Minulla on unelma!

Olen viime aikoina tuntenut itseni todella riittämättömäksi. Joka aamu mietin, voisinko tehdä jotain muuta työtä.

Eilen minä sen oivalsin. Tai olenhan minä sen tavallaan tiennyt jo monta vuotta. Minä olen sielultani erityisopettaja. Miksi en siis oikeasti alkaisi sellaiseksi?

Merkityksellisimmät hetkeni opettajana olen kokenut silloin, kun olen saanut olla nuorten kanssa pienellä porukalla. Minä uskon vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin, koska vain niissä syntyy jotain pysyvää.

Etsin tämän vanhan kirjoitukseni vuodelta 2010. Yksi tuon perheen pojista on nyt kahdeksasluokkalainen, joka juuri eilen totesi, että on ihan huippua, kun hän saa opiskella kanssani joka päivä. Olemme opiskelleet yhdessä historiaa ja suomen kieltä, eilen katsoimme hetken matematiikkaa ja kertasimme kasvion kasveja. Hänelle minä olen erityisopettaja, olen aina ollut.

Tekstissä mainittu tyttö on nyt lukion tokaluokkalainen, joka edelleen käy luonani tukiopetuksessa. Hän itse ehdotti asiaa opolleen ja rehtorilleen ja olemme opiskelleet yhdessä silloin tällöin. Eilen keskustelimme historiasta ja kuinka ollakaan puhuimme myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta -(kts. viittaamani blogiteksti). Pohdimme yhdessä myös ammatinvalintaa, kerroin omista erityisopettajahaaveistani ja tyttö kertoi omistaan. Aika näyttää, toteutuvatko meidän suunnitelmamme.

Tänä aamuna en tunne itseäni riittämättömäksi. Tunnen itseni tärkeäksi ja erityiseksi.
Minulla on unelma! Minä haluan olla erityisopettaja.