Samalla kartalla

Olen opettanut maahanmuuttajataustaisia nuoria 90-luvun lopulta lähtien. Kouluikäiset lapset oppivat uuden kielen yleensä melko vaivattomasti. Valmistavassa opetuksessa he ovat saavuttaneet yleensä auttavan suomen kielen taidon. Persoonallisuudesta riippuen lapsi voi olla suullisesti yllättävänkin sujuva, jos hänellä on lähipiirissään suomenkielisiä lapsia, joiden kanssa leikkiessä suullinen kielitaito kehittyy. Heidän kanssaan tärkeintä on S2-tunneilla harjoitella kirjoittamista ja laajentaa sanavarastoa, jotta opiskelu yleisopetuksen luokassa onnistuisi ja oppilas voi menestyä opinnoissaan.

Sitten on aina niitä oppilaita, jotka eivät alakaan puhua pulputtaa. Ensimmäisen kerran tapasin tällaisen tytön eräässä lähiökoulussa. Tytöllä oli samankielinen poika samassa ryhmässä, joka toimi tulkkina. Molemmat olivat kakkosluokkalaisia, joten aihepiirit, joita käsittelimme eivät olleet kovin monimutkaisia. Kuukausien ajan maanittelin tyttöä puhumaan, mutta hän pysyi vaiti. Hän kyllä kuunteli ja teki tehtäviä. Kunnes yhtenä päivänä puhuimme metsän eläimistä ja kysyin tapani mukaan, että mikäs se tämä eläin olikaan. -Karrhu, tokaisi tyttö. Sen jälkeen minulla oli iloisesti lörpöttelevä tyttö luokassani.

Matkan varrella olen tavannut muutamia vastaavanlaisia oppilaita. Yläkouluikäisillä puhumisen aloittaminen voi viivästyä yksinkertaisesti siksi, että teini-ikäisellä on luonnostaan korkeampi kynnys alkaa puhua itselleen vierasta kieltä. Joskus kyse on persoonallisuudesta. Vähän puhuva oppilas voi olla omalla kielelläänkin vaitelias, miksi hän yhtäkkiä alkaisi puheliaaksi toisella kielellään?

Isossa yleisopetuksen ryhmässä voi olla useampi suomalaisoppilas, joka ei aukaise koskaan suutaan, ei edes kysyttäessä. Heitä sanotaan ujoiksi tai estyneiksi nuoriksi. Harva vasta maahan tullut oppilas on oppitunneilla mielellään äänessä. Kun kielitaito karttuu, persoonallisuuden mukainen käytös alkaa vahvistua. Hiljaisesta pojasta voi ajan myötä kuoriutua melkoinen vitsiniekka.

S2-opettajana minulla on mahdollisuus tarkkailla oppilaita pienessä, tutussa ja turvallisessa ryhmässä. S2-tunneillani on enimmillään 10 oppilasta, joskus vain kaksi. Pienessä porukassa arempikin oppilas uskaltaa puhua. Yleensä varsinkin pojat ovat verbaalisti taitavia ja heidän keskinäinen sanailunsa antaa hyvän kuvan oppilaan kielitaidosta. Kuinka paljon kukin ymmärtää sosiaalista tilannetta, kuinka hyvin he pystyvät antamaan takaisin. Samankielisten oppilaiden ryhmässä huomaa myös sen, kuinka paljon ja millä tavoin he puhuvat keskenään omalla kielellään. Kuinka ollakaan suomen kielellä hiljainen ja aranoloinen poika on myös omalla kielellään hiljaisella äänellä rauhallisesti jutteleva poika.

Kielitaito muodostuu monesta osa-alueesta. Itsekin vieraalla kielellä opiskelleena tiedän, kuinka opettajat tekevät olettamuksia oppilaan resursseista yhden tai kahden kielen osa-alueen perusteella. Jos esim. akateemisen tekstin tuottaminen englanniksi ei suju, saatetaan olettaa myös, että hänen kykynsä selviytyä akateemisista opinnoista ovat myös rajalliset. Minäkään tuskin olisin kyennyt kirjoittamaan graduani englanniksi, mutta kyllä minusta maisteri silti tuli.

S2-opettajana tavoitteenani on päästä käsiksi nimenomaan oppilaani akateemisiin kykyihin. Haluan tietää, millainen lapsi tai nuori minulla vieressäni on. Kuinka paljon hänellä on tietoja ja taitoja, jotka on piilotettuna vajavaisen kielitaidon taakse.

Koska S2-tunteja on rajallisesti, pyrin opettamaan suomen kieltä aina jossakin tietyssä kontekstissa. Toki on tunteja, jolloin käsittelemme verbien ja nominien taivutusta, mutta mielestäni tärkeintä on opettaa samalla myös kielenkäyttöä oikeassa kontekstissaan. Siksi emme täyttele harjoituskirjan aukkotehtäviä, vaan kirjoitamme tarinoita, kirjeitä, mielipidetekstejä jne. Joskus opetan myös historiaa, maantietoa tai biologiaa. Parhaaksi metodiksi on osoittautunut se, että minä sanelen ja samalla kirjoitan omaan vihkooni selkokielistä tekstiä oppikirjan sisällöstä ja oppilas kirjoittaa tuon saman tekstin omaan vihkoonsa. Uudet käsitteet ja sanat katsomme netin kääntäjäohjelmalla. Mielestäni ei ole mitään järkeä yrittää opettaa oppilaalle pelkkiä irrallisia käsitteitä vaan ensin on luotava yhteinen kartta, johon käsitteet sijoitetaan. Olen aina yhtä iloisesti yllättynyt siitä, kuinka helposti me löydämme yhteisen sävelen ja kuinka paljon tietoa näillä nuorilla maailmasta onkaan.

Monet aineenopettajat ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät tunnu oppivan tunnistamaan esim. suomalaisia kalalajeja tai kasvien nimiä. Heillä herää epäilys nuoren kognitiivisista taidoista. Toki sodan jaloista paenneella lapsella saattaa olla huomattaviakin puutteita kirjoittamisessa jopa omalla äidinkielellään, koska koulupolku on jäänyt kovin rikkonaiseksi. Joskus kyse voi olla vain itsetunnon puutteesta. Lapsi ei ole ehtinyt saada positiivisia kokemuksia koulunkäynnistä, koska hän on saattanut olla yksinäinen eikä koulunkäynti ole ollut mieluisaa. Joskus kyse voi olla pelkästään motivaation puutteesta. Kalojen nimien opettelu suomen kielellä ei tunnu tärkeältä. Ei vaan kino, kuten suomalaisteinit asian ilmaisevat.

Joskus tunnen itseni suureksi huijariksi, kun en yhdy kollegojen huoleen oppilaan kielitaidosta. Mutta miksi olisin, jos ne hiljaiset ja puhumattomat pojat kirjoittavar minulle tolkullisia tekstejä, joissa he pohtivat suhdettaan omiin vanhempiinsa tai analysoivat sitä, miksi he eivät ole kovin sosiaalisia. Tai jos muutaman vuoden Suomessa asunut poika alkeellisesta kirjoitustaidostaan huolimatta osaa kertoa kysyttäessä Suomen sisällissodasta ja tietää millainen maa Suomi oli ennen itsenäistymistään. Puhumattakaan siitä, että hän on hiljaittain alkanut ottaa osaa poikien keskinäiseen läpän heittoon suomeksi ja hän uskaltaa tietyssä porukassa osallistua innokkaasti Aliakseen sekä selittämällä sanoja että arvaamalla niitä.

Vieraan kielen oppiminen ja opettaminen on ainutlaatuinen matka sekä oppijalle että opettajalle. Jotta matkanteko onnistuu, on tärkeää, että molemmat ovat samalla kartalla. Kartan piirtämiseen ei aluksi tarvitse välttämättä edes yhteistä kieltä, vaan tervettä uteliaisuutta ja inhimillisyyttä. Ja kun molempien kielitaito karttuu, karttaan alkaa piirtyä paljon upeita yksityiskohtia. Toivoisin, että kaikilla kollegoillani olisi aikaa ja mahdollisuus kokea se ihme.






 

Pedagogisia oivalluksia

Viime aikoina sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua suomalaisen perusopetuksen tilasta. Olen itsekin osallistunut melko aktiivisesti tuohon keskusteluun sekä Twitterissä että Facebookissa. Luokkahuoneessa olen pyrkinyt toimimaan niin kuin olen saarnannut, ja viime aikoina äidinkielen tunneilla on ollut terve tekemisen meininki.

Marraskuun alussa luennoidessani dekkarikirjallisuudesta yksi oppilaistani totesi: "Huomaaksää ope, kukaan ei kuuntele sua." Ja totta tosiaan, tunsin itseni todella tyhmäksi seisoessani luokan edessä puhumassa dioista, jotka olin jo ladannut uuteen Kieli ja kirjallisuus -blogiini. Ennen vanhaan olisin kirjoituttanut diat oppilailla vihkoon, mutta nyt aikaa säästääkseni olin ladannut ne nettiin, jotta voisimme käsitellä eri dekkarityypit nopeammassa tahdissa. Seuraavalle tunnille värkkäsin nopeasti eri dekkarityypeistä vihkoon liimattavan taulukon, jota oppilaat saivat täydentää samalla, kun minä luennoin.

Nykyään en enää tuhlaa kallisarvoista luokkahuoneaikaa siihen, että oppilaat kopioivat muistiinpanoja vihkoonsa. Sen sijaan yritän saada heidät keskustelemaan aiheista ja työstämään omia ajatuksiaan paperilla. Olemme kaikkien luokka-asteiden kanssa kirjoitelleet sekä kaunokirjallista että pohtivaa ja vaikuttavaa tekstiä. Koska olemme harjoitelleet kirjoittamista paljon, iso osa arvioinnistani muodostuu juuri työnteon arvioinnista. Oppilailla on ollut mahdollisuus ansaita näillä erilaisilla harjoitustyöllä urakkapisteitä. Jos oppilas on saanut kasaan 24 urakkapistettä, hän saa siitä arvosanan 10, jos urakkapisteitä on koossa 12, arvosana on 7. Painotan tätä urakkapottia yhden ison kokeen veroisesti. Olen ilokseni huomannut. että urakkapisteiden kerääminen on oppilaista motivoivaa, sillä he näkevät välittömästi taulukostani, kuinka heidän oma sarkansa täyttyy.

Luennoimisen sijaan olen alkanut teettää oppilailla ryhmätöitä. Tänä syksynä ysini valitsivat oman osa-alueensa suullisesta kansanperinteestä ja opettivat sen muille. Esitykset olivat todella upeita ja tehokkaita. Pidin jälkeenpäin pistot aiheista ja yllätyin, kuinka hyvin asiat olivat jääneet mieleen.

Seiskojen kanssa olemme tehneet paljon kaunokirjallisia harjoituksia. Olen ollut suorastaan haltioitunut siitä, kuinka rikasta ja mielikuvituksellista kieltä oppilaani näissä harjoituksissa ovat käyttäneet. Sen sijaan, että lukisin yksin kaikki tekstit, oppilaat saivat lukea pienissä ryhmissä toistensa tekstejä ja antoi niistä palautetta. Homma toimi niin hyvin, että aion käyttää sitä jatkossakin. Rakentavan ja kannustavan palautteen antamista kannattaa nykynuorien kanssa harjoitella.

Tekemisen meiningillä on toki hintansa. Aluksi oppilaat on motivoitava. Siihen riittää yleensä se, että tehtävä on selkeä ja sen voi tehdä oppitunnin aikana. Tällaisia hyväksi havaittuja tehtäviä on onneksi matkan varrella kertynyt. Kun oppilaat ovat tarttuneet toimeen, he tarvitsevat usein vahvistusta ja apua. Tämä onkin se kriittisin vaihe. Oppilaan motivaatio pysyy korkealla niin kauan, kun homma etenee mukavasti ja apua on saatavilla tarvittaessa. Siksi opettajan on pidettävä äänensävynsä positiivisena ja riennettävä apuun mahdollisimman pian. Samalla voi kurkata ohimennessään muiden vihkoja ja antaa kannustavia kommentteja. Usein pyydän tehtävässään pidemmälle ehtinyttä vieruskaveria opastamaan kaveria alkuun. Tärkeintä on, että oppilas tietää saavansa apua, muuten motivaatio lakkaa ja vihko lentää sivuun.

Mielestäni jokaisella oppilaalla tulisi olla mahdollista saada arvosana 7, jos hän tekee tunnilla vaadittavat tehtävät kunnolla. Suuret määrät kotitehtäviä ja kotona teetettävät laajat kirjalliset työt eriarvoistavat oppilaita, koska läheskään kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole kotona sitä korkeasti koulutettua äitiä, joka preppaisi lastaan kokeisiin tai auttaisi häntä kotitehtävissä. Toki kotitehtäviä saa ja tulee antaa, mutta oppimista ja harjaantumista ei pidä ulkoistaa luokkahuoneen ulkopuolelle. Siksi minä pyrin teettämään oppilailla mahdollisimman paljon töitä koulussa. Niitä saa jatkaa kotona, jos tunnilla ei ehtinyt kaikkea tehdä. Usein ne seiskan ja kasin oppilaat ehtivät tehdä työnsä valmiiksi tunneilla, kun taas ysin ja kympin oppilaat haluavat hioa tekstiään vielä kotona.

Harmaa on hyvä väri

Kesän lopulla haaveilin lempeästä arjesta. Tänä syksynä en hypännyt liikkuvaan pikajunaan, vaan leppoisasti etenevään paikallisjunaan. Se on vienyt minut lempeästi keinuttaen läpi elokuun ja syyskuun. Nyt viikon syysloma on jo loppusuoralla ja edessä on parin kuukauden taival ennen joululomaa.

Eilen kävimme kesämökillä nostamassa vesipumpun järvestä ja laitoimme veneen talviteloille. Kuukausi sitten haravoin lehtiä ja teloin selkäni. Nyt loppujen lehtien haravoiminen ei enää onnistunut, räystäskourut sen sijaan puhdistin. Talvi saa luvan tulla. 

Koko kesän ja alkusyksyn kuntoilubuumi katkesi selkäkipuiluun. Viimeisen kuukauden olen keskittynyt kotoiluun. Olen ehtinyt lukea paljon hyviä kirjoja, kutoa tumppuja ja hoitanut kukkia. Syysloman alkaessa muutin huonekalujen järjestystä olohuoneessa ja keittiössä. Se on tuttu siirtymäriitti. Halusin enemmän tilaa kirjoilleni, keittiöön taas rakensin uuden hyllyn askartelutavaroille. Sormeni syyhyävät ompelemaan ja näpertelemään kortteja ja koruja. Kuukauden päästä on onneksi kädentaitomessut, jonne pääsee hiplailemaan uusia helmiä, lankoja ja huovutusjuttuja. 

Töissä syksy on edennyt myös maltillisesti. Tänä syksynä on ollut aikaa edetä systemaattisesti ja rauhassa. Olen keskittynyt entistä enemmän ihan perusasioihin. Seiskojen kanssa olemme opiskelleet verbejä, kielenhuoltoa ja kirjoittamisen perustaitoja. Seuraavaksi alamme lukea kirjoja ja kirjoittaa omia tarinoita. 

Kasien kanssa osallistuimme Luetko sinä -kampanjaan ja sen jälkeen harjoittelimme moduksia. Nykynuoriso hämmästelee potentiaalia, vaikka sitä käytetään ihan yleisesti esim. sanomalehdissä. Nuorten äidinkielentaito kaipaa rikastamisohjelmaa, jonka avulla he saavat koko skaalan käyttöönsä. Seuraavaksi siirrymmekin kielen keinoihin, tutustumme runouteen ja esim. rap-lyriikkaan. 

Ysien kanssa olemme käsitelleet nykykirjallisuutta. Ennen syyslomaa koulullamme vieraili Ota runoilija -hankkeen kautta runoilija Robert Meriruoho. Seuraavaksi oppilaat saavat valita mieleisensä nykykirjailijan ja tehdä hänestä vapaamuotoisen työn: perinteisen tutkielman, PowerPoint- tai Prezi-esityksen tai vaikkapa pienen elokuvan. 

Kotirintamalla elellään myös suvantovaihetta. Meillä on taloudessa nyt yksi alakoululainen, yksi yläkoululainen ja yksi lukiolainen. Vanhojenpäivän frakki on jo varattu. 

Tällä hetkellä päällimmäisinä tunteina ovat tyytyväisyys ja kiitollisuus. Levollisin mielin astun taas huomenna tutuksi tulleeseen paikallisjunan vaunuuni nauttimaan ohi lipuvista talvisista maisemista.

Harmaa on hyvä väri, kuten Ismo Alanko muistuttaa. Tai jos harmaus ahdistaa, korvanapeista voi laittaa soimaan vaikkapa Jukka Poikaa! 

Arjen apuvälineet

Työt alkavat ensi viikolla ja lasten koulu sitä seuraavalla. Kahden viikon päästä meillä kaikilla on aikataulut, jonka mukaan lähdetään aamulla ja tullaan iltapäivällä. Arjen pyörteessä oman ajan varaaminen esim. liikuntaharrastukselle vaikeutuu huomattavasti. Olen nyt tottutunut kuntoilemaan säännöllisesti koko kesän ajan, mutta edellisten vuosien kokemuksella tiedän varsin hyvin, että viimeistään lokakuussa Heiaheiaan alkaa kertyä nollaviikkoja. Oman ajan löytyminen on siis priorisoitava vaikka kuinka olisi muka kiirettä ja touhua.

Kesän aikana olen ilolla pannut merkille, että ostosreissuilla ei kauppakasseihin ole eineksiä juurikaan pakattu. Kesällä on ollut aikaa kokkailla tuoreista raaka-aineista. Arkihulinassa yksi turhauttavin askare on miettiä väsyneenä töiden  jälkeen marketissa, mitä ruokaa illalla syötäisiin. Siksi olen aika ajoin pyrkinyt suunnittelemaan viikon ruuat etukäteen sunnuntaisin. Tätä yritän nyt noudattaa koko syksyn. Tavoitteena olisi miettiä viikolle kolme isompaa ruokaa, joita syödään ehkä parinakin päivänä peräkkäin. Sitten valitsen esim. Pirkka- tai Kotikokki-sovelluksesta jonkun mukavan reseptin. Näiden sovellusten hyvä puoli on myös se, että ne muokkaavat automaattisesti ostoslistat valmiiksi. Kauppalappu löytyy puhelimesta ja sen voi tarvittaessa lähettää vaikkapa puolisolle, jos on hänen vuoronsa käydä kaupassa.

Ainoa kalenterini minulla on puhelimessa. Käytän Googlen-kalenteria ja android-puhelimessa siihen yhteensopivaa aCalendar-sovellusta. Merkitsen kalenteriin ylös työlukujärjestykseni, kaikki omat ja lasten sovitut menot sekä ateria- ja liikuntasuunnitelmat. Kalenteria tuo kummasti ryhtiä arkeen. Minä koen sen helpottavana, että minun ei tarvitse joka päivä käyttää energiaa sen miettimiseen, mitä ruokaa perhe kulloinkin syö tai huvittaisikohan minua juuri tänään lähteä lenkille vai kuntosalille.

Yksi asia minun pitäisi vielä saada jotenkin fiksusti organisoitua. Siivoaminen. Tällä hetkellä minun ei tarvitse koskaan viedä roskia, tyhjentää tai täyttää tiskikonetta eikä siivota poikien huoneita. Mutta tämänkokoisessakin huushollissa ylläpitosiivousurakkaa riittää joka päivälle.

Eräs ystäväni pohti Facebookissa siivouslukujärjestyksen laatimista. Tällaiselle organisointifriikille se voisi olla ainoa toimiva tapa. Pitääkin laittaa asia kunnolla pohdintaan. Nyt en ehdi sitä miettiä, sillä kalenteri muistutti, että on aamulenkin aika. Ulkona on aikas harmaata ja kosteaa, mutta onneksi minun ei tarvitse sitä nyt jäädä pähkäilemään, vaan mennä reippaasti vetämään sadekamppeet päälle ja sännätä metsään.

Uusin eväin uuteen lukuvuoteen

Kävin eilen ostamassa uuden tabletin. Mietin pitkään, viitsinkö hankkia sen jo, mutta sitten kiusaus voitti. Minulla on nyt kaunis, valkoinen Samsung Galaxy T2. Hankin sen nimenomaan työkäyttöön ja eilisen illan ja tämän aamun olenkin pähkäillyt, miten sitä kaikkein fiksuimmin hyödyntäisin.

Heti alkuun on käynyt selväksi, että se ei korvaa vanhaa kunnon läppäriäni. Läppärillä kirjoittaminen on niin paljon jämäkämpää ja nopeampaa kuin kosketusnäytön näppäileminen. Dokumenttien tallentaminen koneen kovalevylle tuntuu turvallisemmalta kuin niiden tallentaminen pilvipalveluihin. Aamun aikana olen joka tapauksessa siirtänyt joitakin dokumenttejani Driveen, jota voin niita tabletillani muokkailla.

Tällä hetkellä uskon, että tablettini toimii parhaiten sähköisenä muistikirjana. Naputtelin aamulla läppärilläni syksyn lukujärjestyksen Google-kalenteriini. Olen ladannut tablettiini ja kännykkääni aCalender-sovelluksen, joka on sekä fiksun näköinen että todella käytännöllinen. Nyt pystyn etukäteen koko lukukaudeksi ohjelmoituun lukujärjestykseen lisäämään yksittäiset tuntisuunnitelmat. Koko lukuvuoden rungothan minulla luonnollisesti ovat jo valmiina kirjattuna. Sen työn teen yleensä aina viimeistään toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa.

Tänä lukuvuonna meillä on käytössämme Edu 2.0. Olen jo alustavasti miettinyt, millaisia kurssikokonaisuuksia sinne oppilailleni aion laatia. Pääsääntöisesti teetän kaikki kirjalliset työt isoon kirjoitelmavihkoon, mutta laajemmat projektityöt on kätevämpi laatia ja lukea sähköisesti. Haluan lopullisesti eroon epämääräisistä lippusista ja lappusista. Oppilaat onnistuvat usein hukkaamaan paperiset ohjelappunsakin, joten on hyvä, että kaikki työohjeet löytyvät samasta paikasta.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa suunnitella ja mietiskellä ennen kuin tositoimet taas alkavat. Eihän tätä työtä oikeasti noilla härpäkkeillä tehdä, mutta kyllä ne kummasti piristävät ja tuovat vaihtelua työskentelytapoihin. Älytaulua saanen vielä muutaman vuoden odotella, mutta eiköhän sellainen joskus minun luokkaani ilmesty. Tänä syksynä palaan vielä tähän perinteiseen ympäristöön. Saas nähdä, joko tuo telkkari on viety kesän aikana pois.

Vanha koira, uudet kujeet

Opin eilen taas jotain uutta ja ihmeellistä. Minä tarvitsin amppelin, mutta en löytänyt vanhoja amppeleitani mistään. Katselin niitä kauppojen kukkaosastoiltakin, mutta missään ei ollut valmiita amppeleita. Ehkäpä ne ovat nyt vain niin 'last season'.

Amppeli täytyisi siis tehdä itse. Katselin erilaisia amppelimalleja netistä. Halusin sopivan siron, ehkä virkatun. Hankin sitä varten valmiiksi kalalankaakin. Suurin osa näteistä amppeleista oli solmittuja. Askartelukaupassa poiketessani nappasin mukaan 3 millistä nyöriä. Puuhelmiä minulle oli onneksi jo valmiina varastoissa.

Löysin Aino Salon laatiman PowerPoint-esityksen kukka-amppelista makramee-tekniikalla. Minun oli pakko päästä kokeilemaan sitä heti. Joten ei kun toimeksi. Kaksitasosolmun ohjeet minun oli etsittävä muualta. Kokemus oli todella opettava. Katselin ohjeita tovin enkä meinannut tulla hullua hurskaammaksi. Kaikki amppelin solmut tehtiin neljällä nyörillä ja siinä tuntui olevan kaksi minulle liikaa. Muistan elävästi, kuinka eräs partiojohtaja tuskastui minuun, kun 11-vuotiaana yritin hahmottaa verkkosolmujen tekemistä hänen mielestään ihan liian hitaasti. Mutta yrityksen ja erehdyksen kautta solmun tekeminen avautui minulle kuin taikaiskusta ja aloin hahmottaa sen logiikkaa ja lopulta jopa nähdä, mitä kautta nyörin oli mikäkin lenkki alitettava. Ja yhtäkkiä minulla olikin jo alku amppelilleni.

Kaksitasosolmuilu oli yllättävän kivaa ja joutuisaa. Minulla ei ollut kuuttatoista samanväristä puuhelmeä, mutta toisaalta se ei haitannut. Tämä amppeli soveltuu nyt monenväriseen sisustukseen.

Helmien pujottelun jälkeen piti alkaa tehdä yksinkertaisia tasosolmuja ja kuinka ollakaan sain kauniit kiemurat aikaiseksi.




Verkon solminen kaksitasosolmuilla oli jo helppoa, kunhan ne vain sai asetettua oikealle korkeudelle. Tässä vaiheessa työtä ei voinut enää jättää kesken.

Kun kolmitasoinen verkko oli valmis, piti oppia vielä uusi tekniikka. Munkinnyöri on monelle alakoululaiselle tuttu käsityötunneilta, mutta minä en ole sitä koskaan kokeillut. Taas jouduin katsomaan ohjekuvia useammaltakin verkkosivulta ennen kuin hoksasin tekniikan. Sitten vain viimeinen kiepautus ja nyörit tasamittaisiksi ja amppeli on valmis käyttöön.











Se näyttää ihan samalta kuin kaupasta ostetut nyöriamppelit, mutta minulle se on ainutlaatuinen. Minä en pidä itseäni lainkaan käsityöihmisenä, mutta ehkäpä minun on vain alettava uskoa, että minun sisälläni elää sittenkin pieni käsityöläinen, eikä vain se hidas ja yksinkertainen seiskan oppilas, jollaisena olen kouluajoista asti itseäni pitänyt.

Uuden oppiminen ja siitä saatava tyydytys ei katso ikää! Koskaan ei aamulla ei tiedä, mitä kaikkea upeaa voi päivän mittaan oppia.


Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Arjessa elämisen ihana keveys

Twitterissä eräs kollega kirjoitti, että opettajilla on pakko olla 2,5 kuukauden loma, sillä heillä kestää yleensä juhannukseen asti ennen kuin he pääsevät irti edellisestä lukuvuodesta ja noin heinäkuun puolen välin tienoilla he alkavat jo suunnitella tulevaa.

Minä pääsin lomafiiliksiin välittömästi kesäloman alussa. Kesämökkeilyn jälkeen tämä viikko on mennyt lähinnä kotona lorvailemiseen. Keskimmäinen poikani on kesälomamatkalla Espanjassa, vanhin viettää kesälomaa isänsä perheen kanssa ja me olemme kuopuksen ja mieheni kanssa kolmistaan kotona. Alkuviikosta purimme poikien huoneesta vanhan kerrossängyn pois ja pystytimme uuden parvisängyn ja sen alle vuodesohvan. Pikkukundien huoneesta tuli kerralla isojen poikien kämppä, jossa on nyt tilaa kavereille istua ja hengailla.

Poikien kerrossängyn alla oli iso vuodevaatelaatikollinen pikkulegoja. Ostimme niitä varten pari kannellista sängynaluslaatikkoa ja kävin kaikki legot läpi ja siirsin ne uusiin laatikoihin. Muistan aikoja, kun pikkupojat siivosivat huoneensa lattian suoraan legolaatikkoon. Nyt ainostaan pari prosenttia laatikon sisällöstä oli muuta kuin legoja. Laatikot saavat nyt uuden kodin meidän sänkymme alta ja siellä ne saavat odottaa siihen asti, kunnes mummulassa vierailijat tarvitsevat viihdykettä.

Tällä viikolla minulla oli hyvää aikaa istua kunnolla lempparinojatuolissani ja väkertää virkkuukoukun kanssa. Minulla on useampi kerä ihanan väristä Pompom-lankaa, mutta se on jostain syystä kovin hankalaa virkattavaa. Otinkin avuksi toisen langan ja heti alkoi syntyä kaikenlaisia jänniä viritelmiä. Työn alla on pussukka ja kaulahuivi. Minusta on hauska luoda langoilla erilaisia pintoja ja keksiä sitten jälkeen päin niille jotain järkevää käyttöä. Eräänlaista luovuutta sekin kai.

Mutta kaiken tämän touhuilun keskellä huomaan ajattelevani jo lähestyvää syksyä ja arkea. Viime syksynä pyrin pitämään kiinni kiireettömyyden tunteesta mahdollisimman pitkään. Loin tiettyjä rutiineja, jotka piristivät arjen pyörteessä. Nautin bussimatkoista, jolloin minulla oli aikaa vain tuijotella ikkunasta, kirjoittaa ehkä pari runoa ja kuunnella musiikkia. Aamulla sytytin kynttilän keittiön ikkunan lyhtyyn ja nautin aamukahvini kaikessa rauhassa. Onneksi tein niin, sillä nyt minulla on juuri nuo hetket kiinnekohtina, kun mietin tulevaa arkea.

Twitterissä jotkut kollegat kuvasivat lukuvuoden alkua liikkuvaan pikajunaan hyppäämisenä, joka puuskuttaa ilman pysähdystä ekasta vesosta suvuvirteen saakka. Auts! Ei sen tarvitse mennä niin! Opettajan työ on melko hektistä, mutta sen hektisyyden kestää paremmin, jos arjessa on tarpeeksi suvantopaikkoja. Se voi olla pehmeä ja lämmin bussinistuin, kuntokeskuksen pilatestunti, aamukahvit kynttilänvalossa tai iltalenkki syksyisessä väriloistossa.

Vapaamatkustaja

Nyt seuraa nolo paljastus: Olen tieten tahtoen vapaamatkustaja. Olen asunut 13 vuotta samassa vuokratalossa enkä ole kertaakaan osallistunut talkoisiin tai edes asukastoimikunnan kokouksiin. Tiedän, että se on törkeää lepsuilua ja vastuuttomuutta. Minä en vain halua osallistua niihin. Kun asuu kerrostalossa näin lähekkäin 38 muun perhen kanssa, haluaa säilyttää tietyn etäisyyden. Se on minun luontoni. 

Tänään kellarin ovilla tuli vastaan edes asukastoimikunta-aktiivi. Edellisenä päivänä oli ollut kuulemma kokous, jossa oli ollut lynkkausmieliala. Asukastoimikunnan toimihenkilöt olivat saaneet haukut päällensä. Siellä oli kuulemma saaneet kuulla kunniansa myös minun ja muutaman muun perheen lapset. Ovat kuulemma uhkailleet muita. No, onhan tässä selvitelty mm. maastopalon sytyttämistä ja rikkoutuneiden rattaiden varaosien hankintaa, koska oma poikakin oli ollut taas porukoissa mukana. Joistakuista on jostakin syystä kiva kaataa pahaa oloa syyttömien niskaan. Miten jollekulle voi tullakin mieleen purnata talon lasten käytöksestä asukastoimikunnan jäsenille? 

Toimin nuorena likkana aktiivisesti urheiluseurassa. Noina vuosina opin, miten yhdistysten johtokunnissa toimitaan. Katselin sivusta touhua muutaman vuoden ja kun en enää voinut sietää sitä omien etujen ajamista ja kähmintää, avauduin, poltin sillat kunnolla takanani ja päätin, että jatkossa pysyn kaikesta järjestötoiminnasta erossa. Tuossa päätöksessä olen aika hyvin pysynytkin. 

Vapaamatkustajille on olemassa tietyt kirjoittamattomat säännöt. Jos ei ota osaa mihinkään toimintaan, ei pidä myöskään muiden toimintaa arvostella. Vapaamatkustaja on tärkeää noudattaa mahdollisimman hyvin yhteisiä sääntöjä, huolehtia siitä, että ei aiheuta muulle yhteisölle haittaa tai vahinkoa ja kantaa vastuunsa kaikesta aiheuttamastaan häiriöstä tai vahingosta. Meidän pojat ovat siivonneet talon ulkoseiniä ja pesseet sylkeä hissin seinästä. 

Luonteeni tuntien minun on järkevää jatkossakin asua kerrostalossa vuokralla. Tuskin minusta vanhoilla päivilläkään tulee innokasta pihatalkoolaista tai taloyhtiön kokouksissa istujaa. Aion edelleen huolehtia siitä, että minun ja perheeni elintavat eivät häiritse muita asukkaita. Se olkoon minun panokseni tämän yhteisön asumisviihtyvyyteen. 

So many books, so little time!

Ennen ostelin jatkuvasti kirjoja. Nykyään olen vannoutunut kirjaston käyttäjä. Toki edelleenkin ostan kirjoja, jos ne ovat sellaisia, että ne pitää ehdottomasti olla aina saatavilla, ihan vain varmuuden vuoksi. Sellaisia saattavat olla esim. jotkut runokirjat tai tietokirjat. Romaaneja ostelen harvemmin. Uusin Seppo Jokinen on toki aina ostettava. Ja Khaled Hosseinin kirjat on jostakin syystä myös omistettava.

Aloitin Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus -teoksen lukemisen keväällä. Samalla kun luin sitä, puhelimeni muistikirja täyttyi minulle entuudestaan tuntemattomien kirjailijoiden nimistä. Menin listan kanssa kirjastoon ja kahmin mukaani ainakin kymmenen romaania. Kuvassa on osa saaliistani. Olen lukenut niistä ainoastaan DeLillon Omegapisteen. Se oli ihan kohtuullinen. Tuon pinon läpikäymiseen minulla on aikaa vielä muutama kuukausi.

Yleensä minulla on monta kirjaa luvun alla yhtäaikaa. En ole tuota Vartiaistakaan lukenut vielä loppuun. Varaan nimittäin useimmat uutuuskirjat kirjastosta ja kun saan ne itselleni, minulla on ainoastaan kuukausi aikaa lukea ne alta pois ennen kuin ne on palautettava seuraavaa varaajaa varten. Tällaisessa pakkoraossa luin mm. Irvingin uusimman. Se oli riemastuttava lukukokemus, vaikka alkuun mietin, olenko lukenut tämänkin tarinan toisinnon joskus aikaisemmin. Irvingin henkilögalleria on silkkaa 2000-lukua, ja se on ollut sitä jo 70-luvulta saakka.

Selailin myös Donnerin Mammutin läpi. Tiiliskiven verran aikuisen miehen ruikutusta. Liian masentavaa, mutta tulipa sekin plarattua joten kuten.

Tänä kesänä olen lukenut ensimmäisen kerran Erlend Loen kirjoja. Luin ensin Päivät Nigellan kanssa ja ihastuin Loen absurdiin maailmaan ja niukkaan, mutta niin elävään dialogiin. Seuraavaksi luin Supernaiivin, joka on kerrassaan ihastuttava. Pelkäsin koko ajan, että päähenkilölle tapahtuu jotain pahaa, mutta onneksi niin ei käynyt. Tosiasioita Suomesta tuntui sen jälkeen tylsältä ja ainoastaan selailin sen läpi. Kirjahyllyssä on muutama muu Loe odottelemassa vuoroaan.

Milan Kundera on ollut 80-luvulta saakka yksi lempikirjailijoistani. Nuorempana olin lumoutunut hänen tavastaan kirjoittaa. Katselin Olemisen sietämättömän keveyden dvd:ltä viime keväänä ja olin edelleen myyty. Nyt luin ajatuksen kanssa Tietämättömyyden, enkä enää ollut yhtä vakuuttunut siitä, että Kunderan tapa kirjoittaa olisi kovin mielekäs. Itseasiassa Kunderakin kirjoittaa samaa tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan ja käyttää samoja tehokeinoja, joista tulee jopa hieman ärsyttäviä maneereja. Nuorempana ahmin etymologisia selityksiä sanoille, nyt huomasin jo hyppiväni niiden yli. Keski-ikäisenä esikuvat vaihtuvat, niin sen kai kuuluukin olla.

Viikko sitten huomasin marketin lehtihyllyssä uuden lehden. Uusi Regina mainostaa itseään kirjallisena viihdelehtenä ja sellainen se totta vie olikin. Lehdessä on muutaman romanttisen novellin lisäksi paljon artikkeleita kirjallisuudesta ja kirjaesittelyjä. Kuinka ollakaan piti taas laatia uusi lista kirjailijoista ja lähteä kirjastoon. Osa kirjoista oli niin uusia, että niitä ei hyllyillä ollut, mutta lainasin sitten jonkun muun teoksen kyseiseltä kirjailijalta. Tälla tavalla löysin mm. Annamari Marttisen. Olen vasta aloitellut hänen Ero-romaaniaan ja luulenpa, että sen jälkeen haluan lukea muutkin hänen teoksensa.

Näiden romaanien lisäksi kirjapinostani löytyy runokirjoja, näytelmiä ja tietokirjoja. Joka viikko saan siitä napsittua muutaman kirjan pois, mutta kun käyn palauttamassa ne kirjastoon, pino kasvaa vain entisestään. Onneksi lomaa on vielä jäljellä, sillä töiden alettua lukemiseen käytettävä aika lyhenee dramaattisesti.

Oikea kesä!

Viime kesä oli surkea. Satoi vettä ja mies oli ainoastaan viikon kesälomalla.

Tänä kesänä kaikki on toisin! Ilmat ovat suosineet ja saamme lomailla yhdessä neljä viikkoa. Viime syksynä oli töiden alkaessa jo valmiiksi uupunut olo. Tänä kesänä kahden viikon jälkeen tuntui jo siltä, että akut olivat saaneet aimo annoksen aurinkoenergiaa. Ajatukset olivat täysin irtautuneet työasioista ja mieli ja keho olivat loma-asetuksilla.

Juhannuksesta alkaen olemme olleet mökillä. Pidin muutaman päivän täällä pienimuotoista kesäsiirtolaa: sauna lämmitettiin pari kertaa päivässä, pojat mesosivat vedessä pari tuntia kerrallaan, minä tein isoja annoksia ruokaa ja paistoin melkoisia pinoja lättyjä, mies grillasi toistakymmentä makkaraa illassa. Kunnon kesämeininkiä siis.

Tänä kesänä luonto on kulkenut muutaman viikon etuajassa. En ole koskaan ennen nähnyt maitohorsmia juhannuksen tienoilla. Ensimmäisen kerran pakastin mansikoita kesäkuun lopussa. Puna-apilatkin olivat kukassa ennen heinäkuun alkua. Mustikoita olen tottunut keräämään pihaltamme heinäkuun loppupuolella, mutta tänä kesänä puskat ovat jo nyt sinisinä isoista marjoista. Saa nähdä, koska viinimarjat kypsyvät. Yleensä olemme poimineet niitä elokuun puolessa välissä.



Viime kesänä oli aikaa lähinnä vain suunnitella tulevia mökkiprojekteja. Tänä vuonna olen virkannut saunan eteiseen ihanan pehmeän "aurinkomaton" oranssista trikookuteesta.

 Aidan korjaus etenee vihdoinkin. Pari vuotta sitten lumi rikkoi vanhan aidan. Nyt mies on ehtinyt valaa kaikki uudet tukitolpat paikalleen. Esikoiseni maalasi poikkilaudat ja kohta pääsemme naputtelemaan aitaa paikoilleen.

Oma, rakas ikuisuusprojektini on tietenkin se komposti, josta haaveilin jo viime kesänä. Sain kaksi hienoa ohjetta, kiitos niistä sekä eräs anonyymi lukijani että Anne Rongas! Saas nähdä mitä saan aikaiseksi.

Viime kesänä varasin jo maalit huussin maalaamista varten, mutta sekin homma jäi tekemättä. Viime viikolla harmitti, kun avasimme verstaalle unohtunutta maalipurkkia. Tietäähän se, mitä vesiohenteiselle maalilla pakkasessa käy. Maali oli käyttökelvotonta.

Kun hain uuden purkin rautakaupasta, ymmärsin hyvin, miksi meidän perheemme ei koskaan matkustellut kesäisin ulkomaille. Mökin yllä- ja kunnossapitokustannukset, mökkireissuihin liittyvät bensa- ja ruokakulut sekä kaikki remonttitarvikehankinnat nielevät varmasti yhtä paljon rahaa kuin viisihenkisen perheen viikon tai parin ulkomaanreissu.

Yhtä kaikki, huussikin on nyt maalattu ja aikas hyvä siitäkin tuli. Seuraavaksi suunnittelemaan sisustusta!

Ja aitakin tuli naputeltua valmiiksi. Tämän kesän tärkeimmät projektit taisivat sitten ollakin siinä.
Nyt on hyvää aikaa alkaa suunnitella seuraavia ja näprätä pienempia juttuja.

Hyvä!

Häviäminen on tosi tylsää.
Ikävintä häviämisessä on se, että se alkaa hyvin nopeasti ruokkia itse itseään.
Voi käydä niin, että ennen matsin alkua, toinen porukka on jo hävinnyt.

Häviäjiä on ikävä katsella. Häviäjät huomaavat vain muiden tekemät virheet.
He huudahtavat vain silloin, kun joku mokaa. He eivät huomaa yhtäkään onnistumista.

Häviäjät istuvat vaihdossa maassa ja heittelevät kiviä.
He suunnittelevat joukkueen vaihtoa.
He eivät kuuntele valmentajaa, he ruiskuttelevat vettä toistensa päälle.

Häviäjät eivät luota maalivahtiinsa, siksi maalivahdilta putoaa pallo käsistä.
Häviäjät eivät luota joukkuetovereihinsa, vaan yrittävät rynnätä pallon kanssa yksin läpi.
Häviäjät syyttävät aina muita omista epäonnistumisistaan.
Kun ottelu päättyy, häviäjät eivät ole edes pettyneitä häviöönsä.
Miksi olisivat?
Sitähän he odottivatkin.

Häviäjiä ei muuteta tekopositiivisilla puheilla.
Häviäjiä ei muuteta huutamalla tai haukkumalla.

Häviäjistä pitää ensin tehdä kannustajia.
Häviäjien pitää ensin oppia kannustamaan ja kiittämään.

Riittää, että sanoo "hyvä", kun joku onnistuu!
Se on ihmeellinen sana!
Kun sitä kuulee tarpeeksi, se alkaa vaikuttaa!
Yhtäkkiä kenttä onkin täynnä HYVIÄ pelaajia, jotka alkavat pelata paljon paremmin ja yltävät uskomattoman hienoihin suorituksiin.

Kokeilkaapas, miten se toimii teidän joukkueessanne!

Opettajalla ei ole asiakkaita

Ryhdyin opettajaksi, koska minusta on hienoa opettaa ja nähdä oppilaitteni ja opiskelijoitteni oivaltavan ja oppivan uusia asioita. Valitsin opetusaineekseni äidinkielen ja kirjallisuuden, koska minulla on intohimoinen suhde sekä kieleen että kirjallisuuteen. Luen ja kirjoitan myös vapaa-ajallani, jotta minulla olisi oikeasti annettavaa oppilailleni vuodesta toiseen. Voisi luulla, että kolmen vuosiluokan opetussisältöjen toistaminen olisi tylsää ja leipiinnyttävää, mutta niin ei ole asian laita. Jokainen pitämäni tunti on ainutkertainen kokemus sekä oppilaille että minulle. Jos näin ei olisi, tuntinihan voisi videoida ja pyörittää nauhaa oppilaille. Jotkut ihmiset kuvittelevat, että se olisi jopa järkevää, mutta ammattitaitoiset pedagogit ymmärtävät ajatuksen mielettömyyden.

Minulla ei ole asiakkaita, vaan oppilaita ja opiskelijoita. Vaikka oppilaiden vanhemmat maksavat palkkani välillisesti, hekään eivät ole minun asiakkaitani, vaan henkilöitä, joiden kanssa teen yhteistyötä. He eivät ole missään muotoa myöskään opetuksen tilaajia. Heillä ei ole oikeutta määritellä, millaista opetusta heidän lapsilleen tulee antaa tai miten heitä tulee arvioida. Opetuksen järjestää kunta ja opettajan tavoite on kouluttaa ko. kunnalle kelvollisia tulevia veronmaksajia. Opettajan asiakas on siis kunta, ei yksittäinen oppilas tai perhe. Opetussisällöt ja arviointikriteerit löytyvät perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista.

Joillakin nykyvanhemmilla on kummallinen käsitys siitä, että heillä olisi mahdollisuus esim. valita lapsensa opettajat ja hänen käyttämänsä opetusmenetelmät. He saattavat kirjoitella opettajalle hyvää tarkoittavia viestejä, kuinka opettajan tulisi opettaa, millaisia kokeita hänen pitäisi teettää ja millaisin kriteerein opettajan tulisi antaa arvosanoja. He voivat liittää mukaan irrallisia tekstinpätkiä opetussuunnitelman perusteista, jotta saisivat sanoilleen vakuuttavuutta. He eivät usko opettajan kertomia asioita heidän lapsestaan, sillä kotona lapsi käyttäytyy aina moitteettomasti. He haluavat kokoontua ja keskustella yhdessä opettajan opetusmenetelmistä, ja pettyvät kovasti, jos opettajan esimies onkin opettajan tukena. Sen jälkeen he ottavat yhteyttä koulutoimenjohtajaan ja pettyvät jälleen, kun koulutoimenjohtajalla onkin oleellisempia asioita ratkottavana, kuin se, että jonkun yksittäisen oppilaan ja opettajan "kemiat eivät kohtaa".

Surullisinta on, että vanhemmat eivät ymmärrä, että kaikella tällä myyräntyöllä he kaivavat kuoppaa omille lapsilleen. Marionettiopettajat, jotka tanssivat vanhempien pillin mukaan, eivät ole enää oikeita pedagogeja, jotka nauttivat työstään. Siksi koulujen onkin kiireellisesti tehtävä selvät säännöt vanhemmille ja huoltajille, jotta he ovat tietoisia omista velvollisuuksistaa ja oikeuksistaan.

Jokainen oppitunti on sekä opettajalle että oppilaalle erittäin henkilökohtainen ja herkkä tilanne. Onnistuakseen se vaatii ehdotonta luottamusta oppilaiden ja opettajan välillä. Yksikin vanhempi, joka tieten tahtoen yrittää heikentää tuota luottamusta, tekee ensisijaisesti vahinkoa omalle lapselleen.

Vanhemmat, antakaa lapsellenne oikeus hyvään opettaja-oppilas-suhteeseen.
Älkää pilatko sitä omilla olettamuksillanne ja ennakko-odotuksillanne.

Perusopetuksen tavoitteet

Peruskoulua moititaan usein siitä, että sen tarjoama opetus ei vastaa nyky-yhteiskunnan tarpeita. Milloin vaaditaan lisää kansalaistaitojen opetusta, milloin lisää digitaalisia oppimisvälineitä. Yhteiskunta ympärillämme muuttuu kiivaassa tahdissa, mutta me ihmisyksilöt tarvitsemme edelleen 20-30 vuotta, jotta meistä kasvaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Siihen eivät digitaaliset tai virtuaaliset poppaskonstit auta.

Perusopetuslain mukaan (1998/628) perusopetuksen "tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja."

Ihmisyyteen kasvattaminen mainitaan ensimmäisenä tavoitteena. Se on hurjan iso ja tärkeä tavoite. Tuota aihetta olen monesti näissä postauksissani käsitellytkin. Jotta lapsi ja nuori oppisi kohtelemaan muita inhimillisesti, häntä tulee kohdella samalla tavalla. Jotta nuori oppisi puhumaan kunnioittavasti muille, hänelle pitää puhua kunnioittavasti. Nimittely, haistattelu, toisten mollaaminen ja julkinen nolaaminen eivät kuulu missään nimessä inhimilliseen ja toisen ihmisarvoa kunnioittavaan käyttäytymiseen. Jos oppilas ei ole sitä vielä kotona tai päiväkodissa oppinut, opettajien on jaksettava siihen puuttua. 

Toinen ehdoton ihmisyyteen liittyvä asia on fyysinen koskemattomuus. Jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Siksi onkin tehtävä selväksi ne pelisäännöt, joilla opettaja voi tuon oikeuden oppilaille taata. 

Perusopetuksen opetussuunnitelma on suunniteltu niin, että oppilaat saavat peruskouluvuosiensa aikana elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Monet oppiaineet sisältävät oppisisältöjä, jotka tukevat oppilaan kasvua eettisesti vastuukykyiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Vanhemmat voivat turvallisin mielin olettaa, että heidän jälkikasvunsa oppivat koulussa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. 

Toki oppilaiden taidoissa on huomattavia eroja. Oman lapsensa tason voi luotettavasti todeta hänen saamastaan todistuksesta. Jos arvosanat tuntuvat liian alhaisilta, ennen kuin alkaa sättiä opettajaa, on paikallaan seurata, kuinka lapsi suoriutuu kotitehtävistään. Jos kotitehtävät jäävät tekemättä, ei oppiminenkaan voi edistyä toivotulla tavalla. Jos vanhemmat ovat itse suorittaneet suomalaisen peruskoulun, voi olettaa, että he osaavat auttaa lastansa kotiläksyissä. Jos vanhempien kyvyt tai aika ei siihen riitä, on syytä pyytää apua koulusta. Oppilaalla on oikeus saada tukea oppimiseensa, mutta tuen saamisen edellytyksenä on, että oppilas on ensin edes pyrkinyt täyttämään omat velvollisuutensa eli osallistunut opetukseen, tehnyt tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäytynyt oppitunneilla asiallisesti. 

"Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana."

Oppilaat kysyvät usein, miksi heidän täytyy opiskella esim. suomen kielen kielioppia tai esim. sukukielten nimiä. On totta, että kaikki perusopetuksen oppisisällöt eivät tunnu jokaisesta mielekkäiltä. Osa oppilaista joutuu kuuntelemaan oppitunteja, joilla käsitellyt aiheet eivät voisi heitä vähempää kiinnostaa saatika elämässä  hyödyttää. 

Mutta koska perusopetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa, tulevalla duunarilla on oikeus saada samat perustiedot Suomen kirjallisuuden historiasta kuin tulevalla yliopiston professorilla. Se on juuri suomalaisen peruskoulun ehdoton hienous. Ja se jos mikä takaa sen, että tulevaisuudessakin meillä on uusia väinö linnoja, jotka kykenevät tuomaan kirjallisuuteen muitakin kuin korkeastikoulutetun eliitin näkökulmia. 

Ennen kaikkea perusopetuksen tulisi sytyttää oppimisen ilo, joka kantaa koko loppuelämän. Riittää, että edes yhdessä oppiaineessa oppilas kokee olevansa hyvä. Jo se innostaa kehittämään itseään lisää. 

Jatkokoulutukseen osallistuminen vaatii oppilaalta kykyä opiskella säntillisesti, vastata itsenäisesti omista töistään ja pitää kiinni sovituista määräajoista. Tämäkin on ns. piilo-opetussuunnitelmana ihan jokaisessa oppiaineessa. Jotta tämä perusopetuksen tavoite toteutuisi, opettajien pitää merkitä esim. wilmaan, jos oppilas on unohtanut kirjansa kotiin, jättänyt läksynsä tekemättä tai myöhästelee oppitunneilta. Näin tehdessään opettaja yksinkertaisesti noudattaa perusopetuksen tavoitteita, eikä suinkaan huvikseen kyttää oppilaita. 

Perusopetuslaki 1998/628 2§

Oppilaan oikeudet ja velvollisuudet

Nykynuoriso vanhempineen tuntuvat olevan kovasti tietoisia erilaisista oikeuksista, joita heillä on. Moni vanhempi ja nuori kuvittelevat, että he ovat koulussa asiakkaina, joilla on oikeus vaatia parempaa palvelua. Toki veroja maksavat vanhemmat osallistuvat peruskoulun kustannuksiin, mutta opettajien intressinä ei suinkaan ole palvella yksittäisiä perheitä, vaan koko yhteiskuntaa, lähinnä kyseessä olevaa kuntaa ja auttaa ko. yhteisöä saamaan lisää kelvollisia veronmaksajia,

Perusopetuslakiin (1998/628) on kirjattu oppilaan oikeudet ja velvollisuudet.

Lain mukaan 

oppilaalla on oikeus:

- esiopetukseen

- turvalliseen opiskeluympäristöön

- opetussuunnnitelman mukaiseen opetukseen

- oppilaanohjaukseen

- riittävään tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä

- maksuttomaan opetukseen, oppimateriaaliin ja työvälineisiin

- oppilashuoltoon

Perusopetuslakiin (1998/628) on kirjattu myös oppilaan velvollisuudet.

Oppilaalla on velvollisuus:

- osallistua opetukseen

- suorittaa tehtävänsä tunnollisesti

- käyttäytyä asiallisesti

Perusopetuslaki

Perusopetuslaki on niin jämäkkää tekstiä, että siitä riittää aiheita moneen uuteen postaukseen. 

Ensimmäisenä paneudun perusopetuksen tavoitteisiin.

Kuinka terävä kieli kesytetään

Tällä viikolla on puhuttu koulujen työrauhasta. Tuntuu hyvältä, kun asia on nostettu kunnolla tapetille ja uskalletaan sanoa oikeita asioita ääneen. Osa lapsista ja nuorista käyttäytyy todella törkeästi ja ennen kaikkea itselleen vahingollisesti. Jos lapsi tai nuori ei yhtään osaa säädellä sitä, mitä ja miten kenelle voi sanoa tai miten tietyissä tilanteissa on sopivaa käyttäytyä, lasku lankeaa lopulta hänelle itselleen. Tuskin kukaan haluaa öykkäriä töihin tai edes omaan tuttavapiiriinsä siinä vaiheessa, kun itsellä on jo perhettä. Tai no, ehkä joku toinen öykkäri.

Lapset ja nuoret eivät ole kaivoja, jonne jostakin luonnon lähteestä suodattuisi vain puhdasta ja kirkasta juomakelpoista vettä. He ovat astioita, joissa näkyy kaikki se, mitä tuohon astiaan on matkan varrella kaadettu. Jos lapsi kuulee aikuisten tai isompien sisarusten puhuvan tylysti lähimmilleen, vähättelevän, halveksivan ja kiroilevan, miten hän itse voisikaan osata puhua ystävällisesti muille. Jos opettaja sortuu samaan ivailuun tai sättimiseen, kierre jatkuu myös koulussa. Nuori oppii, että terävän kielen avulla hän pystyy säilyttämään kasvonsa isossa ryhmässä.  Terävällä kielellä on helppo satuttaa luokkakavereita, muut eivät uskalla puolustaa toista, sillä terävällä kielellä voi raapaista ihan kaikkia. Jopa opettajaa. Terävällä kielellä opettajan voi saada ihan pois tolaltaan, jos osaa valita sanansa oikein, hänet voi saada jopa itkemään.

Monet ystäväni sanovat, että he eivät jaksaisi tehdä töitä murrosikäisten kanssa. Minä en ole koskaan kokenut oppilaitteni ikää rasitteena, päinvastoin. Nuorten kanssa työskentely on oikeastaan aika mutkatonta. Saat sen, minkä annat. Se pätee myös käytökseen ja kielenkäyttöön.

Ns. hankalan ryhmän kesyttämiseen tarvitaan aluksi huumoria. Testailuvaiheen piikittely kannattaa taltuttaa hymyilemällä ja heittämällä itse jotain harmitonta läppää takaisin, vaikka tosi huonoakin. Ope, joka edes yrittää olla vitsikäs, on parempi kuin ope, joka vetäisee välittömästi herneen nenään. Huonoilla vitsellä voi jopa saada empatiapisteitä, se on jo paljon.
    Jatkossakin kannattaa jatkaa sopuisalla linjalla, ottaa vastaan oppilaitten väsymys ja huutelu, sanallistaa heidän huono olonsa. Onhan se ikävää, että nyt väsyttää ja harmittaa, mutta eikös me nyt tästä kuitenkin yhdessä selvitä. Katsotaas vielä tämä yksi juttu. Ja kun tunti on ohi, oppilaita voi ihan pikkasen vaikka kehua,  hienosti jaksettu, vaikka oli niin kauhea olo välillä.
    Kun joskus on itsekin väsynyt, provosoituminen on helppoa. Niitä tilanteita varten kannattaa olla valmiina mietittynä joitakin ilmaisuja, joita voi turvallisesti käyttää. Joskus harmittaa ihan suunnattomasti, kun koko luokka on kirjoittanut jo muistiinpanot dialta vihkoonsa, joku matti myöhäinen ilmoittaa, että hänellä ei ole edes kynää. Yleensä noissa tilanteissa minulta lipsahtaa se "kultapieni" suusta. Alkuaikoina pelästyin, saako oppilaita nimitellä niin, mutta nykyään tuntuu, että eivät he siitä ainakaan kauheasti pahastu. Mitä kovanaamaisempi tyyppi, sitä shokeerampi vaikutus.

Tuttua, turvallista ja todella pelottavaa

Olimme pääsiäisenä kyläilemässä sisareni luona. Lauantaina käväisimme paikkakunnan uudessa upeassa ostosparatiisissa. Sokkeloisille käytäville oli sijoitettu monia, houkuttelevia ruokapaikkoja, pieniä erikoisliikkeitä ja kaikkien tuttujen ketjuliikkeiden myymälät.

Kävimme ostamassa ensin  pojille housut vaateliikkeestä ja sitten kengät urheiluliikkeestä. Vaikka emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet noissa kyseisissä liikkeissä, asiointi oli helppoa. Urheiluliikkeessä oli sangen kotoinen olo ja uskaltauduimme oikein pyytämään myyjältä palvelua.

Jälkeenpäin mietin, miksi shoppailu tuntui helpolta jopa kahden teini-ikäisen pojan kanssa. Nykyiset ostoskeskukset ovat kaltaisilleni uusien asioiden jännittäjille ihanteellisia paikkoja. Paikkakunnasta riippumatta kaikki niissä on tuttua ja turvallista. Liikeiden sisustukset ja tavaravalikoimat ovat identtisiä. Jos joskus on tottunut käymään jossakin ketjun liikkeessä, toisessa vastaavassa liikkeessä osaa toimia heti oikein.

Käytännössä asia siis toimii loistavasti, mutta toisaalta ajatus hirvittää. Näinkö helppoa on koukuttaa ihminen tiettyihin brändeihin? En olekaan tietoinen ja valitseva kuluttaja vaan globalisaation uhri. Onko meille jotain tukiryhmää olemassa?

Esiintymistaitoja elämää varten

Viime viikkoina olemme kuunnelleet seiskojen kirjaesitelmiä ja kasien vaikuttavia puheita. Kun syksyllä ilmoitin, että pidämme suullisia esityksiä, osa oppilaista oli kauhuissaan. Keskiverto-oppilasta ei esiintyminen luokan edessä yleensö pelota, mutta aralle oppilaalle se voi olla todella kova paikka. Varsinkin jos kotona on vanhempi, jonka inhottavimpia muistoja koulusta ovat luokan edessä pidettävät esitelmät, voi tuo pelko ja ahdistus esiintymistä kohtaan vahvistua.

Ennen esityksiä annoin selkeät ohjeet siitä, mitä esitelmässä pitää olla. Oppilaat saivat reilusti aikaa kirjansa lukemiseen. Käytimme yhden viikon tunnit tietokoneluokassa, jossa he saivat etsiä tietoa kirjailijasta ja valmistella PowerPoint-esityksiä. Osalle havaintoesityksen tekeminen oli uutta, joten siinä tuli samalla harjoiteltua sitäkin. Edistyneemmille näytin, että esitystä voi animoida ja he saivat testaille noita kikkoja.

Kaseille kerroin ensin, miten vaikuttava puhe rakennetaan. Millaisia osioita puheessa pitää olla ja millaisilla keinoilla voi ihmisiin yrittää vaikuttaa. He saivat valita aiheensa ihan itse ja myös he saivat viikon aikaa valmistella puhettaan ja havaintoesityksiä tietokoneluokassa.

Seiskoille nimesin jokaiselle oman henkilökohtaisen opponentin, joka lomakkeen kysymysten avulla antoi palautetta esiintyjälle. Jokainen oppilas täytti minilomakkeet, joissa he arvioivat omalla nimellään esityksen sisältöä, havaintomateriaalia, esiintymistä ja esiintymistä asteikolla 1-5. Jokainen palautteen antaja tiesi, että myös heidän esityksensä tultaisiin arvioimaan, joten toivoin, että se saisi arviot pysymään inhimillisinä.

Oli hienoa nähdä, että yksikään oppilas ei jäätynyt luokan edessä, vaan päinvastoin he saivat ihan uutta energiaa. Ujoina ja arkoina pitämäni oppilaat esiintyivät todella vakuuttavasti, ääni ei värissyt ja eivätkä sanat menneet sekaisin. Kaikkein upeinta oli nähdä oppilaiden ilmeet esityksen jälkeen, kun he huomasivat selvinneensä koetuksesta! Moni oli selvästi muutaman senttimetrin pitempiä.

Erityisen ylpeä olin kasien vaikuttavista puheista. Nuoret olivat valinneet isoja aiheita: lapsityövoima, lastensuojelu, adoptio, eläinrääkkäys, eläinkokeet, naisten asema, raiskaus, julkinen liikenne, kierrätys, doping, huumeet, nuorten alkoholinkäyttö jne.

Varsinkin tytöt olivat tehneet aivan upeita havaintomateriaaleja. Kuvamateriaali toi lisää painoarvoa puheisiin. Oppilaat antoivat hyvää rakentavaa palautetta toisilleen ja he tuntuivat olevan todella innossaan siitä, kuinka hyviä ja vaikuttavia puheita luokkakaverit pitivät.

Jatkossa aion antaa nuorille enemmän mahdollisuuksia esiintyä ja opettaa luokkakavereitaan. Yleisön seassa istuessani ymmärsin olevani oikeassa paikassa. Opettajana minun pitää osata tehdä itsestäni vähitellen tarpeeton ja jättää estraadi oppilailleni. Niinhän se oikeassakin elämässä menee. Viisas vanhempi ja opettaja tietää, milloin on aika siirtyä luokan edestä pois ohjaamaan rinnalle ja milloin on paras aika siirtyä katsomon puolelle nauttimaan jälkikasvunsa menestyksestä.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy!

Minä en muista, että vanhempani olisivat koskaan millään tavoin puuttuneet koulunkäyntiini. He eivät olisi koskaan edes uskaltaneet kyseenalaistaa opettajan ammattitaitoa saatika vaatia perusteluja jollekin saamalleni arvosanalle. Eivät he olleet edes perillä siitä, millaisia esitelmiä minun piti koulussa tehdä tai milloin minulla oli jokin koe. Minun oli huolehdittava koulutehtävistäni itsenäisesti. Siksi saamani arvosanat - sekä kiitettävät että tyydyttävät - olivat omalla työlläni ansaittuja. 

Oman poikani vanhempainillassa ilmoitin opettajalle, että kuudesluokkalaiseni on itse vastuussa reppunsa pakkaamisesta ja läksyjensä tekemisestä. Jos unohduksia tulee, voi voi, pojan omaan piikkiin menee. Toki voin töissä tullessa kysellä, tuliko läksyjä tai onko kokeita, mutta sen enempää en patistele. Minulle on turha aamulla parkua tekemättömistä läksyistä. Kouluun on mentävä ja jäätävä sitten vaikka läksyparkkiin. Me autamme vain siinä, että peliaikaa vähennetään, jos koulutyöhön ei näytä jäävän aikaa. Jos siitä seuraa raivari,  takavarikoimme tietokoneen näppäimistön. 

Olen todella tyytyväinen, kun huomaan että monet valvontaluokkani vanhemmat ovat samoilla linjoilla. Kun tulee puhe läksyistä ja koemenestyksestä, he sanovat, että aika vähän he lapsensa opiskelumotivaatioon voivat vaikuttaa. Jos nuori ei jaksa yläkouluvaiheessa panostaa opiskeluun, tuskin hän jaksaa sen kummemmin panostaa siihen seuraavaan pariin vuoteen. Jos keskiarvo ei riitä lukio-opintoihin, ei lukio ole hänelle sopiva seuraava etappi. Silloin kannattaa hakeutua ensin ammatillisiin opintoihin ja sitten jatkaa myöhemmin vaikkapa ammattikorkeakouluun. Jos taas opiskelu peruskoulussa on mielekästä ja opintomenestys vähintään hyvää tasoa, suosittelen lämpimästi lukiota. Opiskelutaito on erittäin oleellinen osa oppilaan lahjakkuutta. Vaikka olisi kuinka fiksu ja potentiaalinen oppija, mutta halu opiskella puuttuu, kannattaa harkita tarkkaan, missä opintoja jatkaa peruskoulun jälkeen.

Toisinaan saan oppilaiden vanhemmilta viestejä, joissa kysytään ohjeita esitelmien tekoon. On hienoa, että vanhemmat ovat kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, mutta jotain nurinkurista siinä on. Mielestäni oppilaan on itse huolehdittava siitä, että hän pitää saamansa ohjeet tallessa ja pitää kiinni eräpäivistä. Nolointa on lukea vanhempien viestejä, joissa he rivien välissä syyttävät opettajaa oppilaansa huonosta arvosanasta. Jos oppilas ei ole lukenut saamiaan ohjeita kunnolla vaan tekee jotain ihan muuta kuin tehtävänannossa on pyydetty tekemään, ei kai se ole opettajan vika. 

Sekä oppilaiden että vanhempien olisi syytä tiedostaa, että erilaisten esitelmien ja kirjallisten töiden tarkoituksena on opettaa nuoria suunnittelemaan omaa ajankäyttöään ja pitämään kiinni sovituista palautuspäivistä. Tämä jos mikä on nuoren valmentamista elämää varten. Tähän oppimisprosessiin kuuluu se, että onnistumisesta saa hyvää palautetta ja epäonnistumisesta seuraa esim. arvosanan alennus. Tätä prosessia vanhemmat tukevat parhaiten niin, että he auttavat oppilasta kantamaan itse vastuun koulutöistään. 

 

Onko täsmällisyys enää hyve?

Vielä muutama vuosi sitten sanomalehti kolahti luukusta ennen kello kolmea, oli sitten arkipäivä tai viikonloppu. Kuuteen töihin lähtevä duunarikin ehti lukea lehtensä aamukahvilla rauhassa. Kotiäitivuosina saatoin aamupäivällä odotella postin tuloa ja lähteä sitten vasta lasten kanssa asioille. Yleensä posti tuli yhdentoista aikoihin. Alkuvuosina hieman naureskellen opetin ulkomaalaisille opiskelijoilleni, että jos aikataulussa lukee, että bussi lähtee 15.03, se ihan oikeasti lähtee kolme minuuttia yli kolme, ei viisi tai kymmenen yli.

Nykyään kaikki on toisin. Paikallinen jakeluyhtiö lupaa verkkosivuillaan, että sanomalehti jaetaan arkiaamuisin kuuteen ja viikonloppuisin seitsemään mennessä. Jos lehti tulee ennen kuutta, ei ongelmaa muka olekaan. Työpaikalleko se lehti pitäisi tilata, että sen ehtisi aamulla lukea? Viimelauantainen läksytykseni lehdenjakajalle ei näköjäään auttanut. Kello on nyt viisi yli seitsemän, eikä lehteä ole vieläkään jaettu.

Kuljen töihin seutuliikenteen linja-autoilla. Kyseessä on vuoro, joka palvelee kolmea kuntaa. Olen lukuvuoden aikana tarkkaillut, kuinka usein bussi ehtii lähtemään ajoissa keskustasta. Se on harvinaista herkkua. Usein bussi on noin viisi minuuttia myöhässä, pahimmillaan jopa kymmenen. Koska pääsen samalla bussilla kotipysäkiltä työpaikalle asti, en mielellään käytä sellaisia vuoroja, että joutuisin vaihtamaan keskustassa bussia. Olen nimittäin väsynyt odottamaan myöhässä olevaa bussia talvipakkasessa. Siksi lähden mieluummin jopa puolta tuntia aikaisemmin, kuin minun välttämättä olisi pakko. Tuo varoaika on ollut viime aikoina jopa viisasta. Joku bussivuoro on saattanut jäädä kokonaan pois tai joskus bussi on hajonnut kesken matkan. Ikävintä on kuitenkin se tunne, että koskaan ei voi täysin luottaa siihen, että pääsee ajoissa perille.

Loma-aikoina olen huomannut, että posti jaetaan nykyään iltapäivisin. Se tuntuu kummalliselta, vaikka siinä on varmasti hyvätkin puolensa. Iltapäiväjakeluun ehtivät paremmin edellisiltana postitetut paketit ja kirjeet. Minä tykkään erityisesti asiamiesposteista, koska niistä voi noutaa lähetyksiä myös iltaisin ja viikonloppuisin.

Minusta myöhästyminen ja sovituista ajoista lipsuminen on välinpitämättömyyttä. Se ei ole välttämättä yksittäisen bussikuskin tai lehdenjakajan syy. Jos bussiyhtiö ei osaa arvioida  realistisesti aikaa, joka reitin ajamiseen menee, bussit myöhästelevät jatkossakin. Jos jakeluyhtiö on sitä mieltä, että duunarin ei tarvitse ehtiä lukemaan aamulehteään ennen töihin lähtöä, se saattaa olla silkkaa ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä.

Täsmällisyys on hyve ja lupaukset on lunastettava!
Tästä asiasta en suostu tinkimään!

Kirjakiäli vieraana kiälenä

Mää oon yrittäny opettaa muksuille suamen kiälen aikamuotoja. Ekaks ne sano, että ne on tosi helppoja, ne on menty jo niin monta kertaa. No ku mää sanoin, että mehän voijaan sit tehä koe heti, niin ei ne siihenkää suastunu.

No me sit tankattii niitä muutama viikko. Oli aikas huikeeta huamata, että ei ne ees erottanu aktiivi- ja passiivimuatoo helposti. No muatoa 'mennään' käytetään niin usei me-ronominin kanssa että kai ne sit luulee, että se on aktiivimuato eli siitä siis näkee, kuka menee.

Liittomuarot oli niille tosi vaikeita, ja oli ne mulleki viä yläkoulussa. Muistan kun tein just samat virheet kokeessa, kirjotin ' ei oltu tultu". Ope sano siihen, että muistakaa aina, että ei voi olla kaksoispassiivia, että se on 'ei ollut tultu'. Mää yritän omille oppilaille sanoo, että passiivissa on aina se -TU tai -TY siällä lopussa, se jää jostain syystä niille hyvi miäleen :)

No ne kokeet ei tosiaa menny kauheen hyvin, niitä asioita pitää viä kerrata. Siks me tehtiinki sit sellasia kirjoitusharjoituksia, jossa niitten piti kirjoittaa puhekiälistä tekstiä kirjakieliseksi. Se oli kaikkien miälestä aikas vaikeeta. Ne kyseli koko ajan multa, onko se ja se sana kirjakieltä vai puhekieltä. Miten vois sanoo toisella tapaa että 'mun teki hirveesti miäli' jne.

Musta tuntuu, että kirjakiälestä on tullu näille muksuille jo vähä niinku vierasta kiältä. Niitte pitää tosissaa opiskella sitä. Kirjakiälen kirjottaminen ei ookaan mikään ittestääelvyys. Nykyään ku ihmiset kirjottaa ja sättäilee koneella, niin se on iha erilaista ku esim. joku virallinen kirjottamine. Mää aina sanon, että esim. plokeihin pitäis kirjottaa kirjakiälellä ku se o virallista, ku niitä tekstejä voi lukee kuka tahansa. Kirjakiäle osaamine antaa ihmisestä sivistynee kuvan.

Mää olin perjantaina mun tyäkaverin kaa kuuntelemassa Heli Laaksosta ja Elina Wallinia. Ne on kaks kirjailijaa, jokka kirjoittaa niitte omalla kotimurteella. Sitä niitte puhetta oli kauhee kiva kuunnella. Mulleki tuli sellane tunne, että oliski aika hianoo, jos sitä omaa oikeeta äidinkiältään vois jossain käyttää. Sillä onhan se niin, että oikeesti se puhuttu kiäli on se oikea, alkuperäne äidinkiäli ja se kirjakiäli on sellane, jonka on oppinut sit myähemmi. Molemmat on tosi tärkeitä.

Äidinkiäle opena sitä vois rohkaista omia oppilaitaa käyttämää monipualisesti molempia.
Ja oikeestaan plokiaki on aikas hauskaa kirjottaa tälleen puhekiälellä. Tosin mulle se on jopa vähä hankalampaa ku kirjakiälellä kirjottamine.

Mää aatteli, että mää kirjotan tän hiihtoloman kaikki nettitekstini puhekiälellä. Se on vähä niinku tän hiihtoloman teema. Jotaki se voi kauheesti ärsyttää, mutta sillon ne muukkin huamaa, mikä merkitys kiälellä oikeesti on.

Lopuksi tahron kiittää Laaksose Heliä, Wallinin Ullaa ja Helmisen Sanna-Raipee. Te inspiroitte mua!

Ylioppilasjuhlista kortistoon

Aamulehti uutisoi 22.2.2013 abiturientteja hämmentävästä työttömyysturvalain muutoksesta. Uuden lain mukaan tämän vuoden abiturienttien on haettava jatkokoulutukseen jo keväällä tai muuten he menettävät oikeuden työttömyysturvaan seuraavana syksynä. Opiskelijan on haettava vähintään kahteen koulutukseen ja osallistuttava pääsykokeisiin. Opiskelupaikka on myös luonnollisesti otettava vastaan eikä opiskelua saa keskeyttää ilman hyvää syytä.

Minulle ei 80-luvun lopulla nuorena ylioppilaana tullut mieleenkään hakeutua ylioppilasvuoden jälkeen kortistoon. Suunnitelmissani oli hakea haluamaani opiskelupaikkaan ja jos se ei onnistuisi, ajattelin käydä töissä. Kun sitten päätin kirjoittaa ylioppilaaksi vasta syksyllä, minulle tuli pakollinen välivuosi. Koska olin kaikkina lukiokesinä ollut kesätöissä, työpaikan saaminen ei tuottanut ongelmia. Minulle oli itsestään selvää, että asuisin vielä kirjoitusten jälkeen kotona ja maksaisin palkkatuloistani osan vanhemmilleni. Kun pääsin opiskelemaan, hain opintotukea ja kävin satunnaisesti töissä. Ajatus työttömyyskorvauksen hakemisesta tuntui silloin vieraalta. Minähän olin nuori, jolla oli kaikki mahdollisuudet edessä, en todellakaan edes osannut mieltää itseäni työttömäksi.

Onko työttömyyskorvauksen hakemisesta tullut jokaisen kansalaisen velvollisuus? Eikö nykynuorella ole enää mahdollisuutta viettää välivuotta kirjoitusten jälkeen ja käydä töissä? Eikö 19-vuotias saa enää asua vanhempiensa luona ja miettiä rauhassa tulevaisuuden suunnitelmiaan? Miksi nuoret on jo alle kaksikymppisinä opetettava hyödyntämään yhteiskunnan tukia? Avioliitto Kelan kanssa on monesti orjuuttavaa ja jopa nöyryyttävää. Koko ajan pitää olla kiikuttamassa lippusia ja lappusia, ja jos jossakin kuussa on tienannut yli tulorajojen, Kela lähettää ikäväsävyisen kirjeen.

Minun nuoreni saavat asua kotona niin kauan kuin he saavat kokopäiväisen opiskelu- tai työpaikan. Minä aion opettaa omalle jälkikasvulleni, että opiskeluelämä kannattaa kustantaa ensisijaisesti opintorahalla tai käymällä töissä. Työttömyyskorvauksista otamme selvää, jos tulee tiukka paikka eikä töitä löydy mistään. Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni yhteiskunnan tuet kuuluvat niille, jotka eivät muulla tavoin voi elämäänsä rahoittaa. Sosiaaliturvaa ja työttömyyskorvausta ei ole tarkoitettu kenellekään ensisijaiseksi toimeentuloksi.

Jos nyt joltakulta tämän kevään abilta oikeus työttömyyskorvaukseen menisikin nyt sivu suun, koska ei vielä keväällä hakenutkaan haluamaansa oppilaitokseen, ei hätää! Et ole kurja ja tyhmä luuseri! Hanki kesäksi työpaikka, jossa voit kenties jatkaa pitempääkin. Hanki kokemuksia, nauti elämästä ja hae seuraavana syksynä tai vaikka vasta seuraavana keväänä opiskelemaan! Jokaisella teillä on vielä rutkasti aikaa löytää paikkanne tässä elämässä!

Ytimessä

Parina viimeisenä työpäivänä olen tuntenut olevani opetustyön ytimessä. Ennen kuvittelin, että Suuri Opettaja on sellainen, joka puhuu luokan edessä niin vangitsevasti, että nuoriso kuuntelee suu auki ja transsiin vajonneena. No joo, tuollaista se voi joskus ollakin, esim. Kalevalan tarinat uppoavat onneksi vielä nykynuoriin, kuten myös uskontotuntien tarinat hindujen jumalista ja vanhan lääkärikirjan ääneen lukeminen historian tunnilla. Jokainen opettaja tarvitsee myös tuollaisia hetkiä, kun hän saa kaiken huomion framilla ollessaan. Ei kai kukaan opettaja muuten olisi alalle hakeutunutkaan, jos hän ei edes vähän nauttisi esiintymisestä.

Nykyään koen tähtihetkeni opettajana silloin, kun kierrän luokassa ja ehdin kurkata jokaisen harjoitusvihkoon ja antaa palautetta. Välillä istahdan jonkun pulpetin viereen ja teemme hetken yhdessä töitä. Sen ajan kun viivyn luokan edessä, kertaan opittua asiaa, väännän rautalangasta ja annan uusia näkökulmia.

Vaikeinta on saada nuoret pysähtymään ja keskittymään. Monille kieliopin termit ovat harmaata, tasaista mössöä, josta on vaikea saada selkoa. Minä poimin sieltä esiin yksityiskohtia: preesensissä ja imperfektissä verbissä on myönteisessä muodossa yksi osa, kielteisessä kaksi osaa. Kuinka ne voi erottaa? I niin kuin imperfekti.Kielteisessä imperfektissä verbimuoto on aina pitempi, koska siellä on perässä -nut, -nyt tai -neet.
Passiivissa on kielteisessä muodossa aina lopussa -tu tai -ty. Ja kuinka ollakaan muodot alkavat aueta. Perfektit on helppo poimia, koska niissä on aina espanjalainen 'ole'. Pluskvamperfekti on pitempi, sieltä pitää löytää 'ollut' tai 'olleet', myös passiivimuodoista.

Oppiminen on mielenkiintoista ja hauskaa, kun huomaa ymmärtävänsä ja osaavansa. Sanoinkin oppilaille, että verbien aikamuotojen oppiminen ei varmasti ole maailmassa tärkeimpiä asioita, mutta kun me nyt niitä joka tapauksessa opiskelemme, miksi emme tekisi sitä kunnolla ja keskittyneesti. Tunnen olevani onnistunut opettajana, jos olen onnistunut luomaan luokkaani oppimismyönteisen tunnelman. Se vaatii sitä, että jos joku haparoi ja on sortumassa epätoivon alhoon, opettajan on oltava hetkessä vieressä auttamassa takaisin polulle.

Ja mikä parasta, tällaisina tunteina luokissa ei ole kurinpito-ongelmia. Tällaisten työpäivien jälkeen en raahaudu kotiin rättiväsyneenä vaan jaksan vielä lähteä kuntosalille tai ladulle. Ja kun katselen kimmeltävää latua ja tähtitaivasta, tunnen olevani täsmälleen oikeassa paikassa tässä universumissa!