Aloitimme seiskojen kanssa sijamuotojen opiskelun. Jostakin syystä aihe herättää aina jonkinlaista epätoivoa oppilaissa. Minulla ei ole tietoa siitä, kuinka sijamuotoja on alakoulussa käsitelty, ja siksi käytänkin asiaan melko paljon aikaa, jotta sijamuotojen ihanuus aukeaisi kaikille.
Olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti lingvistinä. Minua kiehtoo kielessä piilevät systeemit ja säännönmukaisuudet. Olen suurimman osan tähänastisesta urastani opettanut suomea toisena kielenä ja olen joutunut tutkimaan äidinkieltäni ulkopuolisen silmin.
Kieli ilmaisuvälineenä on universaali ihmislajin omainaisuus. Omasta äidinkielestä voi löytää siemeniä kaikkiin maailman kieliin.
Nykyisissä oppikirjoissa sijamuodot on käsitelty todella napakasti. Tehtäviä on niukasti ja nekin ovat lähinnä tunnistamistehtäviä.
Tämän kevään aikana olen laittanut oman opetustapani täysin uusiksi. Pyrin olemaan mahdollisimman käytännönläheinen ja konkreettinen. Haluan saada oppilaani ymmärtämään suomen kielen ominaisuuksia. Miksi sanat taipuvat? Miten ne taipuvat? Miten taipuneita muotoja käytetään?
Olen huomannut, että nykymuksuilla on yllättävän heikko kielitaju. Esim. sanaluokkien erottaminen on monille todella vaikeaa. Siksi olenkin nyt alkanut kiinnittää tähän asiaan erityistä huomiota. Ennen olen opettanut seiskoille kieliopin kolmessa eri jaksossa: sanaluokat, verbien aikamuodot ja sijamuodot. Tänä syksynä opetin asiat siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty oppikirjasarjan E-painoksessa.
Syksyllä keskityimme verbeihin sanaluokkana ja heti samaan syssyyn käsittelimme verbien persoonataivutuksen ja aikamuodot. Se sopi mainiosti, sillä samaan aikaan oppilaat opettelivat ruotsin kielen verbitaivutusta ja kertasivat englannissa imperfektiä.
Seuraavaksi käsittelimme taipumattomat sanat ja keskityimme erityisesti konjunktioihin ja siihen, kuinka niiden avulla voi rakentaa tekstiä yhtenäiseksi ja sujuvaksi.
Kolmantena kokonaisuutena otin nominit.
Kun olimme käsitelleet substantiivit, oppilaat kirjoittivat tarinan, jossa sai käyttää ainoastaan verbejä, partikkeleita ja substantiiveja. He joutuivat siis miettimään jokaisen sanan kohdalla, mihin sanaluokkaan se kuului, ennen kuin he kirjoittivat sen paperille.
Myös muiden sanaluokkien kohdalla teimme paljon pieniä kirjoitustehtäviä. Oppilaillani ei ole lainkaan työkirjoja käytössä, joten teemme senkin vuoksi paljon vihkotöitä.
Nominien jälkeen aloitimme hiihtoloman jälkeen sijamuotojen opiskelun.
Käyttämäni diat löytyvät
täältä
Olen nyt käyttänyt jo kolme oppituntia nominatiivin hahmottamiseen. Jännä juttu, että perusmuodon käsite ei ole lapsille itsestäänselvyys. Siksi halusinkin osoittaa sen heille konkreettisesti.
Aluksi puhuin oppilaille pelkästään perusmuodoilla. Aika moni osasi jäljitellä sitä itsekin. Sen jälkeen luin heille lyhyen tarinan, tällä kertaa valitsin umpimähkään pienen kreikkalaisen sadun kilpikonnasta. Luin sen ihan normaalisti ja eläytyen.
Sen jälkeen laitoin pari kappaletta sadusta näkyville ja pyysin oppilaita kirjoittamaan sadun alkuosan hassulla suomen kielellä. Oppilaat saivat kuvitella, että he olisivat vaikkapa kreikkalaisia, jotka kirjoittavat tuon sadun suomeksi sanakirjan avulla. Sekä verbit että nominit piti laittaa perusmuotoon, partikkelit saivat jäädä samaan muotoon kuin tekstissä.
Minua hieman arvelutti tällainen tehtävänanto, mutta huomasin sen on oikeasti todella monipuoliseksi ja tehokkaaksi. Oppilaat joutuivat käyttämään jo olemassaolevaa tietoaan siitä, mihin sanaluokkiin sanat kuuluvat. Annoin taululle pari apukeinoa. Jos kyseessä on nomini, kuvittele sanan eteen sana YKSI. Jos se on verbi, kuvittele sen eteen sana HALUAN.
Näppärät oppilaat nappasivat tuon apukeinon heti, mutta heikommat oppijat joutuivat turvautumaan minun apuuni pitkään. He saattoivat sanoa ääneen sanan taivutusmuodossaan ja kun minä sanoin taikasanan HALUAN tai YKSI, oppilas osasi muodostaa perusmuodon.
Tämän harjoituksen jälkeen kirjoitimme yhden dian muistiinpanot nominatiivista.
Aikaisempina vuosina olen yrittänyt saada oppilaita hahmottamaan sijamuodot kysymyssanojen kautta, mutta se ei osoittautunut hyväksi keinoksi. Perusmuodossa ei ole edes mitään visuaalista tunnusmerkkiä yksikössä, joten oppilaat olisi saatava jotenkin muulla tavalla hahmottamaan se. Apusana YKSI on tässä aika toimiva, monikon apusanana käytän sanaa KAIKKI. Nuo pitääkin lisätä nominatiiviesitykseeni.
Sen jälkeen laitoin oppilaat taas kirjoittamaan tekstiä. Ensimmäinen ohjeistus oli kirjoittaa 10-20 virkkeen tarina, jossa saa käyttää ainoastaan perusmuotoja.
Olen havainnut hyväksi antaa kirjoitettavan tekstin määrän virkkeinä, sillä se eriyttää sopivasti sekä ylös- että alaspäin. Sitä mukaa kun oppilaat saivat tekstinsä valmiiksi, minä tarkastin ja korjasin ne ja annoin seuraavan ohjeen.
Oppilaiden piti kirjoittaa tarina uudestaan taivutettuna ja samalla kun he kirjoittavat, heidän tulee merkitä puuvärillä kaikki tekemänsä muutokset sanoihin.
Tässä vaiheessa ei todellakaan ole tärkeää, että oppilaat oikeasti hahmottaisivat esim. sanavartalojen tai morfeemien rajoja, vaan että he huomaavat, millaisia juttuja sanoissa tapahtuu, kun ne liitetään osaksi tekstiä.
Osa oppilaista tarvitsi tässä vaiheessa enemmän opastusta, mutta usein näppärämmät oppilaat näyttivät toisille mallia ja homma alkoi sujua mukavasti.
Kun oppilaat olivat tehneet tämän vaiheen, he toivat tarinansa jälleen minulle näytille. Katsoin, että kaikki muutokset oli tullut merkittyä. Sitten annoin viimeisen ohjeen.
Nyt oppilaiden piti alleviivata tekstistä kaikki ne nominit, jotka olivat edelleen perusmuodossa. Osalle oppilaista laitoin vihkoon muistutukseksi, mitkä sanaluokat kuuluvat nomineihin ja että verbejä ja partikkeleita ei saanut alleviivata.
Kun tämäkin vaihe oli tehty, oppilaat toivat tekstin minulle tarkastettavaksi. Pystyin taas antamaan välitöntä ja henkilökohtaista palautetta, jos oppilas oli esim. vahingossa alleviivannut verbin perusmuodon tai jonkun partikkelin.
Kun tämä koko urakka oli tehty, merkkasin oppilaalle yhden suorituspisteen ns. plussataulukkooni, johon oppilaat keräävät pisteitä erilaisista tunneilla tehtävistä kirjoitus- tai ryhmätöistä.
Arvatkaapas, ketkä saivat tämän urakan ensimmäisenä valmiiksi?
Takapulpetin vilkkaat pojat. Ilmeisesti tämän tyyppinen työskentely oli sopivan intensiivistä ja siitä sai sopivin välein palautetta ja lopuksi vielä konkreettisen palkinnon eli ruksin opettajan lomakkeeseen.
Monet tytöt kirjoittivat pitempiä tarinoita ja he ehkä käyttivät enemmän aikaa siihen, että kirjoituksesta tuli värikynämerkintöineen visuaalisesti kaunista. Alleviivauksia tehdessäänkin tytöt käyttivät varmasti enemmän aikaa sen pohtimiseen, oliko sana varmasti nomini vai kenties partikkeli. Osalta tytöistä työ jäi kesken ja he tekevät sen loppuun kotiläksynä.
Tällainen työskentely ottaa huomioon myös sen, että osa oppilaista haluaa tehdä tehtävät alta pois jo oppitunnilla ja osa haluaa tehdä asiat rauhassa loppuun kotona.
Ensi viikolla palaamme vielä hetkeksi perusmuotojen pariin. Koska minulla on myös S2-oppilaita luokassani, ajattelin tehdä muutaman nipun kortteja, joissa on eri nominityyppien sanoja taivutettuina eri sijamuodoissa sekä yksikössä että monikossa. Annan ryhmille korttipakan ja heidän tulee tunnistaa sanojen perusmuoto ja se, onko sana yksikössä vai monikossa. Postaan taas myöhemmin tästä ja muistakin sijamuotoharjoittelukokeiluista.
Joku voi ihmetellä, miksi opiskella näin perusteellisesti sellaista kielioppiasiaa, joka on hyvin marginaalisessa osassa äidinkielen opetussuunnitelmassakin.
Minä en koekaan opettavani varsinaisesti kielioppia, vaan herättelemään oppilaiden kielitajua. Uskon että tämäntyyppisestä kielen tutkimuksesta on hyötyä myöhemmin mm. lauseopin opiskelussa ja vieraiden kielten hahmottamisessa. Lauseopin perusteet liittyvät taas läheisesti luetunymmärtämisen kehittymiseen. Kun tutkimme tekstejä, meidän on helpompi analysoida niitä, kun tunnemme oman äidinkielemme rakenteet syvällisemmin.
Aika näyttää, olenko oikeilla jäljillä!
Äikäntunneilla on joka tapauksessa aikas mukava pöhinä päällä!