Kilpailukykymme vaatii laadukasta sote-elämää

Lukioikäiset nuoret ovat uupuneempia kuin vanhempansa, uutisoi YLE 22.11.2017. Aikuisväestö sinnittelee työpaikoillaan jaksamisensa äärirajoilla. Myös moni yrittäjä palaa loppuun kohtuuttoman  työmääränsä vuoksi  (Kauppalehti 1.11.2017). 

Työuupumus on sanana harhaanjohtava, sillä uupuminen itsessään ei yleensä johdu suoranaisesti työstä tai opiskelusta vaan elämäntilanteen kokonaiskuormittavuudesta.  Koska me elämme ryhmissä ja suurimmalla osalla meistä on perhe ja ystäviä, myös heidän hyvinvointinsa vaikuttaa omaan työkykyymme. Jos läheisemme sairastuu, me yritämme parhaamme mukaan selviytyä sekä töistämme että huolehtia läheisemme tarpeista. Usein se onnistuukin, mikäli tilanne on väliaikainen. Jos tilanne pitkittyy emmekä kykene keventämään esim. työtaakkaamme, loppuunpalaminen on lähes väistämätöntä. 

Sosiaali- ja terveyspalvelut tukevat jokapäiväistä elämäämme ja ylläpitävät toimintakykyämme. Kun elämä sujuu vastoinkäymisittä, sitä ei välttämättä edes tule huomanneeksi. Osa katsoo tarvitsevansa sote-palveluita ainoastaan silloin, kun he itse sairastuvat ja tarvitsevat sairaslomalapun työnantajaansa varten. 

Suurimmalle osalle meistä sote-elämä on normaalia arkea. Me viemme lapsemme neuvolaan ja kouluterveydenhoitajalle. Voimme saada apua tarvittaessa myös koulukuraattoreilta tai koulupsykologilta ja voimme hyödyntää perheneuvoloiden palveluita. Akuuteissa tapauksissa saamme apua lasten- ja nuorten poliklinikoilta. Kun vanhempamme ikääntyvät, joudumme ehkä hankkimaan heille palveluita kotiin tai järjestää heille tuetun asumisen paikan. Kuka tahansa meistä voi sairastua ja tarvita erikoissairaanhoitoa. Elämässämme saattaa tapahtuu kriisejä, joihin emme ole osanneet varautua ja tarvitsemme aikaa ja apua päästäksemme niistä yli. Näissä kaikissa tapauksissa toimivat ja saavutettavissa olevat sosiaali- ja terveyspalvelut ovat tarpeen ja näitä tilanteita varten ne myös pitää olla kaikille yhdenveroisesti saatavilla. 

Toivoisinkin, että työuupumuksesta ja koululaisten väsymyksestä puhuttaessa keskityttäisiin enemmän elämän kokonaiskuormittavuuteen. Lukiolaisen opiskelu saattaa takuta sen vuoksi, että perheellä on syystä tai toisesta taloudellisia vaikeuksia eikä nuorella ole varaa hankkia kaikkia oppikirjoja. Voi olla, että nuorella itsellään on jokin krooninen sairaus, joka alentaa hänen toimintakykyään. Väsynyt työntekijä ei jaksa entiseen tapaan panostaa työtehtäviinsä, koska hänen pitää huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Innokas ja työtään rakastava yrittäjä ei pysty hoitamaan kaikkia lupaamiaan tilauksiaan, koska hänen puolisonsa on saattohoidossa tai hän on itse valmistautumassa syöpäleikkaukseen. 

Kun mietimme miten koulutusta ja työelämää tulisi kehittää, emme koskaan voi luoda toimivaa systeemiä, jos emme ota huomioon elämän moninaisuutta ja kaikkia siihen liittyviä haasteita. Jos edelleen sinnikkäästi yritämme kehittää sellaisia toimintamalleja, jotka on suunniteltu ihmisille, jotka eivät koskaan kohtaa yllämainittuja kriisejä elämässään, me tulemme luoneeksi systeemin, joka ei vastaa arkielämän tarpeita. 

On ymmärrettävää, että päättäjämme haluavat luoda visioissaan vahvojen yksilöiden yhteiskunnan. On totta, että me tarvitsemme jatkossa lisää osaamista ja tekijöitä, jotka pitävät yllä kilpailukykyämme, jotta voimme jatkossakin tuottaa tasokkaita sosiaali- ja terveyspalveluita kaikille kansalaisillemme. Mutta valitettava tosi asia on, että jos nyt emme riittävän ajoissa pidä huolta siitä, että yhä useampi meistä pysyy työ- ja toiminkykyisenä, tuo vahvojen yksilöiden joukko on uhkaavasti hupenemassa. 

Ope on nyt vähän väsynyt

Lokakuun lopussa törmäsin seinään. En ollut kuukauteen nukkunut kunnon yöunia ja keskittymiskykyni oli mitätön.

Olin jo edellisestä keväästä alkaen pitänyt kirjaa omasta työajastani ja priorisoinut tekemisiäni rankalla kädellä. Olin koko syksyn liikkunut säännöllisesti ja noudattanut ruokavaliota. Mutta kuin varkain yöuneni alkoivat lyhentyä.

Havahduin vasta silloin, kun en osannut enää opettajainhuoneessa itse päättää, keitänkö kaksi kannullista kahvia vai ainoastaan yhden. Piti kysyä kouluavustajalta neuvoa. Hän naurahti ja sanoi, että enköhän osannut sitä ihan itse päättää. Siinä se ongelma olikin, en oikeasti osannut. Varasin seuraavaksi päiväksi ajan työterveyshoitajalle, joka passitti minut työterveyslääkärin vastaanotolle. Onneksi.

Olen viimeisen kahden vuoden ajan joutunut luopumaan monesta läheisestä ihmisestä. Olen seurannut vierestä uuvuttavaa taistelua sairauksia ja vanhuutta vastaan. Olen istunut vuoden sisään kahden minulle rakkaan ihmisen  kuolinvuoteen ääressä. Näistäkin menetyksistä huolimatta olen jaksanut sinnitellä töissä, kunnes lokakuun lopussa entistä korkeampi seinä nousi vastaan. En jaksanut kiivetä enää sen yli. Harteillani oli aivan liian raskas kuorma.


Rakastan opettamista, haluaisin tehdä sitä jatkossakin, mutta tällä hetkellä en kykene siihen. Kouluissa on meneillään syyslukukauden hektisin vaihe. On minulle henkisesti todella kova paikka myöntää edes itselleni, että en yksinkertaisesti kykene suorittamaan opetus- ja arvointityötä oppilaiden oikeusturvan vaatimalla tavalla.

Olen myös miettinyt vakavasti, onko minusta enää ylipäätään opettamaan peruskoulussa. Sairaslomani aikana satuin näkemään kaupungilta tulleen ohjeistuksen, jossa oli kaksi täyttä A4-liuskaa ohjeita siitä, kuinka opettajien tulee puuttua mm. oppilaiden toistuviin poissaoloihin ja mihin toimiin missäkin tapauksessa on ryhdyttävä. Kaiken tämän jatkuvasti lisääntyneen sosiaalityön lisäksi meidän on perehdyttävä uuteen opetussuunnitelmaan, päivitettävä kolmiportaisen tuen asiakirjoja, pidettävä yhteyttä koteihin ja osallistuttava palkattomaan kikyilyyn. Minä oikeasti pelkään, että en enää pitkään jaksa tehdä tätä työtä.

Minua 15 vuotta nuorempi kollega jää vuoden virkavapaalle vuoden alusta. Hänet rekrytoitiin myyntihommiin. Olen todella onnellinen hänen puolestaan. Monet muut opettajat kipuilevat kohtuuttoman työtaakkansa alla. Osa heistä onneksi uskaltaa tuoda asian esiin ja ottaa yhteyttä esimiehiinsä. Osa ei jaksa enää edes reagoida, vaan he yrittävät vain sinnitellä eläkepäiviin saakka tai vaihtavat alaa. Osa vain lopulta uupuu ja joutuu hyppäämään pakosta sivuun.

Minä olen nyt yksi heistä, sivuun hypänneistä.
Uupumuksella on nyt minunkin kasvoni.

(Sain kuvassa olevan kortin neljältä ysiluokan oppilaaltani viime keväänä. Se on minulle äärimmäisen tärkeä. Ostin jääkaappini oveen magneetin, jossa on tuo sama kuva. Tässä työssä ehdottomasti parasta ovat oppilaat, heidän takiaan haluaisin jatkaa opettamista eläkepäiviini saakka.)

Somestrategiani

Tässä ensimmäinen pitempi vloggaukseni, jonka aiheena somestrategiani.
Vielä on kovin hataraa tuo editointipuoli, mutta yritys on kova!

Kuvanlaatu on heikko, koska video on napattu Snapchat-tarinasta, jossa on käytetty sovelluksen omaa pehmentävää filtteriä.

Hauska näitä on tehdä, vaikka niihin meneekin uskomattoman paljon aikaa.