Ope on nyt vähän väsynyt

Lokakuun lopussa törmäsin seinään. En ollut kuukauteen nukkunut kunnon yöunia ja keskittymiskykyni oli mitätön.

Olin jo edellisestä keväästä alkaen pitänyt kirjaa omasta työajastani ja priorisoinut tekemisiäni rankalla kädellä. Olin koko syksyn liikkunut säännöllisesti ja noudattanut ruokavaliota. Mutta kuin varkain yöuneni alkoivat lyhentyä.

Havahduin vasta silloin, kun en osannut enää opettajainhuoneessa itse päättää, keitänkö kaksi kannullista kahvia vai ainoastaan yhden. Piti kysyä kouluavustajalta neuvoa. Hän naurahti ja sanoi, että enköhän osannut sitä ihan itse päättää. Siinä se ongelma olikin, en oikeasti osannut. Varasin seuraavaksi päiväksi ajan työterveyshoitajalle, joka passitti minut työterveyslääkärin vastaanotolle. Onneksi.

Olen viimeisen kahden vuoden ajan joutunut luopumaan monesta läheisestä ihmisestä. Olen seurannut vierestä uuvuttavaa taistelua sairauksia ja vanhuutta vastaan. Olen istunut vuoden sisään kahden minulle rakkaan ihmisen  kuolinvuoteen ääressä. Näistäkin menetyksistä huolimatta olen jaksanut sinnitellä töissä, kunnes lokakuun lopussa entistä korkeampi seinä nousi vastaan. En jaksanut kiivetä enää sen yli. Harteillani oli aivan liian raskas kuorma.


Rakastan opettamista, haluaisin tehdä sitä jatkossakin, mutta tällä hetkellä en kykene siihen. Kouluissa on meneillään syyslukukauden hektisin vaihe. On minulle henkisesti todella kova paikka myöntää edes itselleni, että en yksinkertaisesti kykene suorittamaan opetus- ja arvointityötä oppilaiden oikeusturvan vaatimalla tavalla.

Olen myös miettinyt vakavasti, onko minusta enää ylipäätään opettamaan peruskoulussa. Sairaslomani aikana satuin näkemään kaupungilta tulleen ohjeistuksen, jossa oli kaksi täyttä A4-liuskaa ohjeita siitä, kuinka opettajien tulee puuttua mm. oppilaiden toistuviin poissaoloihin ja mihin toimiin missäkin tapauksessa on ryhdyttävä. Kaiken tämän jatkuvasti lisääntyneen sosiaalityön lisäksi meidän on perehdyttävä uuteen opetussuunnitelmaan, päivitettävä kolmiportaisen tuen asiakirjoja, pidettävä yhteyttä koteihin ja osallistuttava palkattomaan kikyilyyn. Minä oikeasti pelkään, että en enää pitkään jaksa tehdä tätä työtä.

Minua 15 vuotta nuorempi kollega jää vuoden virkavapaalle vuoden alusta. Hänet rekrytoitiin myyntihommiin. Olen todella onnellinen hänen puolestaan. Monet muut opettajat kipuilevat kohtuuttoman työtaakkansa alla. Osa heistä onneksi uskaltaa tuoda asian esiin ja ottaa yhteyttä esimiehiinsä. Osa ei jaksa enää edes reagoida, vaan he yrittävät vain sinnitellä eläkepäiviin saakka tai vaihtavat alaa. Osa vain lopulta uupuu ja joutuu hyppäämään pakosta sivuun.

Minä olen nyt yksi heistä, sivuun hypänneistä.
Uupumuksella on nyt minunkin kasvoni.

(Sain kuvassa olevan kortin neljältä ysiluokan oppilaaltani viime keväänä. Se on minulle äärimmäisen tärkeä. Ostin jääkaappini oveen magneetin, jossa on tuo sama kuva. Tässä työssä ehdottomasti parasta ovat oppilaat, heidän takiaan haluaisin jatkaa opettamista eläkepäiviini saakka.)