Synttärihumua

Eräs ystäväni päivitteli nykyajan synttärijärjestelyjä. Meidän lapsuudessamme 70-luvulla äiti leipoi ja koristeli kakun alusta alkaen itse ja valmisti siinä sivussa muutkin tarjottavat. Juhlat järjestettiin kotona eikä lapsille mietitty etukäteen mitään sen kummempaa ohjelmaa, he keksivät itse omat leikkinsä. Päivänsankari oli ainoa, joka sai lahjoja; vieraille riitti, että he saivat vatsansa täyteen herkkuja.

Nykyään lastenkutsut järjestetään jossain muualla kuin sankarin kotona ja niissä on usein jokin teema ja siihen sopivaa ohjelmaa. Synttäriherkut ostetaan kaupasta valmiina, ellei äiti ole erityisen innostunut kakkujen ja muiden tarjottavien leipomisesta. Juhlien jälkeen jokainen vieras saa oman pienen muistolahjan mukaan.

Lastenkutsujen järjestäminen on kivaa, vaikka niihin nykyään saakin uppoamaan rahaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen vanhaan. Koska perheet eivät enää järjestä yhtä usein suuria sukujuhlia kuin aikaisemmin, on tärkeää, että perheessä juhlitaan kunnolla edes muutaman kerran vuodessa. Teini-ikäiset eivät enää välttämättä kauheasti piittaa äidin järjestämistä kutsuista, vaan he haluavat järjestää omat bileensä omalla porukallaan. He käyvät ehkä elokuvissa yhdessä ja sitten pitsalla tai hampurilaisille. Täysi-ikäiset juhlistavat vuosiensa karttumista yleensä ravintolassa. Sinnekään omat vanhemmat ovat tuskin tervetulleita.

Siksi olikin aika hämmentävää lukea Aamulehdestä (9.10.2011) Jenni Ahonkiven tyttärilleen järjestämistä syntymäpäiväjuhlista. Juhlat järjestettiin tamperelaisessa ravintolassa. Niiden teemaksi oli valittu venetsialaiset naamiaiset. Sankarittarien puvut oli valinnut palkattu stailisti ja italialaiset kasvomaskit oli tilattu Venetsiasta. Juhlissa esiintyi kolme balettitanssijaa. Juhlien budjetti oli noin 10 000 euroa, sen lisäksi 18-vuotias Alexiina sai lahjaksi SL-sarjan Mercedes Benzin, isosisko Krista sai 25-vuotislahjakseen Cartierin sormuksen Pariisista.

Jenni Ahonkiven mielestä on tärkeää, että myös nuoret voivat juhlia näyttävästi ja verkostoitua. Juhliin oli kutsuttu noin parisataa tyttöjen ystävää työ-, koulu-, tennis-, cheerleader- ja ratsastuspiireistä.

Eräässä hypervanhemmuudesta kertovassa dokumentissa amerikkalainen äiti halusi juhlia tyttärensä merkittävää saavutusta järjestämällä hänelle suuret juhlat. Tyttö täytti nimittäin yhden vuoden! Ymmärrän, että se on oikeasti merkittävä saavutus niissä maissa, joissa on korkea lapsikuolleisuus, mutta että USAssa...

Jenni Ahonkivikin haluaa juhlia näyttävästi, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta onko synttäreiden tarkoitus todellakin olla verkostoitumistilaisuus? Kuinka monen kutsuvieraan kanssa tytöt oikeasti ehtivät illan aikana jutella? Ja miksi ihmeessä syntymäpäiväjuhlista täytyi kirjoittaa maakunnan suurimmassa sanomalehdessä?

No, kukin taaplaa tyylillään. Meillä järjestetään retrosynttäreitä vastaisuudessakin, siis itseleivottua kakkua ja pizzaa, shipsejä ja kaupan keksejä, lahjoja annetaan vain synttärisankarille ja lapset saavat leikkiä vapaasti.

Hypervanhemmuus

Kukapa vanhempi ei haluaisi tarjota parasta lapselleen? Joillekin siitä on tullut jopa elämänpituinen missio. Carl Honore kutsuu tällaisia vanhempia hypervanhemmiksi. He ovat ottaneet asiakseen raivata kaikki esteet lapsensa menestyksen tieltä ja säästää heidät pettymyksiltä. Hypervanhemmuus ei kuitenkaan lisää lasten ja nuorten onnellisuutta: vaikka jälkikasvuun satsataan nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin historian aikana, siitä huolimatta yhä useampi yliopisto-opiskelija voi psyykkisesti huonommin kuin aikaisemmin.

Hypervanhemmat tekevät tietämättään valtavan karhunpalveluksen lapsilleen. Ohjaillessaan voimakkaasti lapsensa ja nuorensa elämää he viivästyttävät tämän normaalia kehitystä.  Suurin osa lapsista haluaa tehdä vanhempansa onnellisiksi ja vastata heidän odotuksiinsa. Nuoret tekevät tosissaan töitä koulussa ja harrastuksiensa parissa, jotta eivät tuottaisi pettymystä vanhemmilleen. Vanhemmat arvostavat lastensa ponnisteluja ja kehuvat ja kannustavat heitä. Kehuminen saa kuitenkin jotkut nuoret stressaantumaan vain entisestään, sillä heidän on kaikin tavoin pystyttävä säilyttämään saavutettu taso tai jopa hieman parantamaan sitä. Jotkut nuoret saattavat kokea, että mikään ei koskaan riitä ja he alkavat oireilla psyykkisesti.

Hypervanhempien huolenpito ei välttämättä lopu valmistumiseen. Työnantajien hämmästykseksi vanhemmat saattavat tulla jopa lapsensa työpaikalle järjestämään hänen työpöytäänsä. Ovatpa jotkut valmiita jopa neuvottelemaan lapsen työsuhde-eduista ja palkkauksesta heidän puolestaan. Ennen tällaisille mammanpojille tai lellikkitytöille oli tapana naureskella, mutta osa nykynuorista on niin tottuneita olemaan vanhempien passattavana, että he eivät koe sen olevan edes outoa.


Missä menee normaalin, huolehtivan vanhemmuuden ja hypervanhemmuuden raja?

Oma vanhemmuuteni oli testissä pari viikkoa sitten.

Vanhin poikani täytti juuri 15 vuotta. Viime vuonna hän oli työharjoittelussa kolme päivää isäpuolensa työpaikalla. Tuon paikan hänen isäpuolensa varmisti hänelle. Se tuntui silloin luontevalta. Tänä vuonna työharjoittelua on kaksi viikkoa. Koulun opo suositteli pojalleni erästä työpaikkaa, johon meillä kenellekään ei ollut valmiita suhteita. Vaikka paikka oli alustavasti varattu pojalleni, kehotin häntä ottamaan itsekin yhteyttä esim. sähköpostitse ja varmistaa, että hän on tulossa harjoitteluun. Poikani piti ehdotustani hieman outona, mutta otti sitten työpaikkaan yhteyttä. He sopivat puhelimessa, että hän menee käymään työpaikalla seuraavana torstaina.

Torstaiaamuna mainitsin ohimennen, että voisi olla hyvä, jos hiukset olisivat puhtaat, kun menee ensimmäisen kerran näyttäytymään esimiehelleen. Ehdotin myös, että hän varmistaisi sähköpostilla ajan, milloin on menossa ja antaisi samalla oman puhelinnumeronsa, jos työnantajalle tuleekin joku yllättävä este. Poika teki niin kuin suosittelin. Olimme sopineet, että hakisin hänet koululta ja menisimme yhdessä katsomaan, missä työpaikka on. Kun sitten olimme löytäneet oikean rakennuksen, toivotin alaovella hyvää onnea ja menin odottelemaan läheiseen ostoskeskukseen. Kymmenen minuutin päästä tapasin siellä innostuneen ja tyytyväisen 15-vuotiaan, joka oli hoitanut tutustumiskäynnin itsenäisesti.

Myönnän, että olisin voinut ihan helposti perustella itselleni sen, että olisin mennyt poikani mukaan tutustumaan työpaikkaan. Minähän olisin vain ollut kiinnostunut siitä, millaiseen työpaikkaan hän on menossa. Ehkä olisin siinä heittänyt muutaman äidillisen kommentin poikani ominaisuuksista. Olenhan hänen äitinsä! Kuka muu muka voisi tuntea hänet paremmin kuin minä?

Ymmärrän tavallaan hypervanhemmuutta. Tiedän hyvin tunteen, kun tekisi mieli tehdä asiat itse, koska silloin ne sujuvat nopeammin ja paremmin. Itsenäisyyteen kasvattaminen vaatii pitkää pinnaa kasvattajalta: täytyy sietää hitautta ja sitä, että jotkut asiat tehdään ihan toisella tavalla kuin itse ne tekisi. Joskus on sallittava epäonnistumiset ja pettymyksetkin, sillä parhaiten ihminen oppii vain omista virheistään ja onnistumisistaan.

Kun nuori saa suunnitella ja toteuttaa asioita itse, hänen itseluottamuksensa kasvaa. Silloin hänestä kehittyy tasapainoinen aikuinen, joka osaa raivata tai tasoittaa itse esteet oman menestyksensä tieltä.