Kolme askelta

Tiedostin tekoni riskit. Jos nyt sohaisen tätä Twitter-keskustelua, saan kohta päälleni vihaista ryöpytystä, johon joudun kommentoimaan ja pahimmassa tapauksessa fiidiini alkaa tulla kaikenlaista henkilökohtaista ilkeämielistä kommentointia, joka jatkuu aikansa.

Kolme askelta. Ne olen opettanut omille lapsilleni ja tietyissä tilanteissa ottanut puheeksi myös oppilaiden kanssa. Jos mielessäsi on jokin teko tai päätös, mieti mitä siitä saattaa seurata ja mihin niistä seuraavat teot saattavat johtaa. Pieni riskianalyysi ennen ratkaisevaa päätöstä, vain sen vuoksi, että mitään yllättävää ei pääse tapahtumaan.

Joku voi pitää tätä ylivarovaisuutena ja pelkuruutena. Minulle se on ollut hyvä keino varautua tulevaisuuteen. Oman mielenmallini mukaan, uskon että suunnittelemani asiat tulevat toteutumaan noin 80 prosentin varmuudella. Usein olen joutunut turvautumaan noihin 20 pinnaan. Elämä ei todellakaan  mene omien käsikirjoituksien mukaan. Koska elämässä on niin kovin paljon epävarmuustekijöitä, takerrun mielelläni niihin asioihin, joihin voin kokea vaikuttavani. Siksi kolmen askeleen menetelmä, jotta minulla on edes pieni tuntuma siihen, mitä yksittäisestä teosta saattaa seurata.

Miksi sitten en voinut olla vain kommentoimatta ja välttää kiivasta palautetta. Yksinkertaisesti siksi, että en voi sietää sitä sosiaalisessa mediassa vallitsevaa käytäntöä, että asioihin otetaan kantaa tunteiden ja mielikuvien perusteella. Useimmiten se käy niin, että joku henkilö linkkaa mieltään kuohuttavan artikkelin ilmeisesti lukematta kovin tarkkaan koko tekstiä ja kirjoittaa oman pöyristyneen kannanottonsa päälle. Toinen henkilö reagoi kannanottoon yhtä lailla tunteella, jakaa sitä eteenpäin ja kommentoi sitä omilla mielikuvillaan. Mitä useampi kommentoija, sitä suoraviivaisempia yleistyksiä alkaa ilmestyä. Yhteistä niille näyttää olevan se, että jokainen tietää tasan tarkkaan, kenen syytä kaikki on.

Yleensä minä reagoin niihin kommentteihin, joissa väitetään suoraan, että esim. koulukiusaaminen on välinpitämättömien opettajien tai rehtoreiden vika. Itsenäisyyspäivän tapahtumiin liittyvissä kommenteissa suurin pöyristymisen aihe oli poliisi, jonka sympatiat ovat natsien puolella, koska he eivät pystyneet takaamaan ohikulkijan turvallisuutta hänen osoittaessaan avoimesti mieltä natsikulkuetta vastaan.

Erityisen tuomittavaa suuren someyleisön mielestä oli se, että poliisin edustaja mainitsi, että tilanteessa saattoi olla provosointi. Lehtitietojen mukaan pahoinpitelystä on tehty rikosilmoitus ja asia etenee normaalin rikosprosessin mukaan. Moni ihmetteli myös sitä, miksi poliisi ei estänyt natsikulkueen marssia alkuunsa. Poliisiylitarkastaja Heikki Lausmaa kommentoi 5.12. julkaistussa uutisessa, että poliisi ei voi puuttua ennakolta itsenäisyyspäiväksi suunniteltuihin mielenilmauksiin, koska rekisteröimättömän yhdistyksen toimintaan voi yhdistyslain mukaan puuttua vasta, kun päätöse yhdistyksen lakkauttamisesta on tullut lainvoimaiseksi.

On hienoa, että ihmiset peräänkuuluttavat oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Meillä kaikilla on oikeus vaatia sitä, että voimme liikkua turvallisesti omassa kotiympäristössämme. Kenenkään ei pidä pelätä oman turvallisuutensa puolesta käydessään kaupassa tai oikaistaessaan puiston poikki tai liikkuessaan metroasemilla, ydinkeskustassa, lähiöissä tai maaseudulla.

Jokaisella meistä on oikeus tulla kohdelluiksi tasaveroisesti varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa, asioidessamme terveys- ja sosiaalipalveluissa, julkisissa virastoissa, työskennellessämme ja hoitaessamme arkeemme liittyviä asioita. Lait ja asetukset koskevat meitä kaikkia. Jos rikomme niitä, saamme siitä sanktion laissa ja asetuksissa määrätyllä tavalla. Kenenkään meistä ei tarvitse ottaa oikeuksia omiin käsiinsä.

On toki tilanteita, joissa on valitettavasti osattava pitää huolta siitä, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Siksi jokaisen meistä on osattava ottaa asioista selvää ja tarvittaessa auttaa niitä, jotka syystä tai toisesta ovat voimattomia ajamaan asiaansa. Lakeja ja asetuksia muutetaan sen mukaan kun yhteiskuntamme muuttuu. Tuossa muutoksessa meillä jokaisella on tärkeä osa. Meidän tehtävämme on tuoda esiin niitä epäkohtia, joita omassa elämässämme kohtaamme. Siksi me kirjoitamme, osoitamme mieltämme ja teemme kansalaisaloitteita.

Minulta kysyttiin yön tunteita kirjoitetussa Twitter-viestissä, "opetatko sä koulussa, että hakatuksi tuleminen uhrin syy" ja samaan twiittiin perään toinen kysymys "eikö yhtään hävetä?"

Vastaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen nyt tässä: Ei, en opeta koulussa, että hakatuksi tuleminen on uhrin syy. Väkivaltaan syyllistynyt ihminen on aina itse vastuussa teostaan ja sen seurauksista. Laajentaen, meistä jokainen on vastuussa tekemistään teoista ja niiden seurauksista. Lapsen ja murrosikäisen on tätä toisinaan vielä kovin vaikea hahmottaa, siksi meidän aikuisten täytyy se heille opettaa. Tämä tosin edellyttää sitä, että me aikuiset olemme sen itse ensin sisäistäneet. 

Toinen kysymys on täysin aiheeton, sitä minun ei tarvitse edes kommentoida.

Kolme askelta.

Kirjoitin tämän tekstin, koska minun oli saatava tuoda ajatukseni kootusti esiin. Julkaisen tämän tekstin ja ehkä jossakin vaiheessa twiittaan sen. Otan riskin, että saan jälleen ikävää palautetta, mutta se ei haittaa, koska olen rehellisesti kirjoittanut oman näkökulmani ja seison näiden sanojeni takana. Todennäköisempää on, että tämä postaus hukkuu twiittivirtaan enkä saa minkäänlaista palautetta. Se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta sekin.