lauantai 15. syyskuuta 2012

Vastuuttomia valintoja

Viime vuosina olen ajanut työmatkani omalla autolla. Kotipihasta koulun pihaan ennättää suunnilleen kahdessakymmenessä minuutissa. Bussilla samaan matkaan saa helposti kulumaan yli tunnin.

Tänä syksynä päätin alkaa kulkea bussilla. Vaikka työmatkani on ollut sama jo neljä vuotta, en ollut aikaisemmin vaivautunut ottamaan selvää, millä busseilla pääsisin kätevimmin kotoa koululle. Olen yleensä käyttänyt alkumatkaan kaupungin liikennelaitoksen busseja ja vaihtanut keskustassa yksityisen bussifirman autoon. Tämän kyseisen firman autot ajavat myös kotini ohi, mutta läheskään kaikki niistä ei vie minua työpaikalleni asti.

Nyt minulla on kaksi vakivuoroa, joilla pääsen kotipysäkiltäni töihin parhaimmillaan neljässäkymmenessä minuutissa. Se on jo luksusta. On ihanaa asettua rauhassa hämärän bussin takaosaan, nojailla ikkunaan ja katsella maisemia. Ehdin ottaa vaikka pienet torkut tai miettiä työasioita. Minun ei tarvitse hermoilla aamuruuhkassa, ei huolehtia auton tankkaamisesta eikä rapsutella ikkunoita. Maksan kuukauden kyydeistä vain 80 euroa, oman auton bensakuluihin saisin helposti kulumaan lähes 200 euroa.

Olen asunut lähes koko aikuisikäni vuokralla. En ole koskaan edes haaveillut omasta asunnosta.Nuorena pätkätyöläisenä se tuntui todella utopistiselta ajatukselta ja nyt nelikymppisenä ison pankkilainan ottaminen perheasuntoon tuntuisi ihan yhtä mielettömältä. Yhden periaatteen tein jo nuorena: en koskaan menisi yksityisen henkilön vuokralaiseksi. Sellaista epävarmuutta en elämääni halua. Vaikka yksityisten vuokranantajien asunnot olisivat varmasti persoonallisempia ja paremmilla paikoilla, olen aina mieluummin valinnut tylsemmän mutta vakaamman vaihtoehdon ja vuokrannut asuntoni vuokratalosäätiöiltä. Nykyisessä asunnossamme olemme asuneet jo yli kymmenen vuotta ja se tuntuu oikeasti meidän kodiltamme. En tunne asuvani kenenkään toisen nurkissa. Talossamme on tarmokas asukastoimikunta, joka on hankkinut mm. talomme lapsille oman trampoliinin pihaan.

Parasta on kuitenkin se, että ei tarvitse viettää unettomia öitä ja pelätä kotinsa menettämistä. Vaikka tulisi taloudellisia takaiskuja, tätä kotia meiltä ei voi kukaan viedä. Sitä ei voi ulosmitata.

Eräs vanhempi kollegani ihmetteli, miten opettajana toiminut henkilö ei ole onnistunut haalimaan itselleen tarvittavaa materiaalista omaisuutta. Ymmärrän hänen näkökulmansa. Mutta minä näen asian silti ihan toisin: autottomana, luottokortittomana vuokralaisena tunnen itseni oikeastaan aika vapaaksi ja nuoreksi. Minä olen onnistunut vanhenemaan haalimatta harteilleni näkymättömiä taakkoja ja huolia. Minulle tällainen vastuuttomuus merkitsee rikkautta.








lauantai 8. syyskuuta 2012

Kaikki tarvitsevat sankareita

Poikani lintsasi maanantaina koulusta.
Kuulin asiasta vasta samana iltana koulun vanhempainillan jälkeen vähän kuin sattumalta.
Kuulin myös, että perjantaina pari poikaa oli koulun jälkeen töninyt ja pelotellut poikaani bussipysäkillä. Onneksi yksi koulun opettaja oli sattunut paikalle ja mennyt väliin.

Olin järkyttynyt.

Kotona poika kertoi, että pojat olivat hakanneet, potkineet ja pitäneet kättä hänen suunsa edessä. Riitaa oli tullut potkulaudasta, jonka pojat olivat löytäneet jostain koulumatkalta.

Maanantaina poikaa oli pelottanut mennä kouluun. Hän oli aamulla lähtenyt ulos, piilotellut jossain niin kauan kunnes isoveli oli lähtenyt kouluun ja mennyt sitten takaisin kotiin.

Lintsaamiseen oli siis syy, nyt pitäisi vain pelon kierre saada katkaistuksi. Soitin pojan opettajalle ja kerroin tilanteen. Kirjoitin asiasta myös rehtorille. Luotin siihen, että aikuiset tekevät osansa poikien ojentamisessa. Nyt pitäisi vain rohkaista nuorimmaista.

Aamulla otin hänet kainalooni. Muistutin, että elämässä tulee paljon sellaisia tilanteita, jotka voivat pelottaa. Sodassa sotilaat joutuvat toimimaan, vaikka heitä varmasti pelottaa. Monissa peleissä hahmot joutuvat kohtaamaan suuria vaaroja ja selviytyvät niistä. Vaarallisiin tilanteisiin joutuu myös Darren Shan, nuori puolivampyyripoika, jonka tarinaa olemme iltaisin lukeneet jo neljän kirjan verran. Yhtä hyvin olisin voinut valita esikuvaksi myös Percy Jacksonin tai Harri Potterin. Kaikki nämä pojalleni tutut henkilöt ovat joutuneet kiperiin tilanteisiin ja selviytyneet niistä.

Tiistaina jännitin koko päivän. Sain opettajalta viestin, että poika oli tullut kouluun. Iltapäivällä hän oli sovittuna aikana tapaamisessa. Vasta silloin uskalsin huokaista helpotuksesta.

Onkohan kaikilla lapsilla olemassa sankareita, joita he voivat pitää esikuvinaan tiukoissa tilanteissa?
Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä helpompaa hänelle olisi kertoa asioista saduista ja tarinoista tutuilla henkilöillä ja tapahtumilla. Minä olen joutunut moneen kertaan turvautumaan Pekkaan ja suteen. Joskus on ollut hyvä muistuttaa, miten kävi kilpikonnan ja jäniksen juoksukilpailussa.

Lasten ja nuorten kirjat tarjoavat hyviä sankarihahmoja vielä alakoululaisille, mutta ketkä sopisivat sankareiksi murkkuikäisille? Entä nuorille aikuisille? Ja kai me keski-ikäisetkin tarvitsisimme omat sankarimme.

Kuka on sinun sankarisi?






sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Elämä asettuu uomiinsa

Elokuu vaihtui syyskuuhun kuin varkain. Takana on jo kolme täyttä arkiviikkoa. Vaikka kesä oli kovin pilvinen ja sateinen, elokuun lämpimät ja aurinkoiset päivät ovat antaneet lisäenergiaa ensimmäisiin syysviikkoihin.

Tänä vuonna koulussamme on eräänalainen sisäänajo vuosi mitä tulee erityisopetuksen uudelleen järjestämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin opetusryhmissäni on mukana entistä enemmän oppilaita, joille tulee laatia oppimissuunnitelma tai HOJKS. Jokainen opettaja on alkuvaiheessa velvoitettu antamaan yleistä tukea. Siksi minäkin eriytän opetustani lähes joka oppitunti antamalla erityyppisiä harjoituksia: perustehtäviä ja syventäviä tehtäviä. Pyrin antamaan joka tunti jonkun pienen kotiläksyn. Joidenkin oppilaiden kohdalla varmistan henkilökohtaisesti, että hän merkitsee läksyn oikein. Näitä oppilaita varten ostin pieniä, värikkäitä muovitäppiä, joita he voivat laittaa läksysivun laitaan merkiksi.

Minulla on ensimmäistä vuotta käytössä oppikirjasarjamme E-kirjat. Ne ovat todella käteviä eriyttämiseen. Tänä vuonna käytän niitä myös S2-oppitunneilla. Olen ottanut käyttöön myös pistarivihot, mikä sekin on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Oppilailla on käytössä myös isot A4-kokoiset kirjoitelmavihot, joten kaikenlaiset turhat irtopaperit ja -konseptit ovat historiaa. Arkinen koulutyö tuntuu nyt ihanan järkevästi organisoidulta, toivottavasti oppilaatkin kokevat sen samalla tavalla.

Samaa järjestelmällisyyttä harjoittelemme myös kotona poikieni kanssa. Lukiolaisemme on todella innostunut opiskelusta enkä yhtään ihmettele. Olin lukion vanhempainillassa viime viikolla ja kun kuulin niistä kaikista upeista kurssivalikoimista, minullekin tuli halu alkaa opiskella jotain uutta ja mielenkiintoista.

Kuudesluokkalaiseni opettajalla on selvät sävelet luokkansa oppimisen suhteen. Tämä vuosi harjoitellaan yläkouluun siirtymistä ja se tulee näkymään mm. läksyjen määrässä. Poika on huolehtinut läksyjen teosta melko tunnollisesti tähänkin asti, mutta nyt hänen tulee huolehtia itsenäisesti myös siitä, että joka aamu repussa on oikeat kirjat ja tarvikkeet. Minä seurailen enää taustalla ja puutun asioihin vain satunnaisesti.

Nuorimmaisellani on uusi opettaja, joka paimentaa tätä luokkaa mitä ilmeisimmin peruskoulun loppuun asti. Nyt alkusyksy on rauhoitettu tutustumiseen ja yhteisten rutiinien oppimiseen. Pienessä ryhmässä on tärkeää, että kemiat toimivat ja kaikki oppivat välttämään turhanaikaisia konflikteja. Minulla on vahva luottamus siihen, että poikani on hyvissä käsissä.

Tästä on hyvä jatkaa pimeneviin ja lyheneviin päiviin.