Minulla on ammatillinen kriisi. Onhan tällaisia kausia ollut ennenkin, mutta juuri nyt tuntuu tavallista hankalammalta. Kärsin samasta riittämättömyyden tunteesta kuin suuri osa kollegoistani. Opetusryhmät ovat suuria ja hälyisiä, joukossa on monia tehostettua ja erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, aika menee kaikkeen muuhun kuin opettamiseen. Samaa valitusvirttä on veisattu jo vuosikymmen, useampikin. Moni opettaja väsyy ja vaihtaa alaa. Muutama vuosi sitten ajatus alanvaihdosta tuntui minusta vieraalta, nyt jo entistä houkuttelevammalta.
Mutta en minä oikeasti halua vaihtaa ammattiani. Tykkään suomen kielen ja kirjallisuuden opettamisesta ja nykyisestä työnkuvastani. Tykkään työpaikastani, kollegoistani ja esimiehestäni. Minusta on mukavaa ja antoisaa työskennellä nuorten kanssa. Koen tekeväni merkittävää ja tärkeää työtä, ainakin silloin tällöin. Valitettavasti välillä tuo tunne katoaa.
Koen työni merkitykselliseksi silloin kun oppilaat kokevat koulussa tehtävät asiat itselleen mielekkäiksi ja hyödyllisiksi. On turhaa käyttää aikaa sellaisiin asioihin, joista ei ole mitään hyötyä tulevaisuudessa. On vain hyvä asia, että oppilaat jaksavat sukupolvi sukupolven jälkeen kyseenalaistaa opetuksen hyödyllisyyden. Olisi kauheaa, jos en opettajana pystyisi perustelemaan oppilailleni opettamieni asioiden järkevyyttä tai käyttökelpoisuutta.
Aina asioiden hyödyllisyys ja mielekkyys ei ole niin ilmiselvää vaan se on hieman piilossa. Sivistyksen saavuttaminen ei ole nopea prosessi, se vaatii oman aikansa, jotta laajemmat kokonaisuudet voivat rakentua. Siksi minusta on hienoa, että minulla on mahdollisuus auttaa oppilaitani myös reaaliaineiden opiskelussa. Historia, maantieto ja uskonto ovat myös lempiaineitani peruskoulussa.
Eilen opiskelimmekin historiaa seitsemäsluokkalaisten kanssa. Aiheena oli Aasian historia 1800-luvulla. Koska tiesin, että oppilaat olivat opiskelleet maantiedossa maanosia, suurimpia meriä, vuoristoja ja valtioita, katselimme ensin karttaa, johon ei ollut merkitty valtioiden rajoja. Mukavasti tytöt hahmottivat, missä ovat Kiina ja Intia ja Turkki, Afganistankin löytyi. Hämmästelimme, kuinka laajalle alueelle ottomaanien islamilainen valtakunta oli ulottunut. Vastoin kirjan tekstiä, kutsuin Konstantinnopolia Istanbuliksi, koska minusta oli mielekästä kertoa asioista muustakin kuin eurooppalaisesta näkökulmasta. Vaikka peruskoulun historian oppikirjat ovat nykyään monipuolisia ja hyviä, minua suorastaan nolottaa se, kuinka nurkkakuntaisesti asioista puhutaan. Minusta olisi hienoa lukea Afrikan tai Aasian historiasta afrikkalaisesta ja aasialaisesta näkökulmasta. Aika monta opetussuunnitelman uudistusta taidetaan tarvita ennen sitä.
Seitsemäsluokkalaisten kanssa aloittelimme äidinkielen tunnilla sijamuotojen opiskelun. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, kuinka paljon oppilaat niistä alakouluajaltaan muistavat. Onko sijamuotojen opiskelu edes tätä päivää? Miksi niiden nimet edes pitäisi oppia ulkoa?
Näitä asioita pohdin oppilaittenikin kanssa. Kysyin heiltä, oppivatko he paremmin, jos he saavat ensin kuvan kokonaisuudesta ja sen jälkeen käydään läpi yksityiskohtia, vai haluavatko he edetä mielummin yksityiskohdista kokonaisuuteen. En edes olettanut, että 13-vuotiaat osaisivat tuollaiseen kysymykseen vielä vastata, mutta pistinpä sellaisen ajatuksen itämään tulevaisuutta varten.
Sen jälkeen piirsin taululle neljä laatikkoa ja jaoin ne 15 lokeroon. Kävimme läpi kaikki suomen kielen sijamuodot sijoittamalla ne oikeisiin laatikoihin. Sanoin, että olisin voinut kirjoittaa ne listaksikin, mutta silloin niiden nimiä olisi vaikeampi oppia ulkoa. Lajittelemalla ja visualisoimalla asioita on helpompi painaa mieleen. Tässä sijamuodot olivat vain yksi esimerkki ulkoaopettelusta, samalla tavalla voi opetella painamaan mieleen itselleen tärkeitä asioita.
Sijamuotojen opiskeluun voi liittää paljon muidenkin hyödyllisten taitojen oppimista, liittyväthän sijamuodot läheisesti myös lukutarkkuuteen ja luetunymmärtämiseen. Palaan tähän aiheeseen varmasti vielä uudelleen, kunhan pääsemme kunnolla vauhtiin.
Kahdeksasluokkalaisten kanssa jatkoimme maantiedon opettajan kanssa tehtävää yhteisprojektia. Takapulpetin pojat naputtelivat pari tuntia läppäreitään enkä ole pitkään aikaan nähnyt heitä työskentelemässä yhtä intensiivisesti. "Ope, tämä on vaikein työ, mikä me ollaan ikinä tehty", sanaili eräs heistä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Olihan kyseessä tutkielma, johon piti tehdä kansilehti, sisällysluettelo ja luvut alalukuineen annettujen ohjeiden mukaan. Pojat tuskailivat ja neuvoivat toisiaan otsikkotasojen, fonttien ja sivunvaihtojen säätämisessä. Ehkä nuo taidot palailevat mieleen, kun heidän jatko-opinnoissaan täytyy laatia opinnäytetyö tai muita tekstinkäsittelyä vaativia asiakirjoja.
Eilinen työpäivä tuntui pitkästä aikaa mielekkäältä. Mikäli työviikosta vähän yli puolet olisivat tämänkaltaisia, uskon jaksavani tehdä tätä työtä vielä jäljellä olevat vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti