Minä inhoan kaikkia uusia tilanteita. Minusta on äärettömän epämiellyttävää mennä ensimmäistä kertaa esim. uuteen ravintolaan tai esim. liikuntapaikkaan. Minua ahdistaa, jos en tiedä, kuinka siellä tulee toimia. Luulen, että se on se suurin syy. Minulla pitää olla tunne, että hallitsen tilanteen täysin. Siksi menen uusiin paikkoihin mieluiten aina jonkun konkarin tai muuten vain hurjapäisemmän tuttavan kanssa. Tiedostan kyllä, että arkuuteni takia saatan jäädä monta kokemusta köyhemmäksi, mutta se on sitten se hinta, joka pitää maksaa siitä, että tuntee olonsa turvalliseksi.
Lähdin 23-vuotiaana muutamaksi kuukaudeksi vaihto-opiskelijaksi Tukholmaan. Olin edellisenä kesänä ollut interaililla poikaystäväni kanssa, joten minulla oli kokemusta reppumatkaamisesta. Muistan, kuinka suunnittelin äärimmäisen pikkutarkasti kaiken: Laivamatkan jälkeen veisin reppuni rautatieaseman säilytykseen, menisin metrolla yliopiston kampukselle, allekirjoittaisin vuokrasopimuksen ja maksaisin neljän kuukauden vuokrat etukäteen ja kävisin katsomassa tulevan asuntoni. Sen jälkeen hakisin tavarat säilytyksestä ja asettuisin taloksi. Luonnollisesti olin etukäteen varmistanut millä metrolla yliopistolle pääsee ja millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Ja kuinka ollakaan, kaikki sujui kuin tanssi, juuri suunnitelmieni mukaan! Mikä voitto minulle ja turvallisuushakuisuudelleni!
Olen aina ihaillut vanhinta poikaani, koska hän on pienestä pitäen halunnut kokeilla uusia asioita. Hän on innokas osallistumaan erilaisiin kisailuihin ja vähät välittää lopputuloksesta. Hän on ihanan ennakkoluuloton ja peloton. Keskimmäisenikin tarttuu rohkeasti uusiin tilanteisiin, hän ei ujostele vieraita ihmisiä vaan luottaa itseensä.
Nuorimmaiseni on kuin minä. Hän jännittää mielettömästi uusia asioita ja paikkoja. Kyläreissut tai jopa hotellissa yöpyminen voi olla hänelle ylitsepääsemätön juttu, ainakin ensimmäisellä kerralla. Mutta kun tilanne on kerran koettu, hän selviytyy suvereenisti vastaavasta tilanteesta seuraavalla kerralla.
Tällä viikolla olen käynyt jälleen taistelua itseni kanssa. Sain tuttavaltani kahdeksi viikoksi kuntokeskuksen jäsenkortin ja olisi todella epäkohteliasta jättää moinen mahdollisuus käyttämättä. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun on pakko mennä ihan uuteen ympäristöön, täysin vieraitten ihmisten pariin ja laittaa itseni alttiiksi kaikenlaiselle sanattomalle arvioinnille.
Ensimmäinen kerta oli lähes traumaattinen. Vaikka olen nuorempana tottunut käymään erilaisilla kuntosaleille, tunsin itseni täysin avuttomaksi. En osannut oikein tehdä mitään ja minua nolotti! Toinen kerta oli jo huomattavasti parempi, vaikka menimmekin ystäväni kanssa saman ketjun toiseen kuntokeskukseen. Nyt osasin jo hyödyntää minulle tuttuja laitteita ja osallistuin jopa yhteen ryhmäliikuntatuntiin. Ei hassumpaa!
Minä olen sinut arkuuteni kanssa. Ei se haittaa, vaikka joku naureskelisi minulle. Ymmärränpähän paremmin samojen ongelmien kanssa painiskelevia nuoria ja aikuisia. Joskus on ihan viisasta olla laittamatta itseään alttiiksi ulkopuolisten arvostelulle. Mutta silti voi aina haaveilla, kuten nuorimmaisenikin, joka ilmoitti minulle, että yhdeksännellä luokalla hänestä tulee laulaja koulun bändiin. Hän on jo miettinyt valmiiksi kaikki kappaleetkin, jotka hän silloin esittää.
Ihanaa! Minä en epäile yhtään!
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!
Se, että jo matkalla jonnekin, on usein jopa tyydyttävämpää kuin perille pääsy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti