Hypervanhemmat tekevät tietämättään valtavan karhunpalveluksen lapsilleen. Ohjaillessaan voimakkaasti lapsensa ja nuorensa elämää he viivästyttävät tämän normaalia kehitystä. Suurin osa lapsista haluaa tehdä vanhempansa onnellisiksi ja vastata heidän odotuksiinsa. Nuoret tekevät tosissaan töitä koulussa ja harrastuksiensa parissa, jotta eivät tuottaisi pettymystä vanhemmilleen. Vanhemmat arvostavat lastensa ponnisteluja ja kehuvat ja kannustavat heitä. Kehuminen saa kuitenkin jotkut nuoret stressaantumaan vain entisestään, sillä heidän on kaikin tavoin pystyttävä säilyttämään saavutettu taso tai jopa hieman parantamaan sitä. Jotkut nuoret saattavat kokea, että mikään ei koskaan riitä ja he alkavat oireilla psyykkisesti.
Hypervanhempien huolenpito ei välttämättä lopu valmistumiseen. Työnantajien hämmästykseksi vanhemmat saattavat tulla jopa lapsensa työpaikalle järjestämään hänen työpöytäänsä. Ovatpa jotkut valmiita jopa neuvottelemaan lapsen työsuhde-eduista ja palkkauksesta heidän puolestaan. Ennen tällaisille mammanpojille tai lellikkitytöille oli tapana naureskella, mutta osa nykynuorista on niin tottuneita olemaan vanhempien passattavana, että he eivät koe sen olevan edes outoa.
Missä menee normaalin, huolehtivan vanhemmuuden ja hypervanhemmuuden raja?
Oma vanhemmuuteni oli testissä pari viikkoa sitten.
Vanhin poikani täytti juuri 15 vuotta. Viime vuonna hän oli työharjoittelussa kolme päivää isäpuolensa työpaikalla. Tuon paikan hänen isäpuolensa varmisti hänelle. Se tuntui silloin luontevalta. Tänä vuonna työharjoittelua on kaksi viikkoa. Koulun opo suositteli pojalleni erästä työpaikkaa, johon meillä kenellekään ei ollut valmiita suhteita. Vaikka paikka oli alustavasti varattu pojalleni, kehotin häntä ottamaan itsekin yhteyttä esim. sähköpostitse ja varmistaa, että hän on tulossa harjoitteluun. Poikani piti ehdotustani hieman outona, mutta otti sitten työpaikkaan yhteyttä. He sopivat puhelimessa, että hän menee käymään työpaikalla seuraavana torstaina.
Torstaiaamuna mainitsin ohimennen, että voisi olla hyvä, jos hiukset olisivat puhtaat, kun menee ensimmäisen kerran näyttäytymään esimiehelleen. Ehdotin myös, että hän varmistaisi sähköpostilla ajan, milloin on menossa ja antaisi samalla oman puhelinnumeronsa, jos työnantajalle tuleekin joku yllättävä este. Poika teki niin kuin suosittelin. Olimme sopineet, että hakisin hänet koululta ja menisimme yhdessä katsomaan, missä työpaikka on. Kun sitten olimme löytäneet oikean rakennuksen, toivotin alaovella hyvää onnea ja menin odottelemaan läheiseen ostoskeskukseen. Kymmenen minuutin päästä tapasin siellä innostuneen ja tyytyväisen 15-vuotiaan, joka oli hoitanut tutustumiskäynnin itsenäisesti.
Myönnän, että olisin voinut ihan helposti perustella itselleni sen, että olisin mennyt poikani mukaan tutustumaan työpaikkaan. Minähän olisin vain ollut kiinnostunut siitä, millaiseen työpaikkaan hän on menossa. Ehkä olisin siinä heittänyt muutaman äidillisen kommentin poikani ominaisuuksista. Olenhan hänen äitinsä! Kuka muu muka voisi tuntea hänet paremmin kuin minä?
Ymmärrän tavallaan hypervanhemmuutta. Tiedän hyvin tunteen, kun tekisi mieli tehdä asiat itse, koska silloin ne sujuvat nopeammin ja paremmin. Itsenäisyyteen kasvattaminen vaatii pitkää pinnaa kasvattajalta: täytyy sietää hitautta ja sitä, että jotkut asiat tehdään ihan toisella tavalla kuin itse ne tekisi. Joskus on sallittava epäonnistumiset ja pettymyksetkin, sillä parhaiten ihminen oppii vain omista virheistään ja onnistumisistaan.
Kun nuori saa suunnitella ja toteuttaa asioita itse, hänen itseluottamuksensa kasvaa. Silloin hänestä kehittyy tasapainoinen aikuinen, joka osaa raivata tai tasoittaa itse esteet oman menestyksensä tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti