Kun nuorin poikani oli 3-vuotias, minulle tuli vain sellainen tunne, että tämän lapsen kanssa koulutie ei tule olemaan ihan helppo. Vanhin oli juuri aloittanut ensimmäisen luokan, keskimmäinen oli vasta 4-vuotias ja hän piirteli innokkaasti. Kuopukseni ei tuntenut mitään mielenkiintoa kynätöihin; vasta 6-vuotiaana hän alkoi piirtää. Esikoulussa käden jälki oli tästä syystä kovin horjuvaa. Pyysin saada pojan kouluvalmiustesteihin ja hän läpäisi ne nipin napin.
Koulunkäynti alkoi tökkiä toden teolla ensimmäisen luokan keväällä. Poika kieltäytyi tekemästä tehtäviä. Keskimmäisenkin kanssa oli ollut hankaluuksia, mutta ne olivat lähinnä käytöspuolella ja impulssien hillitsemisessä, koulutyö sinänsä oli sujunut ihan hyvin. Mutta nuorimmaisella ei tuntunut olevan mitään intoa opiskella. Seurasi palavereja opettajan ja koulupsykologin kanssa, puhelinsoittoja kuraattorille ja perheneuvolaan. Toisen luokan syksyllä poika sai siirron integroidulle pienluokalle. Koulupsykologin kanssa yhteistyö ei sujunut, joten testaukset tehtiin toisen luokan keväällä perheneuvolassa. Vaikka äitinä tiesin, että jotain pojan oppimispulmien takana täytyy olla, tulosten saaminen oli kuitenkin shokki. Pojallani on ilmeisesti Aspergerin syndrooma, tai ainakin vahva epäily siitä. Nyt odottelemme lääkärin tapaamista ja uusia testejä, jotta saamme vahvistuksen epäilylle.
Keskimmäisen pojan kohdalla olimme käyneet oman perheneuvolarumbamme aikaisemmin. Myös hänen kohdallaan havaittiin aspergertyyppistä käyttäytymistä. Pienempänä pojalla oli mm. aistiyliherkkyyttä ja todella voimakkaita raivokohtauksia. Vanhemmiten tietyt piirteet ovat tasoittuneet, nyt hankaluuksia tuottaa lähinnä kovasti mustavalkoinen ajattelu; pojalla on kova tarve kontrolloida omaa ja samalla lähimpiensä elämää. Hän laatii sääntöjä ja huolehtii tiukalla kädellä siitä, että myös muut noudattavat noita sääntöjä. Se aiheuttaa ahdistusta varsinkin pikkuveljessä, mutta synnyttää totta kai pahoja puheita myös ystävien kesken. Toisaalta poika on välillä rakastavan ja huolehtivan isoveljen perikuva ja hänen sanaansa voi usein luottaa. Tätä me kotiväki arvostamme kovasti.
Nuorimmaisen Asperger-diagnoosi on rankempi paikka. Ehkä sen vuoksi, että keskimmäisen kohdalla oireet oli huomattavissa niin aikaisin ja hän sai paljon huomiota käytöksensä vuoksi. Jopa niin paljon, että nuorimmaisen samantyyppiset piirteet jäivät minulta huomioimatta. Tai ehkä ei sittenkään, olihan minulla aavistukseni. Mutta nuorimmainen ei ole koskaan karjunut huomiota, eikä hän tee sitä vieläkään. Hänen ongelmansa on nimenomaan kielellisellä puolella ja vasta nyt hän osaa vaatia itselleen asioita sanalllisesti. Poikani on mm. ahdistunut siitä, että hänen kysymyksiinsä ei vastata. Hän ei osaa tulkita hymähdystä tai nyökkäystä vastaukseksi, vaan hänen on saatava se sanallisesti. Tätä hän alkoi vaatia vasta ihan vähän aika sitten. Hän ei ymmärrä kaikkia sanoja, mutta onneksi hän rohkeasti kysyy niitä. Eilen illalla. kun katselimme televisiota, hän kysyi, mitä tarkoittaa 'menestyä'. Voin vain kuvitella, kuinka paljon väärinkäsityksiä on ehtinyt syntyä, kun hän tuntenut, että hän ei ole tullut kuulluksi tai hän on tulkinnut saamansa reaktiot omalla tavallaan.
Minulla on onneksi paljon jo tietoa asioista ja kokemustakin. Kysehän ei ole siitä, että jotakin uutta ja outoa olisi yhtäkkiä tullut elämäämme. Siksi näin voimakas oma hämmennys ja ahdistus tuntuu yllättävältä. Voin vain kuvitella niiden perheiden hämmennystä, joille asia paljastuu ilman ennakkovaroitusta. Sanotaan, että helpottaa, kun asiat saavan nimen; diagnoosihan ”vapauttaa” ihmisen turhista epäilyistä ja itsensä syyttelemisestä. Siinäkin on perää, mutta niin kauan kuin asialla ei ole nimeä eikä siitä ole mustaa valkoisella, sen voi myös välillä hyvällä omallatunnolla unohtaa. Diagnoosin jälkeen asia on olemassa eikä sitä voi enää lakaista maton alle, vaan asian kanssa on elettävä joka päivä ja järjestettävä elämänsä sen mukaan. Toisaalta olen itsekin vuosien myötä oppinut arvostamaan rutiineja, joten tuskin meidän turvallinen ja tasainen arkielämämme tulee diagnoosin myötä edes radikaalisti muuttumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti