sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Rikoksia, runoutta ja kiinalaista ruokaa



Rakastan kirjaston uutuushyllyjä! Sieltä löytyy lähes aina todellisia herkkupaloja. Viime aikoina olen kantanut kotiin lähinnä aasialaista tai afrikkalaista kirjallisuutta.

Uusin löytöni on kiinalainen dekkarikirjailija Qiu Xiaolong. Hän on kotoisin Sanghaista, Kiinasta, mutta asuu nykyään St. Louisissa, Yhdysvalloissa. Hänen romaaninsa Punaisen sankarittaren kuolema sai parhaalle esikoisteokselle myönnettävän Anthony-palkinnon vuonna 2001.

Xiaolongin kirjallisiin esikuviin kuuluu ruotsalainen dekkarikirjailija kaksikko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, mikä myös on selvästi havaittavissa hänen romaaneissaan. Xiaolong kuvaa ansiokkaasti länsimaalaiselle lukijalle kiinalaista nyky-yhteiskuntaa ja hän osaa hienosti tuoda esille sen, kuinka lähihistoria vielä edelleen vaikuttaa ihmisten elämään ja yhteiskunnalliseen asemaan. Kirjoja lukiessa raja idän ja lännen välillä häviää, ja se on mielestäni näiden kirjojen tärkein anti.

Kirjojen päähenkilö, rikosylikomisario Chen Cao, on noin kolmekymppinen, naimaton ja korkeasti koulutettu nuori mies. Hän on opiskellut yliopistossa englanninkielistä kirjallisuutta, kirjoittanut runoja ja kääntänyt muutaman dekkarin kiinan kielelle. Chen Cao oli tullut valituksia erikoistapausosaston päälliköksi osittain poliittisin perustein. Hänen alaisuudessaan työskentelee viisi työntekijää, joista läheisin on konstaapeli Yu Guangming, toisen polven poliisi, jonka ylenemiselle ei ole yhtä suotuisia näkymiä kuin esimiehellään. Tästä huolimatta näiden miesten tiimi toimii saumattomasti ja tuloksia syntyy.

Yhteiskunnallisten teemojen lisäksi kirjojen viehätystä lisää Chen Caon runsaasti viljelemät runositaatit ja kiinalaisen ruokakulttuurin kuvaus. Vaikka kirjat ovat yli 500-sivuisia järkäleitä, ne ovat nopeasti luettavissa. Ja vaikka itsekin ahmin kaikki neljä kirjaa peräjälkeen, olisin ollut valmis tarttumaan heti viidenteenkin.

"Tällainen on äärimmäisen harvinaista..."

Viime marraskuussa istuin ysiluokkalaisten edessä keskustelemassa Jokelan ampumatapauksesta. Olimme saaneet sähköpostiimme opetushallituksen ohjeet, kuinka lasten ja nuorten kanssa asiasta oli puhuttava. Ohjeiden mukaan oppilaille tuli korostaa, kuinka äärimmäisen harvinaisia tällaiset ampumajutut olivat täällä Suomessa. Miten sitä tuntuikin niin kornilta sanoa niin...

Tällä kertaa seurasin tilannetta kotoa käsin enkä koko viikolla tavannut oppilaita lainkaan. Kollegalta kuulin, että tällä kertaa opettajat olivat enemmän pois tolaltaan, nuoriso suhtautui asiaan rauhallisemmin. Mutta tämä on vain toisen käden tietoa... Varmasti ahdistus ja pelko oli kaikilla päällimmäisenä tunteena, kun tiedot Kauhajoesta tulivat. Tälläkin kertaa opettajat ovat puhuneet luokkiensa kanssa ja halukkaille järjestetään keskusteluaikoja kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa.

Itse otin tiistaina lapset vastaan koulusta levottomana. Olihan televisiossakin painotettu sitä, kuinka tärkeää lasten kanssa on puhua asiasta. Nuorimmat eivät tienneet asiasta mitään, kerroin heille asiat heidän ikätasoonsa sopivasti etäännyttäen, kuinka tapaus oli sattunut jossain aika kaukana ja kyseessä oli aikuisten koulu. Pojat eivät olleet asiasta kauhean kiinnostuneita vaan menivät nopeasti leikkeihinsä. Vanhin poika ei myöskään ollut kuullut mitään, myös hänelle kerroin faktat ja pyysin katsomaan uutiset. Vaihdoimme muutaman sanan asiasta, mutta muuten ilta sujui normaalisti. Kävin vain nukkumaan mennessä varmistamassa, että kaikki lapset olivat rauhallisella mielellä ja saivat hyvin unen päästä kiinni.

Jokela, Kaukajärven 15-vuotiaan tytönsurma, Kauhajoki. Kauhistuttavia murhenäytelmiä on nyt nähty ja koettu aika tiuhaan. Väistämättä näihin uutisiin turtuu ja omaan arkeen palaaminen nopeutuu. Ampumavälikohtauksesta ei ole kulunut viikkoakaan, mutta uudet uutisaiheet ovat jo sivuuttaneet sen. Toki Kauhajokeen liittyvät uutisaiheet pysyvät myös tapetilla jonkin aikaa, esim. aselakia tiukennetaan nopeutetussa aikataulussa, nuorten mielenterveystyöstä keskustellaan, kehitetään seurantamalleja, joilla vastaavat tapaukset voidaan tunnistaa etukäteen ja estää, mutta etusivut täyttyvät pian USA:n vaalidebattien selostuksilla, lomautuksilla, korkojen nousulla, lähestyvän joulun teemoilla jne.

Ja hyvä niin. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ja se on kiistaton tosiasia, joka jokaisen paatuneimmankin ihmisvihaajan on otettava huomioon. Maailma ei oikeasti pysähdy, vaikka itse olisitkin valmis pysäyttämään oman maailmasi mahdollisimman traagisella ja näyttävällä tavalla.

Mutta yksilöiden näkökulmasta, monen yhteisön elämän se pysäytti. Läheisen kuolema on niin rankka juttu, että sen aiheuttamasta surusta välttämättä toivu koskaan kokonaan. Näiden henkisten ampuhaavojen parantumiseen kuluu varmasti vuosia, jopa kymmeniä vuosia. Ja niiden arvet ovat ikuisia.

Kaikki yksilön kokema kipu, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, haavoittaa syvältä. Jokelan ampuja oli koulukiusattu, Kauhajoen ampuja oli menettänyt sisarensa ja häntäkin oli pidetty hieman outona kaverina. Ihmisvihaajaksi kukaan ei synny, eikä kukaan sellaiseksi lastaan tieten tahtoen myöskään kasvata tai kannusta.

Äitinä ja opettajana minä tunnen olevani osaltani vastuussa siitä, että ne lapset ja nuoret, jotka minun vastuulleni on annettu, saavat osakseen rakastavaa, huolehtivaa, kannustavaa, välittävää ja opastavaa hoivaa. Minun on jaksettava asettaa rajat omien lasten netin käytölle, kurkittava selän takaa, missä sivustoilla he liikkuvat. Minun on myös vain viitsittävä käydä urkkimassa IRC-Galleriassa mistä oppilaani siellä juttelevat ja koulussa kysyttävä kuulumisia, pysähdyttävä kuuntelemaan ja katselemaan, ja yksinkertaisesti vain puututtava, mikäli havaitsen jotain huolestuttavaa.

Äitinä ja opettajana on vain yksinkertaisesti pyrittävä tekemään parhaansa, jotta vielä lähitulevaisuudessa, jonkin vastaavan tragedian satuttua voin hyvällä omalla tunnolla, vilpittömästi vakuuttaa oppilailleni, että tällaiset tapahtumat ovat äärimmäisen harvinaisia.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Akut latauksessa

Kesälomaa on kulunut jo pari viikkoa. Tämä on sitä aikaa, kun useimmilla opettajilla alkaa ajatukset olla lopullisesti irti koulumaailmasta. Vanhemmat kollegat varoittelivat jo etukäteen siitä, että ensimmäiset viikot menevät pelkästään toipumiseen.

Siksi ihmettelinkin, kun jo kevätjuhlia seuranneena sunnuntaina minulla oli ihan oikea lomafiilis. En ole näiden kahden viikon aikana nähnyt ainuttakaan unta koulusta. Muutaman kollegan kanssa olen pitänyt yhteyttä ja tuntuu siltä, että he kyllä kelaavat enemmän työasioita kuin itse.

Nämä ensimmäiset lomaviikot ovat menneet pääasiassa siivoamisessa. Aloitin oman työpöytäni siivouksella, sitten siivosin liinavaatekaapit ja keittiön kaapit. Seuraavaksi lajittelin vanhoja postikortteja, valokuvia ja lopuksi jopa kirjahyllyn kirjat. Todella terapeuttista. Ja kaikki sellaisia hommia, jotka on oikeastaan tehtäväkin juuri silloin on kun on tarpeeksi vapaa-aikaa. Viikonloput ovat usein liian lyhyitä.

Mutta nyt kun työpöytä ja pää ovat tyhjiä viime lukuvuoden töistä, tekisi mieli täyttää tuo tila jollakin itselleen tärkeällä jutulla. Eräs ystäväni on juuri aloittanut täydennysopiskelun ja minullakin on valtava halu alkaa tehdä jotain sellaista, mistä olen jo pitkään haaveillut. Nyt kerrankin olisi aikaa. Jatkaisinko kesken jääneen kielenopiskelun, vai lukisinko vain kaikki ne lukematta jääneet romaanit...

Aamulehdessä kehotettiin kysymään kaikilta perheenjäseniltä yhtä kaikkein mieluisinta lomatekemistä ja toteuttaa jokaisen haave. Omat poikani halusivat päästä kylpylään ja vierailemaan sukulaisten luona. Molemmat ovat helposti toteutettavia haaveita. Mutta mikä on se minun juttuni? Minkä yhden asian minä haluan ehdottomasti toteuttaa.

Oikeastaan olen sen jo saavuttanut. Minulla on kymmenen viikkoa kiireetöntä ja aikataulutonta aikaa ladata akkuja seuraavaa vuotta varten. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, se selviää vain elämällä päivän ja hetken kerrallaan.

lauantai 22. maaliskuuta 2008

Virkamittelöt

Taas on se aika vuodesta, kun voi mittauttaa oman ammatillisen arvonsa. Kunnat etsivät taas vakituisia viranhaltijoita ja minäkin laitoin omat paperini vetämään ainakin neljään paikkaan. Kolmeen paikkaan hakuaika umpeutui jo pari viikkoa sitten, mutta eipä ole puhelin pirissyt. Viime vuonna minua ei kutsuttu yhteenkään haastatteluun, vaikka soittelin jopa rehtoreille niin kuin minua oli neuvottu. Tänä vuonna päätin olla soittamatta.

Viime vuonna hakemiini paikkoihin oli tullut 77 hakemusta. En yhtään kadehdi rehtorien urakkaa lukea läpi kaikki nuo paperit ja valita niistä viisi mahdollista kandidaattia haastatteluun. Mukana on varmasti monia niitä, jotka ovat jossakin vaiheessa työskennelleet jo kyseisessä paikassa ja heillä on valtava etulyöntiasema muihin, tuntemattomiin hakijoihin nähden.

Virkaa havittelevan pitäisi siis asennoitua siihen, että nimen tulisi olla tuttu mahdollisimman monessa paikassa. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi olla valmis tekemään viransijaisuuksia ja pätkätöitä monessa paikassa. Itsekin olen opettanut jos jonkinlaisissa pätkissä vuodesta 1994. Siitä saattaa olla nyt tällä kierroksella jopa hyötyä. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa aion pitää vielä ensi viikon kännykän värinähälytyksellä taskussa.

lauantai 15. maaliskuuta 2008

Ope, miksi sää huudat?

Tänä perjantaina tapahtui SE. Tarkka aika oli 8.20. Aamunavaus oli päättynyt ja aloittelimme tuntia. Edellisellä äidinkielen tunnilla maanantaina olimme käyneet kirjastossa lainaamassa sarjakuvia. Olin antanut ohjeet etsiä erityyppisiä sarjakuvia (mangaa, eurooppalaista, amerikkalaista) ja miettimään yhden sarjakuvan, josta tekee lyhyen suullisen esitelmän. Jotkut eivät halunneet lainata kirjastosta mitään, koska heillä oli kotona sarjakuvia.

Pyysin oppilaita ottamaan lainaamansa tai kotoa tuomansa sarjakuvat esille.

Ainoastaan muutamalla pulpetilla oli sarjakuvalehtiä ja -albumeja. Oppilaat pyörittelivät vain päitään ja selittelivät, että he eivät tienneet, että ... tai reppuun ei mahtunut...

Silloin SE tapahtui.

Ensimmäisen kerran urani aikana minä HUUSIN oppilaille!
No, onhan sitä tullut aikaisemminkin korotettua ääntä, mutta kyllä sen vain tietää kun SEN tekee ensimmäisen kerran oikeasti.

Hyvillä mielin voin sanoa, että en päästänyt suustani yhtään alatyylistä sanaa enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin vaan yleisellä tasolla arvostelin heidän asennettaan opiskeluun. Pysyin koko ajan oman opettajanpöytäni lähettyvillä, pysyin siis omalla reviirilläni enkä uhannut heitä fyysisesti.

Yksi pojista uskalsi vielä jopa vähän provosoida minua. Hänet minä nujersin tiukalla katseella ja "merkintä kotiin" -uhkauksella.

Luokka oli hipihiljaa.

SITÄ kesti noin 5 minuuttia. SEN jälkeen annoin oppilaille ohjeet. Jaoin itse kirjastosta mukanani tuomat sarjakuvalehdet, annoin taululle ohjeet asioista, joita oppilaiden tulisi tarkastella. Annoin myös sarjakuvaesittelyn ohjeet ja kävin kopioimassa muutamasta sarjakuvapiirtäjästä tietoa niille oppilaille, joilla oli suullinen esitelmä seuraavalla äidinkielen tunnilla. Tunti loppui ja toivottelin kaikille hyvät viikonloput.

Opettajanhuoneessa minun oli pakko puhua SIITÄ. Seuraavilla tunneilla otin muiden ryhmien kanssa puheeksi SEN. Isossa koulussakin sana leviää nopeasti ja muut opettajat ja oppilaat olisivat joka tapauksessa kuulleet SIITÄ. Ja minulla itselläni oli valtava tarve purkaa tuo kokemus. Selittää itselleni ja oppilaille, miksi minun sietokykyni loppui juuri siinä tilanteessa ja huusin oppilaille.

Opettajana minä arvioin oppilaitteni vuorovaikutustaitoja ja olen sanonut heille, että he voivat myös jatkuvasti arvioida minun vastaavia kykyjäni. Joka kerta, kun tiuskaisen vihaisesti heille tai korotan ääntäni, he voivat antaa minulle ala-arvoisen. Eivät opettajatkaan saa käyttäytyä luokassa huonosti!

Mutta MIKSI minä huusin?

Olin jo pitkään ollut väsynyt juuri tuon kyseisen luokan käyttäytymiseen. Vaikka he ovat pohjimmiltaan ihan kivoja poikia ja tyttöjä, ja yleisesti ottaen tulen heidän kanssaan ihan mukavasti toimeen, olen kuitenkin ollut tyytymätön heidän opiskeluasenteeseensa. He ovat kurittomia ja luulevat, että koulussa voi tehdä mitä vain. He eivät näytä arvostavan opetusta eivätkä opettajia. En ole kuvitellutkaan, että seiskaluokkalainen poika innostuisi valtavasti esim. sijamuotojen opettelusta, joten noilla tunneilla olen varautunut pieneen nurinaan. Mutta jos opettajana olen valmistellut jotakin juuri heitä kiinnostavaa ja he viittaavat sillekin kintaallaan, minun mittani täyttyy!

Minä olin äärimmäisen turhautunut.
Minä olin todella vihainen ja
minä olin erittäin pettynyt.

Tämän minä kerroin myös muille oppilailleni. Kerroin, kuinka oikeasti opettajat saattavat valvoa myöhään tai herätä aikaisin valmistellessaan oppitunteja. Keväällä unenpuute yhdessä kevätväsymyksen kanssa saattaa aiheuttaa sen, että opettajan pinna palaa tavallista herkemmin.

Tämän minä kerroin myös niille pojille, jotka myöhemmin päivän aikana tulivat tuomaan laukkujaan siihen luokkaan, jossa lopettelin tuntiani. Poika, joka oli provosoinut minua, halusi kertoa miksi hän oli sanonut minulle vastaan ja me sovimme asian. Hän pyysi omasta aloitteestaan anteeksi ja me löimme kättä päälle.

Dramaattinen päätös viikolle. Mutta juuri näiden pienten draamojen avulla minunkin opettajuuteni kehittyy. Tänä perjantaina opin paljon uutta itsestäni ja kiitos siitä kuuluu myös kaikille oppilailleni. Yhdessä meistä kasvaa parempia ja viisaampia ihmisiä!

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Kiusallisia tilanteita vai kiusaamista?

Tutkimusten mukaan joka viides palkansaaja on kokenut työpaikkakiusaamista eli häirintää, työporukasta eristämistä, oman työn mitätöintiä, uhkaamista tai muuta painostusta. Vuoden 2003 alussa voimaan astuneen työturvallisuuslain mukaan työnantajalla on velvollisuus turvata työntekijänsä epäasialliselta kohtelulta ja häirinnältä.

Mutta kuinka moni uskaltaa kertoa esimiehelleen kokemastaan kiusaamisesta, vaikka työkaverin ilkeät sanat vievät yöunet ja kaikuvat korvissa koko ajan. Vaikka työyhteisö kokonaisuudessaan olisi kannustava, voi yksi ihminen aiheuttaa sen, että työpaikalle meno alkaa suorastaan pelottaa. Omat kulkureitit pitää suunnitella niin, ettei vahingossakaan joudu kasvokkain ilkeän ihmisen kanssa. Lounas saattaa jäädä kokonaan väliin, jos toinen on jo ehtinyt ruokalaan. Tällainen kierre on vain katkaistava!

Avain pattitilanteeseen on esimies. Luotettavalle esimiehelle voi ilman syyllisyyttä kertoa, mitä on tapahtunut ja miten on itse asian kokenut. Hänen tehtävänään on viedä asiaa eteenpäin, esim. kutsuttava osapuolet koolle ja keskusteltava tilanteesta. Esimiehen puolueeton puuttuminen asiaan on selkeä merkki sekä kiusaavalle että kiusatulle osapuolelle siitä, että asiattomaan käytökseen puututaan.

Kyräily ja välttely ei välttämättä heti lopu, mutta pääasia on, että tilanne ei toistu kovin helposti.

Jokaisen työyhteisön jäsenen tulisi olla tietoinen omasta käytöksestään. Harmiton vitsailu saattaa loukata, samoin kuin sisäpiirijuttujen kertominen voi tuntua eristämiseltä. Seläntakana puhumista esiintyy varmasti jokaisella työpaikalla, mutta itseään voi aina hillitä eikä muiden juoruiluihin ole pakko mennä mukaan. Omalta osaltaan voi myös yrittää pitää huolta siitä, että tärkeistä yhteisistä asioista tiedotetaan tasapuolisesti kaikkia osapuolia. Eikä muutama ystävällinen sana ole koskaan pahitteeksi. Pienillä asioilla voi helposti sekä pilata että parantaa työyhteisön ilmapiiriä. Kumpaan porukkaan sinä haluat kuulua?