta, sitä ei voi osoittaa laittomaksi uhkaukseksi. Mutta tätäkään ei kannata viljellä turhan päiten, se nimittäin menettää tehonsa. Ja AVIin pitää olla yhteydessä vasta sitten, kun kaikki muut tahot kunnassa on ensin käyty läpi.

Minulla on hankalien asioiden hoitamisesta kokemusta sekä opettajana että vanhempana. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin esim. täällä. Omista turhautumistani olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Nyrkkisääntö 1: Älä pura kiukkuasi ja ahdistustasi somessa, vaan soita tai tekstaa ystävällesi!

Nyrkkisääntö 2: Ota yhteyttä kouluun mielellään kirjallisesti, älä soita vihaista puhelua.

Nyrkkisääntö 3: Käyttäydy palaverissa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, älä raivoa.

Nyrkkisääntö 4: Jos et saa asiallista kohtelua osakseni, ota yhteyttä seuraavaksi ylempään tahoon.


torstai 18. elokuuta 2016

Kaikki lähtee vuorovaikutuksesta

Uudessa opetussuunnitelmassa äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaine on jaettu neljään sisältöalueeseen.

S1 Vuorovaikutustilanteissa toiminen
S2 Tekstien tulkitseminen
S3 Tekstien tuottaminen
S4 Kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin ymmärtäminen

Olemme ysien kanssa käsitelleet tunneilla vuorovaikutusta. Särmässä (oppikirja) on hyvä kappale puhumisesta ja nettimateriaalissa on aiheeseen liittyvää virikemateriaalia ja muuta aineistoa. Koska kappale valitettavasti käsitteli ainoastaan puhumista, kirjoitutin oppilaille vihkoon viestinnän kielelliset ja ei-kielelliset keinot. Seuraavalla tunnilla he saavat valita jonkun mieleisensä tubettajan ja tarkkailla ja analysoida hänen viestintäänsä. Nämä tuotokset esitellään koko luokalle.

Yritin itse havainnollistaa miten vuorovaikutustaitojen opettelu alkaa heti syntymän jälkeen. Moni nuori nimittäin ajatteli, että niiden opettelu alkaisi joskus kaksivuotiaana tai silloin, kun itse alkaa puhua,

Vuorovaikutuksen teoriatunnit sujuivat ysien kanssa hyvin, vaikka pääosa opetuksesta olikin perinteisesti opettajajohtoista. Seuraavilla tunneilla oppilaata pääsevät tekemään itse omia analyysejään.

Kasieni kanssa aloittelin sananvapaus ja sensuuri -teemalla ja sen jälkeen käsittelimme median luomaa maailmankuvaa. Tunnit olivat opettajajohtoisia, koska halusin testata Särmän materiaalia. Tarkoitus oli, että oppilaat saavat keskustella välillä keskenään ja kommentoida asioita. Mukana oli myös jonkin verran interaktiivista materiaalia sähköisellä taululla. Oppilaan aloitteesta käsittelimme myös Turkin lakiuudistuksen ja katsoimme aiheeseen liittyvän videon ihmisten reaktioista lapsiavioliittoihin.

Tunnit olisivat voineet sujua ihan kivasti, ellen olisi huolestunut muutaman oppilaan oppituntikäytöksestä. He höpöttivät omia juttujaan minun puheeni päälle, askartelivat jotain käsillään, nostelivat pulpettejaan, olivat hiljaa silloin kun he olisivat voineet keskustella annetuista aiheista kavereitten kanssa.

Tein tilanteesta muutaman johtopäätöksen:

1. Vaikka Särmän materiaali on kuinka hienoa, se ei ole tarpeeksi toiminnallista 13-15-vuotiaille pojille. Vaikka aihe kiinnostaisikin, pulpetissa istuminen ja lyhyiden videoiden katseleminen ja näistä asioista keskusteleminen ei onnistu ilman fyysistä aktiiviteettiä. Tämä on fakta! Pojat tarvitsevat jotain tekemistä käsilleen!

2. Osalla näistä pojista ei ole ilmeisesti taitoa tai rohkeutta tuoda esille omia mielipiteitään edes hyvän kaverinsa seurassa. Pienten mielipidekeskuteluiden aikana osa istui ihan tuppisuuna eikä puhunut mitään. Heidän kanssaan on siis harjoiteltava keskustelemista, mutta se ei onnistu isossa porukassa vaan sille pitää järjestää sopivia tilaisuuksia, ensin vaikka pienryhmässä avustajan kanssa.

3. Osa pojista istui välinpitämättömän näköisenä ja heidän koko kehonkielensä huusi, miten heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ehkäpä heille voisi kertoa, että heidän viestinsä tulee erittäin hyvin ymmärretyksi, sitä ei tarvitse enää sanoilla vahvistaa. Eli mitäs jos he vain tyytyisivät boikotoimaan tylsiä oppitunteja näyttämällä sen kehonkielellään ja jättämään huutelun kokonaan pois. Tai sitten he voisivat alkaa opetella opettajien huijaamista viestittämällä kehonkielellään ihan päinvastaista vaikka eivät oikeasti välittäisi opettajien höpötyksistä hölkäsen pöläystä.

4. Joillekuille on todella vaikeaa hiljentyä ja keskittyä kuuntelemiseen. Sekin on taito, jota pitää harjoitella. Jos lapsi on tottunut kuuntelemaan pienenä satuja, se on hänelle tuttu juttu. Mutta jos kuuntelemista ei ole koskaan harjoitellut ja jostakin syystä on joutunut kovasti opettelemaan olemaan kuulematta asioita (esim. vanhempien riitoja, kavereiden pilkkaamista, opettajien nalkutusta), voi hiljentyminen olla hankalaa. Kuunteleminen on kuitenkin ihan yhtä tärkeä vuorovaikutuksen osa-alue kuin puhuminen.

Ensi viikolla aion passittaa nämä pojat vuorovaikutusoppiin ohjaajamme kanssa. Asialistalla on mm. kehonkieli, kuunteleminen ja omien ajatusten ilmaiseminen, niiden perustelemista harjoitellaan myöhemmin.


perjantai 12. elokuuta 2016

Huomio oppilaiden omiin tavoitteisiin

Edellisessä postauksessa tuskastelin oppisisältöjen karsinnan vaikeutta. Eilen vielä ajattelin, että minun on osattava laatia oppilailleni sopiva paletti, johon he kaikki ovat tyytyväisiä.

Tuo ajatushan on aika mahdoton. Miten minä muka voisin tietää, millaiset asiat äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa yli sadalla opettamallani nuorella on? Jokaisella heistä on ihan omat tavoitteensa ja heidän kannaltaan järkevintä on keskittyä niihin asioihin ja sellaisiin opetusmetodeihin, jotka he kokevat motivoiviksi.

Laadin siis kyselyn, johon oppilaat saavat vastata ensimmäisellä äidinkielen tunnilla.
He kertovat minulle, kuinka tärkeinä he kokevat seuraavat asiat:


  • oikeinkirjoitus
  • kieliopin opiskelu
  • tarinoiden kirjoittaminen
  • asiatekstin kirjoittaminen
  • tarinoiden kuunteleminen
  • elokuvien ja dokumenttien katsominen
  • opettajan puheen kuunteleminen oppitunneilla
  • keskustelut kavereiden kanssa
  • somevideoiden katseleminen
  • esitelmien pitäminen
  • sujuva ja nopea lukeminen (väh. 100 sanaa minuutissa)
  • tiedon hakeminen
  • kaunokirjallisuuden lukeminen
  • tietokirjojen lukeminen 
  • mediatekstien lukeminen

Jokaisen kohdassa on numerot 1-5, joissa 1= ei lainkaan tärkeä ja 5 = erittäin tärkeä

Tämän kyselyn perusteella voimme aluksi keskustella äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelusta ja miettiä, millaisia osa-alueita vaaditaan mihinkin arvosanaan. Liimautan nämä paperit oppilaiden kirjoitelmavihkoihin ja voimme palata siihen aina kun siirrymme uuteen osa-alueeseen.

Tämän kyselyn avulla voin entistä paremmin eriyttää opetustani ja tarjota oppilaille esim. lisähaasteita kieliopin opiskelussa, mikäli he itse kokevat sen mielekkääksi. Voihan olla , että jotkut oppilaat kokevat tärkeäksi sen, että kaikki kielioppiasiat kerrataan kunnolla ja jos he niin haluavat, sen toki teemme. Muut oppilaat voivat sen ajan paneutua heille tärkeämpiin ja mielekkäämpiin asioihin, kuten esim. tiedon hakemiseen, kirjoittamiseen tai lukemiseen.

Teetän ensimmäiset kyselyt yseilleni jo tänään. Palaan tuloksiin myöhemmin.




torstai 11. elokuuta 2016

Kriisiä pukkaa!

Mikäli mediaan on uskominen, kouluissa on tehty kesän aikana vallankumous.
Vaikka uusi opetussuunnitelma otetaan käyttöön yläkouluissa asteittan vasta ensi lukuvuodesta alkaen, minä olen jo nyt tuskastunut.

Älkää käsittäkö väärin, en suinkaan ole tuskastunut siihen, että perusopetusta ollaan kehittämässä ja muuttamassa. Olen tuskastunut, koska ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen en ole tuntenut itseäni näin epävarmaksi kuin nyt. Olen koko opettajaurani ajan ollut innokas kehittämään omaa opetustani ja kokeilemaan uusia juttuja. Nyt tuo tarve muuttaa omaa opetustani on tavallista voimakkaampi.

Kiusallista on se, että nykyinen muutos saa minut tuntemaan itseni takinkääntäjäksi. Minähän olen paasannut useissa postauksissa kieliopin opettamisen tärkeydestä ja olen ollut syvästi huolissani oppilaiden kielitajun heikkenemisestä.

Ja toisekseen minä, joka olen usean vuoden ajan tehnyt omaa opetusmateriaalia ja koonnut sen opetusblogiini, olen nyt täysin kaupallisen kustantajan opetusmateriaalian lumoissa ja valmis rakentamaan opetukseni sen varaan.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Mistä moinen täyskäännös?

Olen viime keväästä asti tutustunut tarkemmin uuteen äidinkielen opsiin ja tykästynyt siihen. Mielestäni se on todella looginen ja käytännönläheinen paketti.

Uudessa opsissa äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineessa on neljä sisältöaluetta.

S1 Vuorovaikutustilanteissa toimiminen
S2 Tekstien tulkitseminen
S3 Tekstien tuottaminen ja
S4 Kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin ymmärtäminen

Näihin sisältöalueisiin kuuluu 17 erilaista osatavoitetta, jotka liittyvät äidinkieleen ja kirjallisuuteen esim. kielen rakenteiden tutkiminen ja harjoittelu tai kirjallisuuden historia jne.

Näiden ainekohtaisten sisältöjen ja tavoitteiden lisäksi opetussuunnitelmassa on otettu huomioon seitsemän laaja-alaista tavoitetta, ns. tulevaisuustaidot, joita ovat:

- ajattelu ja oppimaan oppiminen
- kulttuurinen osaaminen. vuorovaikutus ja ilmaisu
- itsestä huolehtiminen ja arjentaidot
- monilukutaito
- tvt-osaaminen
- työelämätaidot ja yrittäjyys
- osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen

Nyt jos koskaan opettajilla on mahdollisuus rakentaa oppimiskokonaisuuksia, jotka ovat konkreettisia ja mielekkäitä lapsille ja nuorille. Uusissa oppimateriaaleissa on nähty vaivaa nimenomaan sen suhteen, että niissä on runsaasti nuorten elämään liittyvää virikeaineistoa, joiden avulla voidaan harjoitella kunkin oppiaineen tavoitteena olevia taitoja.

Kun raamit ovat tällaiset, yksittäisen kielioppiasiaan keskittyminen tuntuu yhtäkkiä tyhjänpäiväiseltä näpertämiseltä. Vanhaan opetussuunnitelmaan tuo tapa sopi, nyt sitä on syytä muuttaa.

Toisaalta kiitos vanhanaikaisen lähestymistapani, minä tiedän, että oppilaiden kielikyvyssä on kehittämisen varaa. Nyt pitääkin keksiä rikastamismalli, jolla nuorten kielikykyä voidaan parantaa. Kielikyky kehittyy, kun kieltä käytetään mahdollisimman monipuolisesti. Siihenhän tämä uusi opetussuunnitelma juuri tähtääkin. Nyt on oikea aika alkaa tehdä asioita toisin.

Seuraavassa postauksessa kerron, millaisia uusia painotuksia olen ajatellut tänä lukuvuonna ottaa opetukseeni.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Temppuilut sikseen

Uusi lukuvuosi alkaa ensi viikolla. Jo nyt on medioissa juttuja "vallankumouksesta", joka kouluissa on kesän aikana alkanut. Uutta opetussuunnitelmaa on käsitelty kentällä jo toista vuotta, tulevat uudistukset ovat olleet tiedossa jo jonkin aikaa, joten mihinkään uuteen ja tuntemattomaan tuskin kukaan opettaja on tänä syksynä syöksymässä.

Mitä uutta sitten tänä syksynä on luvassa? Me päätimme kollegoiden kanssa keväällä, että aiomme kerätä oppilailta kännykät oppituntien ajaksi pois, mikäli niitä ei tarvita sen oppitunnin aikana. Aika radikaalia ja kapinallista, sillä eikös uusi opetussuunnitelma nimenomaan kannusta opettajia hyödyntämään tietotekniikkaa ja oppilaiden omia laitteita. Oman laitteen hyötykäyttö oppitunneilla on ihan hyvä idea, mutta valitettavasti jatkuva kännykän räplääminen, sillä pelaaminen ja selfieiden ottaminen, estää oppilasta keskittymistä tunnilla tehtäviin töihin ja siksi se on häneltä tunnin ajaksi otettava pois.

Olen itse kehittänyt omia oppituntejani jo muutaman vuoden ajan siihen suuntaan, että oppilaat saavat edetä omaan tahtiin. Siksipä en aio nyt uuden opetussuunnitelman vuoksi ottaa mitään uusia temppuja käyttöön. Minulla on melkoinen pussillinen kaikkia hyviä vanhoja niksejä, joita minun on toki päivitettävä kulloisenkin ryhmän mukaan. Vuorovaikutusta ja yhdessä tekemistä on lisättävä entuudestaan, uusia virikkeitä aion hakea draamaopetuksen puolelta. Kirjoittamiseen saan hyviä vinkkejä omista luovan kirjoittamisen opinnoistani. Haluan, että tunneillani on edelleen tekemisen meininkiä, ja nimenomaan sitä haluan entisestäänkin lisätä.

Tänä lukuvuonna aion panostaa erityisesti henkilökohtaiseen ohjaamiseen, osaamisen kartoittamiseen ja oppimisen tukemiseen ja kannustamiseen. Haluan tehdä jokaiselle oppilaalle tarvittavat pedagogiset asiakirjat huolella ja ajan kanssa. Haluan, että jokainen oppilaani kokee olevansa huomattu ja arvokas omalla erityisellä tavallaan. Siihenkään en tarvitse mitään ihmeellisiä uusia temppuja vaan aitoa läsnäoloa, kiireettömyyttä ja sydäntä. Jotta tähän kykenen, minun on huolehdittava entistä paremmin omasta jaksamisestani.

Mielestäni siinä onkin ihan riittävästi haastetta tälle lukuvuodelle.

Oikein hyvää alkavaa syksyä!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Hiljaiseloa

Tämä on toinen postaukseni tänä vuonna. Se  kuvaa hyvin tätä kuluvaa vuottani. Yleensä kirjoitan tänne innostuksen vallassa, kun minulla on ollut tarve saada ajatukseni julki. Tänä vuonna sellaisia hetkiä ei ole ollut ennen kuin vasta toukokuun lopulla, jolloin kirjoitin oppilaideni kielitaidosta.

Tähän vuoteen on mahtunut monenlaista normaaliin elämään kuuluvaa vastoinkäymistä. Olen järjestellyt ikääntyneiden vanhempieni asioita, perhepiirissä on ollut sairautta enkä ole itsekään fyysisiltä vaivoilta välttynyt. Sekin on normaalia, kun ikää alkaa kertyä. On opittava arvioimaan omaa jaksamistaan. Siksi esimerkiksi luovuin kokonaan iltaopetuksesta, jota olen tavallaan harrastanut koko työssäoloaikani.

Tähän vuoteen on mahtunut myös paljon mukavia asioita. Nuorin poikani pääsi heinäkuussa ripille, keskimmäinen poikani pääsi opiskelemaan haluamaansa lukioon ja minäkin aloittelen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tarkoituksenani on pätevöityä sanataiteen opettajaksi.

Ylivoimaisesti parasta tässä vuodessa on ollut kuitenkin se, että minulla on ollut aikaa lukea ja kuunnella kirjoja. Olen tähän mennessä lukenut / kuunnellut 60 teosta. Tavoitteenani on saada sadan teoksen raja rikki.

Viikon päästä alkavat työt. Millaisia ajatuksia uusi lukuvuosi herättää, siihen palaan seuraavassa postauksessani. Nyt vielä nautin kesätunnelmista, leivon raparperipiirakan, pakkaan tavarat ja lähden kesämökille ainakin yhdeksi yöksi.



lauantai 21. toukokuuta 2016

Kuilun reunalla

Kuva: Touko Toivonen 
Otsikko on ehkä turhan traaginen, mutta kuvaava. Tämän kevätlukukauden arviointeja tehdessäni ja numeroita koneelle naputellessani mieleeni nousee kuva kahdesta kalliosta, joiden välissä on ammottava kuilu.

Minulla on oppilaina nuoria, jotka selviytyvät vaivattomasti heille annetuista tehtävistä. He ryhtyvät toimeen mukisematta, pyytävät apua, jos jokin ei heti suju ja saattavat sitten urakkansa päätökseen. Nämä oppilaat ovat oma-aloitteisia, uteliaita, sitoutuneita, kunnianhimoisia ja tunnollisia. He saavat hyviä ja kiitettäviä arvosanoja, he ovat niitä kasin, ysin ja kympin oppilaita. Heitä on luokan oppilaista noin 60 - 70 %.

Minulla on oppilaina myös nuoria, joiden on hankala keskittyä tekemään kirjallisia töitä. Heidän lukunopeutensa on hidasta, noin 50-70 sanaa minuutissa, kun tavoite olisi noin 100 sanaa minuutissa. He eivät välttämättä hahmota lukemaansa tekstiä eivätkä ole tietoisia tekstin rakenteesta. Kielessähän verbi on lauseen ydin, jota muut sanat täydentävät. Monet näistä nuorista eivät välttämättä edes tunnista verbejä tai niiden muotoja. Aktiivi- ja passiivimuodot menevät sekaisin eivätkä aikamuodotkaan ole heille tuttuja.

Nominien taivutus on haastavaa ja taivutetuista muodoista he tunnistavat sanan perusmuodon sijaan sanan vartalon (raidallisista : raita). Eivätkä kaikki osaa muodostaa oikeita muotoja kysymyssanojen perusteella. (Millä: hevonen : hevosella / hevosilla). Jopa monikon käsite on joillekuille hankala (yksikkö: porkkanan; monikko: porkkanoiden). Ja aika yllättävää on myös se, että kaikki eivät suoriudu aukkotestistä, jossa pitää taivuttaa annettuja sanoja oikeassa muodossa kontekstissaan.

Mikäli tekstin hahmottaminen on hankalaa ja lukunopeus hidas, ei ole mikään ihme, että lukeminen ei innosta. Oppikirjojen teksti voi olla näille nuorille aivan liian vaikeatajuista ja vaikka he tankkaisivat tekstiä kuinka, he eivät välttämättä ymmärrä yhtään mitään lukemastaan.

Ja koska lukeminen on vastenmielistä, he eivät saa tarpeeksi kokemusta erilaisista tekstilajeista eikä heillä näin ollen ole hyviä kirjallisia malleja oman tekstinsä tuottamiseen. Kokonaisten virkkeiden muodostaminen on jo haaste, isoista alkukirjaimista ja välimerkeistä puhumattakaan. Käytännössä joidenkuiden kohdalla aloitamme yhtenäisten tekstien kirjoittamisen opettelun seitsemännellä luokalla aivan alusta.

Tällaisia oppilaita on nykyään seitsemännen luokan oppilaista noin 30%.

Minulla on tähän tilanteeseen vain yksi ratkaisu. Oppitunneilla on tehtävä tosissaan töitä. Siihen olen pyrkinytkin sillä, että oppilaat saavat edetä omaan tahtiinsa ja tehdä lähinnä kirjallisia plussatöitä, joihin on ympätty mukaan myös kieliopin opiskelua.

Nyt keväällä yli puolet on kirinyt plussatöissä yli kahdeksikon, osa sinnittelee vielä seiskan viivan alla. Olen joutunut luopumaan ajatuksesta, että kaikki oppilaat opiskelisivat omaan tahtiin. Joulun jälkeen olen opettanut kielioppia opettajajohtoisesti ja ainoastaan muutama oppilas on edennyt omaan tahtiin urakan loppuun asti. He ovat yleensä niitä, jotka saavat äidinkielestä arvosanan 10.


En ole huolestunut siitä, että oppilaiden välillä on huomattavia tasoeroja. Olen ainoastaan huolestunut siitä, että meiltä opettajilta viedään resurssit tukea ja auttaa tätä kolmasosaa, joka tarvitsee jo nyt jonkinlaista kielen rikastamisohjelmaa kielitaitonsa kohentamiseen.

Tampere leikkaa opetustunteja alakoululaisilta, vaikka juuri heidän olisi tärkeää saada kaikki mahdollinen opettajan tuki, jotta yläkoulussa tämä kuilu oppilaiden osaamisen välillä ei olisi niin ammottava.  Ruotsin kielen opiskelu aloitetaan jo kuudennella luokalla, vaikka tuokin tunti olisi hyvä käyttää vaikkapa äidinkielen opiskeluun tai lukutunniksi. Ryhmäkoot suurenevat entisestään, jolloin opettajan aika / oppilas vähenee entisestään. Erityiskouluja lakkautetaan, erityisoppilaita integroidaan isoihin oppilasryhmiin. Rahaa ehkä säästyy, mutta kuilu oppilaiden välillä kasvaa.

Ensi syksynä alakouluissa aletaan toteuttaa uutta opetussuunnitelmaa. Jään jännityksellä odottamaan, millaisia ajatuksia minulla on seitsemäsluokkalaisten kielitaidon tasosta seitsemän vuoden kuluttua.