lauantai 2. marraskuuta 2019

Näytä minulle, mitä sinä osaat

Koko syksyn olen kipuillut arvioinnin kanssa. Olen pyrkinyt jo alkusyksystä asti teettämään oppilailla sellaisia asioita, joista on helppo arvioida heidän osaamisensa taso. En ole pitänyt varsinaisia kokeita seiskaluokan aikamuototestiä lukuunottamatta. Olen teettänyt luetunymmärtämisiä, erilaisia kirjoitelmia, lukenut heille ääneen kirjaa ja antanut heidän lukea omia kirjojaan tunneilla. Olen teettänyt kielioppitehtäviä ja kiertänyt tarkastamassa niitä. Jotkut oppilaat ovat valmistelleet pieniä ryhmätöitä ja esitelleet niitä luokalle.

Puolentoista kuukauden päästä minun pitäisi naputella taas monta riviä arvosanoja tietokoneelle. Millaisten näyttöjen perusteella valitsen numeron kunkin oppilaan nimen perään?

Olen jo usean vuoden ajan antanut oppilailleni arvosanan sekä koemenestyksen että tunneilla tehdyn työn perusteella. Olen kirjoittanut plussatyösysteemistäni ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten. Tuo systeemi on edelleen käytössä, mutta olen hieman päivittänyt sitä otettuani tänä syksynä Google Classroomin käyttöön. Classroon nimittäin mahdollistaa sen, että minun ei tarvitse etukäteen enää päättää tiettyä plussatyömäärää, vaan ohjelma laskee automaattisesti oppilaalle hänen kaikkien suoritustensa pistemäärät ja prosenttiosuudet, joista näkee suoraan oppilaan sen hetkisen arvosanan. Prosenttiosuus 50,56 vastaa arvosanaa 7.

Minulla on kova sisäinen paine häivyttää numeraalisen arvioinnin painoarvoa. Yksittäisistä testeistä annan oppilaille pisteet ja sanallisen kokonaisarvosanan, koska todistukseenkin joudun sellaisen laittamaan. Tuo kokonaisarvosanakin on vain keskiarvo oppilaan osaamisesta. Suomen kielen taitoja arvioidessa on näet otettava huomioon, että oppilaat osaavat joitakin asioita hyvin, joitakin kiitettävästi ja jopa erinomaisesti, mutta joitakin asioita ehkä tyydyttävästi tai kohtalaisesti. Minusta tämä tulisi tuoda paremmin oppilaille ja heidän vanhemmilleen näkyviin.

Tänä viikonloppuna arvioin seiskaluokkalaisteni verbitestiä. En halunnut tehdä testiä, jossa jokaisessa tehtävässä testataan jotain yksittäistä osa-aluetta vaan tein testin, jossa yhdellä tehtävällä pystyin kartoittamaan, kuinka hyvin oppilaat tunnistavat (osittain puhekielisiä) verbejä tekstistä ja kuinka hyvin he osaavat muuttaa ne yleiskielisiksi. Lisäksi testasin, kuinka hyvin he tunnistavat verbin aktiivi- ja passiivimuodot sekä aikamuodot. Annoin jokaisesta neljästä osa-alueesta erikseen sanallisen palautteen ja koko testistä kokonaisarvosanan sanallisena. Laadin testistä kaksi versiota, toisessa versiossa tekstiin oli merkitty verbit, ns. normaalissa versiossa verbit piti itse löytää. Tuntuu mukavalta näpytellä Wilmaan kannustavaa tekstiä pelkän numeron sijasta. Luulisin, että tuollaista arviointia on sekä oppilaan että vanhemmankin mukavampi lukea. 

Oppilaan osaamisen sanalliseen arviointiin ei välttämättä edes tarvita erillisiä testejä, vaan opettaja saa oppilaansa osaamisesta arvokasta palautetta jo siinä vaiheessa, kun asiaa harjoitellaan. Vieressä istuessa ja yhdessä tehtävää tehdessä, opettaja kyllä huomaa, hallitseeko oppilas asian erinomaisesti täysin ilman apua vai suoriutuuko hän kohtalaisesti, jos hän saa hieman apua. Mielestäni tällainen näyttö on ihan yhtä arvokasta kuin kokeella mitattu.

Tänä syksynä aion siis toteuttaa väliarvioinnin hieman uudella tavalla. Olen huomannut, että se saattaa olla aluksi oppilaista hieman hämmentävää, jos he ovat tottuneet kokeisiin ja testeihin. Oppitunneilla minä muistutan, että teen arviointia koko ajan ja kerron, millaisia arviointikriteerejä käytän. Vähitellen he kyllä tottuvat siihen ja uskon, että osaltani helpotan ainakin hieman sitä menestymisen taakkaa, jota monet tunnolliset oppilaat hartioilleen keräävät.

Jatkuvaan näyttöön perustuva arviointi vaatii opettajalta erityisesti vahvaa läsnäoloa ja oppilaittensa tuntemusta. Kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kohdalla se on jo helpompaa, sillä oppilaat ovat tulleet tutuiksi ja opettaja tietää jo etukäteen, kuinka vaativia ja itsenäisiä tehtäviä voi tietyille oppilaille antaa. Uusien tekniikoiden myötä opettajan olisi helppoa ulkoistaa kaikenlaisten pikkutestien tarkastaminen sähköisille sovelluksille, mutta minusta se ei tunnu luontevalta, jotakin oleellista jää puuttumaan. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että isoissa opetusryhmissä se on välttämätöntä, sillä opettajalla ei yksinkertaisesti riitä aika yksilölliseen palautteeseen.

Tällä hetkellä koen nimenomaan tuon henkilökohtaisen kontaktin kaikkein tärkeimmäksi asiaksi opetustyössäni. Minä haluan tuntea oppilaani ja haluan, että heillä on mahdollisuus näyttää minulle, mitä kaikkea he osaavat. Minun tehtäväni on antaa palautetta ja kannustusta heille tuon näytön perusteella. Siinä on tällä hetkellä minun opetustyöni ydin. 

tiistai 6. elokuuta 2019

Takaisin arkeen

Tänään oli ensimmäinen työpäivä. Aamulla en tuntenut sen kummemmin töihinpaluuahdistusta kuin -innostustakaan. Pää tuntui oikeastaan tyhjältä, oli seesteinen ja rauhallinen olo. Olin kerrankin levännyt ja palautunut kaikista työasioista. Pään tyhjyyskään ei pelottanut, sillä mahtuuhan tyhjään päähän paljon paremmin uusia ideoita kuin huolia ja murheita valmiiksi täynnä olevaan.

Koko kaupungin yhteisessä vesossa* oli mukava tunnelma. Tuntui hyvältä olla osa juuri tätä porukkaa. Kahdessatoista vuodessa ihmiset ovat tulleet tutuiksi. Se tuo turvallisuutta, näiden ihmisten kanssa yhteistyö sujuu.

Tänä syksynä aloitusveson puhujaksi oli kutsuttu Pekka Peura. Olen seurannut miehen uraa jo useita vuosia ja aloin itsekin noudattaa omatahtisen opiskelun mallia jo viisi vuotta sitten. Olen kirjoittanut omista kokemuksistani tässä blogissa (kts. esim. vuoden 2014 kirjoitukset). Pekka Peuran ajatuksiin voi tutustua myös esimerkiksi tästä.

Peuran luento herätteli juuri sopivasti. Kaikki salissa istujat eivät hänen ajatuksiaan ostaneet, osa mutinasta päätellen suorastaan vastusti niitä. Esim. väite, että kotiläksyt ovat oppimisen kannalta hyödyttömiä, tuntui monesta höpöpuheelta.

Minuun syvimmät jäljet jätti ajatus siitä, että opettajan ei tule koskaan aloittaa oppituntia. Oppilaat tulisi opettaa siihen, että he itse käynnistävät omat toimensa oppitunnin alussa. Asian oppiminen vie luonnollisesti aikaa ja jotkut oppivat siihen huomattavasti nopeammin kuin toiset. Suurin osa tämän asian hallitsee harjoittelun jälkeen, mutta toki on aina muutama sellainenkin oppilas, joka tarvitsee opettajan apua töiden aloittamiseen ja he toki apua saavat, jos opettajalla on aikaa kierrellä luokassa. Ilokseni hoksasin, että aika usein minun tuntini alkavat juuri näin eli oppilaat tulevat luokkaan, ottavat läppärit telineestä ja jatkavat edellisellä oppitunnilla kesken jäänyttä tehtävää. Tätä käytäntöä aion siis jatkaa tänäkin vuonna.

Toinen melkoista vastustusta herättävä väite oli arvioinnin epäoikeudenmukaisuudesta. Peura esitti tilastotietoja siitä, kuinka opettajien antamat arvosanat eivät kerro oppilaiden todellista taitotasoa. Peuran mukaan opettajien antamat arvosanat ovat täysin subjektiivisia eivätkä ne nykyisen käytännön mukaan voi ollakaan muuta, vaikka arvosanoille olisi laadittu millaiset sanalliset kriteerit. Tosi asia on, että joissakin kouluissa hyvän arvosanan eteen joutuu tekemään enemmän töitä kuin jossakin jopa saman kunnan toisessa koulussa.

Ajatus on todella häiritsevä, mutta valitettavasti se on totta. Oppilaan tai kenen tahansa henkilön osaamisen arvioiminen jollakin tietyllä numeroasteikolla on sekä yksipuolista että epäoikeudenmukaista. Huolestuttavinta on se, että esim. yhdeksäsluokkalaisten oppilaiden jatko-opintopaikat jaetaan näin epäoikeudenmukaisen systeemin perusteella.

Toki tietyissä tilanteissa yksilöitä täytyy voida laittaa järjestykseen heidän mitattujen tulostensa perusteella. Näin tehdään esim. urheilukilpailussa ja se on täysin reilua ja oikeudenmukaista. Mutta pitääkö koulussa tehtävän arvioinnin olla samanlaista? Ei kai nuorten oppimisen arvioinnissa kyse ole kilpailusta?

Opettajien tekemän arvioinnin tulisi olla sellaista, josta oppilas voisi ottaa opikseen, mitkä ovat hänen vahvuutensa ja mitä asioita hänen tulisi vielä kehittää. Siksi arvioinnin on oltava mahdollisimman monipuolista, jatkuvaa ja ohjaavaa. Vaikka voisimme tehdä kuinka hienoja standardoituja testejä, kirjallinen testi on vain yksi arviointitapa arviointitapojen joukossa. Sen lisäksi on opetettava oppilaat arvioimaan itseään, antamaan vertaispalautetta ja ottamaan vastaan esim. suullista ja sanallista palautetta opettajalta ja muuttamaan toimintatapojaan saamansa palautteen perusteella.

Koko kunnan veson päätteeksi kokoonnuimme vielä omalla koulullamme. Aineryhmässä pohdimme yhdessä seitsemäsluokkalaisten lähtötason testausta. Koulumme johtoryhmän tavoite tälle lukuvuodelle on oppimistulosten kehittymisen seuranta. Päätimme alkaa seurata systemaattisesti oppilaittemme luetunymmärtämistaitojen kehittymistä. Tästä kirjoitan jatkossa lisää.


*veso = suunnittelu- ja koulutuspäivä






keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Mielekkyys motivoi oppilasta ja opettajaa

Minulla on ammatillinen kriisi. Onhan tällaisia kausia ollut ennenkin, mutta juuri nyt tuntuu tavallista hankalammalta. Kärsin samasta riittämättömyyden tunteesta kuin  suuri osa kollegoistani. Opetusryhmät ovat suuria ja hälyisiä, joukossa on monia tehostettua ja erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, aika menee kaikkeen muuhun kuin opettamiseen. Samaa valitusvirttä on veisattu jo vuosikymmen, useampikin. Moni opettaja väsyy ja vaihtaa alaa. Muutama vuosi sitten ajatus alanvaihdosta tuntui minusta vieraalta, nyt jo entistä houkuttelevammalta.

Mutta en minä oikeasti halua vaihtaa ammattiani. Tykkään suomen kielen ja kirjallisuuden opettamisesta ja nykyisestä työnkuvastani. Tykkään työpaikastani, kollegoistani ja esimiehestäni. Minusta on mukavaa ja antoisaa työskennellä nuorten kanssa. Koen tekeväni merkittävää ja tärkeää työtä, ainakin silloin tällöin. Valitettavasti välillä tuo tunne katoaa.

Koen työni merkitykselliseksi silloin kun oppilaat kokevat koulussa tehtävät asiat itselleen mielekkäiksi ja hyödyllisiksi. On turhaa käyttää aikaa sellaisiin asioihin, joista ei ole mitään hyötyä tulevaisuudessa. On vain hyvä asia, että oppilaat jaksavat sukupolvi sukupolven jälkeen kyseenalaistaa opetuksen hyödyllisyyden. Olisi kauheaa, jos en opettajana pystyisi perustelemaan oppilailleni opettamieni asioiden järkevyyttä tai käyttökelpoisuutta.

Aina asioiden hyödyllisyys ja mielekkyys ei ole niin ilmiselvää vaan se on hieman piilossa. Sivistyksen saavuttaminen ei ole nopea prosessi, se vaatii oman aikansa, jotta laajemmat kokonaisuudet voivat rakentua. Siksi minusta on hienoa, että minulla on mahdollisuus auttaa oppilaitani myös reaaliaineiden opiskelussa. Historia, maantieto ja uskonto ovat myös lempiaineitani peruskoulussa.


Eilen opiskelimmekin historiaa seitsemäsluokkalaisten kanssa. Aiheena oli Aasian historia 1800-luvulla. Koska tiesin, että oppilaat olivat opiskelleet maantiedossa maanosia, suurimpia meriä, vuoristoja ja valtioita, katselimme ensin karttaa, johon ei ollut merkitty valtioiden rajoja. Mukavasti tytöt hahmottivat, missä ovat Kiina ja Intia ja Turkki, Afganistankin löytyi. Hämmästelimme, kuinka laajalle alueelle ottomaanien islamilainen valtakunta oli ulottunut. Vastoin kirjan tekstiä, kutsuin Konstantinnopolia Istanbuliksi, koska minusta oli mielekästä kertoa asioista muustakin kuin eurooppalaisesta näkökulmasta. Vaikka peruskoulun historian oppikirjat ovat nykyään monipuolisia ja hyviä, minua suorastaan nolottaa se, kuinka nurkkakuntaisesti asioista puhutaan. Minusta olisi hienoa lukea Afrikan tai Aasian historiasta afrikkalaisesta ja aasialaisesta näkökulmasta. Aika monta opetussuunnitelman uudistusta taidetaan tarvita ennen sitä.

Seitsemäsluokkalaisten kanssa aloittelimme äidinkielen tunnilla sijamuotojen opiskelun. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, kuinka paljon oppilaat niistä alakouluajaltaan muistavat. Onko sijamuotojen opiskelu edes tätä päivää? Miksi niiden nimet edes pitäisi oppia ulkoa?

Näitä asioita pohdin oppilaittenikin kanssa. Kysyin heiltä, oppivatko he paremmin, jos he saavat ensin kuvan kokonaisuudesta ja sen jälkeen käydään läpi yksityiskohtia, vai haluavatko he edetä mielummin yksityiskohdista kokonaisuuteen. En edes olettanut, että 13-vuotiaat osaisivat tuollaiseen kysymykseen vielä vastata, mutta pistinpä sellaisen ajatuksen itämään tulevaisuutta varten.

Sen jälkeen piirsin taululle neljä laatikkoa ja jaoin ne 15 lokeroon. Kävimme läpi kaikki suomen kielen sijamuodot sijoittamalla ne oikeisiin laatikoihin. Sanoin, että olisin voinut kirjoittaa ne listaksikin, mutta silloin niiden nimiä olisi vaikeampi oppia ulkoa. Lajittelemalla ja visualisoimalla asioita on helpompi painaa mieleen. Tässä sijamuodot olivat vain yksi esimerkki ulkoaopettelusta, samalla tavalla voi opetella painamaan mieleen itselleen tärkeitä asioita.

Sijamuotojen opiskeluun voi liittää paljon muidenkin hyödyllisten taitojen oppimista, liittyväthän sijamuodot läheisesti myös lukutarkkuuteen ja luetunymmärtämiseen. Palaan tähän aiheeseen varmasti vielä uudelleen, kunhan pääsemme kunnolla vauhtiin.

Kahdeksasluokkalaisten kanssa jatkoimme maantiedon opettajan kanssa tehtävää yhteisprojektia. Takapulpetin pojat naputtelivat pari tuntia läppäreitään enkä ole pitkään aikaan nähnyt heitä työskentelemässä yhtä intensiivisesti. "Ope, tämä on vaikein työ, mikä me ollaan ikinä tehty", sanaili eräs heistä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Olihan kyseessä tutkielma, johon piti tehdä kansilehti, sisällysluettelo ja luvut alalukuineen annettujen ohjeiden mukaan. Pojat tuskailivat ja neuvoivat toisiaan otsikkotasojen, fonttien ja sivunvaihtojen säätämisessä. Ehkä nuo taidot palailevat mieleen, kun heidän jatko-opinnoissaan täytyy laatia opinnäytetyö tai muita tekstinkäsittelyä vaativia asiakirjoja.

Eilinen työpäivä tuntui pitkästä aikaa mielekkäältä. Mikäli työviikosta vähän yli puolet olisivat tämänkaltaisia, uskon jaksavani tehdä tätä työtä vielä jäljellä olevat vuodet.


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Riittävän hyvää työtä

Takana on raskas ja uuvuttava neljän vuoden jakso. Olen kirjoittanut uupumisestani marraskuussa 2017 Ope on vähän väsynyt -tekstissä.

Tunnen olevani edelleen toipilas. En vaadi itseltäni samanlaista työpanosta kuin viisi vuotta sitten. En uskalla innostua vanhaan malliin, vaan jarruttelen tietoisesti. Olen tarkka siitä, että lupaan tehdä vain sellaisia asioita, joista tiedän selviytyväni.

Siksi minun on suunniteltava entistä huolellisemmin myös työni, ja ennen kaikkea mietittävä tarkkaan, millaisia arvioitavia töitä aion oppilaillani lukuvuoden aikana teettää. Töiden pitää olla oppilaiden kannalta mielekkäitä ja sellaisia, jotka oikeasti mittaavat niitä taitoja, joita heidän opetussuunnitelman mukaan tulee harjoitella. Työt pitää olla myös sellaisia, jotta niiden arviointi on vaivatonta ja selkeää, jotta siihen ei kuluisi tuhottomasti aikaa.

Tänä talvena yhdeksäsluokkalaiset ovat kirjoittaneet TET-raportin, ansioluettelon ja työhakemuksen. He kaikki tekivät tänä vuonna myös työnhakuvideon. Kahdeḱsasluokkalaiset ovat harjoitelleet mielipidekirjoitusten laatimista ja seitsemäsluokkalaiset perehtyneet kerronnan keinoihin ja kirjoitelleet omia tarinoita.

Nyt minun pitää vain löytää aikaa ja voimavaroja lukea tekstit läpi ja antaa niistä palautetta. Palautteenantoa varten olen luonut erilaisia valmiita pohjia, joita voin käyttää arvioinnissa. Se nopeuttaa työtä huomattavasti.

Uupumisestani ja toipilaisuudestani huolimatta en tunne olevani yhtään huonompi opettaja. Tehokkuuden ja suorittamisen tilalle on tullut jotain muuta. Hidastamisen ja hidastumisen myötä minulla on enemmän aikaa kuulla ja kuunnella nuoria. Olen hanakampi tarttumaan hetkeen ja aloittamaan keskustelun esim. ajatusten ja tunteiden tunnistamisesta. Suorastaan liikutuin, kun eräs uusi kollegani sanoi minun olevan helpostilähestyttävä aikuinen. Se tuntui hyvältä ja juuri oikeanlaiselta palautteelta.

Oikeastaan olen jo sinut sen ajatuksen kanssa, että en koskaan enää palaudukaan entiselleni. Tästä eteenpäin tavoitteeni on tehdä työni riittävän hyvin. Ihan varmasti jatkossakin haluan kehittää omaa opetustani ja kokeilla uusia juttuja, mutta omaan tahtiin ja sellaisia asioita, joista itse olen kiinnostunut. Ennen kaikkea haluan olla läsnäoleva ja helpostilähestyttävä opettaja, jonka oppilaat osaavat myös arvostaa omaa osaamistaan, aikaansa ja jaksamistaan.


perjantai 1. helmikuuta 2019

Katse eteenpäin

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Vuosi 2018 oli suurten muutosten vuosi. Vaikka palasin töihin, paukkuja ei riittänyt enää kehittämiseen eikä blogiin kirjoittamiseen. Tärkeintä oli vain selviytyä arjesta.

Toivottavasti tästä vuodesta tulee energisempi.

Nyt katse eteenpäin.

Hyvää alkanutta vuotta 2019!