tiistai 25. lokakuuta 2016

Viisi vai kaksikymmentä vuotta?

Miten sitä voikin tuntea itsensä niin kovin riittämättömäksi heti ensimmäisenä työpäivänä syysloman jälkeen?

Riittämättömyyden tunne tuli siitä, kun peilasin työpäivääni viimeaikaisiin keskusteluihin. Eilen aamulla kiinnitin tietoisesti huomiota siihen, milloin käytin sanoja tyttö ja poika. Seiskaluokkalaisia sanojen välttely lähinnä nauratti. He eivät voineet ymmärtää, miksi niitä ei voisi muka käyttää. Tähän asiaan on heidän kanssaan syytä palata myöhemmin.

On itsestäänselvyys, että maailma muuttuu ja muutoksiin on jokaisen yritettävä sopeutua. Opettajan jos kenen pitää olla henkisisesti avoin kaikille yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Ja jos aion työskennellä opettajana vielä seuraavat 20 vuotta, minun pitää jaksaa olla henkisesti avoin ja sopeutuvainen. Mutta pitääkö sitä pyrkiä olemaan hinnalla millä hyvänsä?

Ei nimittäin riitä, että opettajana olen henkisesti avoin ja pyrin tätä avoimuutta ilmentämään omassa opetuksessani. Mikäli mediassa käytyihin keskusteluihin on luottaminen, minun pitää sopeutua jatkossa myös siihen, että oppitunnit saatetaan videoida ja tallentaa työnantajan toimesta. Eikä kenellekään liene siihen nokan kopauttamista, sillä suuren maksavan yleisön mielestä on ihan kohtuullista, että heillä on tarvittaessa mahdollisuus katsoa tallenteelta, mitä luokkahuoneissa tapahtuu.

Tälläkin hetkellä oppilaalla on nettipoliisi Marko Forssin mukaan oikeus videoida oppitunneilla opettajaa. Opettajalla on toki oikeus kieltää oppilaalta kännykän käyttö oppitunneilla tai hän voi ottaa laitteen kokonaan pois. Olen tätä joskus kokeillutkin, mutta se vaatii ylimääräistä säätöä ja vääntöä, mikä on pois muille oppilaille annettavasta opetusajasta. Siksi nykyään ajattelen, että en provosoidu oppilaan kädessä olevasta kännykästä, jos se ei häiritse minun opetustani eikä muiden oppilaiden opiskelua. Puutun asiaan ainostaan, jos kännykän käyttö häiritsee minua tai muita oppilaita.

Koska sallin oppilaitteni kännykän käytön edellä mainituin ehdoin, otan myös riskin, että joku teini saattaa minua oppituntien aikana kuvata. Onhan hänellä tähän periaatteessa jopa lupa. Siksi minun on syytä pitää huoli siitä, että missään tilanteessa en provosoidu käyttäytymään samoin kuin tuo onneton nettiin päätynyt lahtelaisopettaja.

Välttyäkseen tuolta kohtalolta opettajan on säilytettävä joka tilanteessa ammatillisuutensa. Omasta kokemuksestani tiedän, että se onnistuu parhaiten, mikäli pystyn pidättäytymään tietyssä roolissa. Tiukassa paikassa rooli antaa tarvittavan suojaa. Kun luo itselleen roolin vaatimat selkeät käyttäytymismallit, ei haittaa, vaikka joku kovin sanoin arvosteleekin niitä. Hehän arvostelevat vain tuota roolia, ei oikeaa ihmistä sen takana.

Minä olen käyttänyt opettajan roolia suojanani sellaisina hetkinä, kun haluan oppilaiden kuuntelevan minua ja antavan toisille ehdottoman työrauhan. Koska en voi pakottaa kaikkia ottamaan vastaan sanomaani, voin silti yrittää pitää huolen siitä, että ne jotka haluavat kuunnella minua, voivat sen häiritsemättä tehdä. Tästä asiasta en halua tinkiä.

Mutta roolini takaa minä näen ja kuulen  myös ne oppilaat, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä minä opettajana luokan edessä luennoin. Heillä on mielessään niin monta muuta omaan elämäänsä liittyvää asiaa ja minä tiedän sen. Siksi en edes halua rankaista heitä siitä, että he eivät jaksa kuunnella luokan edessä puhuvaa opettajaa, jos he siitä huolimatta osaavat antaa työrauhan muille oppilaille.

Minä en loukkaannu heidän kuuntelemattomuudestaan, sillä tiedän, että kun istun heidän viereensä pienemmällä porukalla tai ihan kahden kesken, he kertovat minulle asioitaan. Minä tiedän, että he tekevät töitä, jos minulla olisi aikaa istahtaa heidän viereensä kannustamaan ja neuvomaan. Ne ovat niitä hetkiä, joita kenenkään heistä ei tulisi mieleenkään videoida tai laittaa nettiin.

Valiettavasti kuva työstäni sellaisena kuin sen tällä hetkellä koen on kovin synkkä.

Näen luokan edessä seisovan opettajan roolihaarniskassaan ja katonrajassa välkyttävän videokameran. Haarniskan sisällä on turhautunut nainen tai mies.

Näin ei tarvitsisi olla, jos meillä opettajilla olisi enemmän aikaa ja enemmän resursseja jakaa oppilaita pienempiin ryhmiin ja antaa enemmän yksilöllistä ohjausta ja palautetta. Tällöin osa oppilaista voisi keskittyä opiskelemaan rauhassa ilman että osa oppitunneista menee turhanaikaiseen vääntöön kännyköistä tai ulkotakeista. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin väsynyt ammatti-ihminenkin saattaa unohtaa roolinsa ja esiin purkautuu turhautumistaan rääkyvä nainen tai mies.

Osa oppilaista puolestaan voisi opiskella pienemmissä ryhmissä, edetä omaan tahtiinsa ja keskittyä perusasioihin ja saada jatkuvasti tarvitsemaansa ohjausta ja palautetta opettajaltaan.

Mikäli minun tarvitsee työssäni pukeutua päivittäin roolihaarniskaan ja astua tallentavan videokameran eteen, jaksan tehdä tätä työtä korkeintaan viisi vuotta. Mutta jos saan toteuttaa kutsumustani opettajana ja kasvattajana ja saan mahdollisuudet tehdä tätä työtä niin, että voin huomioida aidosti jokaisen nuoren tarpeet, uskon jaksavani opettajana vielä seuraavat 20 vuotta.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olet ajatustenlukija, sinä tuntematon kollegani...

    VastaaPoista