Opettajana ja äitinä olen jatkuvasti kaksoisroolissa. Toimiessani toisessa roolissa peilaan jatkuvasti vastapuolen tuntoja omien kokemusteni kautta. Opettajana tiedän, mitä voin vaatia vanhemmilta. Tiedän, kuinka hankalaa on motivoida murrosikäisiä lapsia hoitamaan koulutyönsä. Nykyajan lapsilla on niin paljon muita ajansieppaajia: harrastukset, kaverit, tietokonepelit, internet... Jos nuori harrastaa kilpaurheilua, 14-vuotiaalta aletaan jo useassa lajissa vaatia näyttöjä, jotta he tulevat valituksi seurojensa ykköskokoonpanoihin. Harjoitusajat saattavat olla kohtuuttomia; usein nuori on kotona vasta iltakahdeksalta, jos silloinkaan. Moni paljon harrastava nuori on oppinut tehokkaan tavan jakaa aikansa järkevästi koulun, harrastusten ja ystävien kesken, mutta on myös ymmärrettävää, että kaikilta se ei käy yhtä näppärästi. Mutta opettajana on silti oltava oikeudenmukainen ja antaa numerot todellisten näyttöjen perusteella. Silloin on hyvä käydä keskustelua vanhempien kanssa. Heidän tehtävänsä on ohjata lapsensa ajankäyttöä.
Vanhempana tiedostan, että opettajan huoli tietystä oppilaasta on yleensä aiheellinen. Jos opettaja ottaa yhteyttä vanhempaan, hän on miettinyt asiaa moneen kertaan. Ensimmäisestä rikkeestä ei yleensä ilmoiteta, kyseessä on usein pitempään jatkuneesta tilanteesta. Äidin roolissa minun kuuluu reagoida opettajan palautteeseen, ottaa asia vakavasti, ei missään nimessä vähätellä sitä. Minun kuuluu kertoa lapselleni, mitä opettaja on hänestä kertonut, jotta lapsikin tietää, että hänen käyttäytymiseensä on kiinnitetty huomiota. Huonosta käyttäytymisestä pitää myös seurata joku sanktio, vaikkapa muutamaksi päiväksi salasana tietokoneeseen.
Molemmissa rooleissa tärkeintä on johdonmukaisuus. Opettajan ja vanhemman on oltava samalla puolella, ei lasta vastaan vaan hänen parhaakseen. Kummassakin roolissa voi joskus myöntää oman riittämättömyytensä ja silloin parhaassa tapauksessa, voi saada tukea toiselta osapuolelta.
Eräs vanhempi, kohta eläkkeelle jäävä kollegani on useaan otteeseen osoittanut tyytymättömyytensä nykykoulua kohtaan. Hän on opettanut peruskoulussa jo 35 vuotta ja hänen mielestään vanhempien näkyvämpi osallistuminen koulun arkeen ei ole myönteinen asia. Minun äitini eikä isäni ole koskaan tavanneet opettajiani. 30 vuotta sitten ei ollut vanhempien vartteja. Ennen vanhemmat, jos eivät nyt suorastaan pelänneet niin ainakin kunnioittivat opettajia. Jos lapsella oli ongelmia koulussa, vika oli lapsessa, ei opettajassa.
Nykyisin koululuokat ovat täynnä noita "viallisia lapsia". Heillä on paljon erilaisia "vikoja" mm. keskittymisessä, hahmottamisessa, sosiaalisissa taidoissa ja oppimisessa yleensä. Joihinkin on tullut "vika" uuteen maahan muuttaessa. Joidenkin näiden oppilaiden vanhemmilla on ollut samantyyppisiä "vikoja" omana kouluaikanaan.
2000-luvun koulussa ei onneksi enää ole tällaisia "viallisia" oppilaita. 2000-luvun kouluissa opiskelee paljon erilaisia oppijoita, joilla saattaa olla tietyntyyppisiä, diagnostoitavissa olevia häiriöitä tai vaikeuksia kuulemisessa, näkemisessä, motoriikassa, kielessä, kontrollitekijöissä, muistissa tai tunne- ja motivaatiotekijöissä. Usein juuri vanhemmat ovat havainneet lapsensa oireilun ja yhdessä päiväkodin ja neuvolan kanssa vieneet asiaa eteenpäin. Alakoulussa vanhemmat ovat viestittäneet asiasta opettajalle ja lapsi on saanut apua erityisopettajalta, käynyt ehkä toimintaterapiassa tai perheneuvolassa ja koulupsykologin juttusilla. Koska vanhemmat ovat tottuneet keskustelemaan lapsen asioista päiväkodissa ja alakoulussa, he myös olettavat, että heidän tiedoillaan ja käsityksillään on painoarvoa myös yläkoulussa. Mikäli opettajat yläkoulussa edes yrittävät huomioida tällaisen lapsen mahdolliset erityistarpeet, ongelmia ei synny. Mutta jos vanhemmat kokevat, että heitä ei kuunnella, ongelmia syntyy varmasti.
Äitinä, minä toivon, että minun näkemykseni lapsistani ja heidän vahvuuksistaan ja heikkouksistaan tulee huomioiduksi, ja opettajana minä aion pitää huolen, että myös minun oppilaitteni vanhemmat kokevat tulevansa kuulluiksi.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
torstai 11. kesäkuuta 2009
Kilpailutuskurimuksessa
Vielä pari viikkoa sitten en ollut täysi varma siitä, saanko jatkaa nykyisessä työpaikassani. Kaikki kunnan määräaikaiset tuntiopettajuudet oli laitettu valtakunnallisesti hakuun, ja vaikka rehtori vakuutteli, että minulla ei olisi syytä huoleen, mieli ai ollut levollinen ennen kuin sain päätöksen kirjallisena.
Luojan kiitos, olen pätevä. Epäpätevänä tällaisena aikana olisi varmasti päätynyt kortistoon tai parhaimmassa tapauksessa jonnekin tekemään äitiyslomasijaisuutta. Mutta se on valitettavasti nykyään myös monen pätevänkin opettajan kohtalo. Vakituisen tuntiopettajuudenkin saaminen tuntuu nykyään lottovoitolta, viroista voi vain haaveilla.
Valmistuin yliopistosta 90-luvun puolessa välissä. Olen lama-ajan kasvatteja. Vakituisesta työsuhteesta en voinut edes uneksia. Tuoreena äitinä otin paperit mahdollisimman pian ulos, enkä tullut suorittaneeksi opettajan pedagogisia opintoja ennen sitä. Kohtalona oli siis pätkätyöt, mikä toisaalta sopi silloiseen elämänvaiheeseen, sillä työsuhteiden välissä olin yleensä äitiyslomalla.
Nyt kolme lasta myöhemmin, muodollisesti pätevänä, olen edelleen pätkätyöläinen. Se nöyryyttää. Jouluun asti menee mukavasti, mutta keväällä ahdistus alkaa kaivertaa. Tämän kevään tunneryöpytys oli jo liikaa. En halua enää kokea samanlaista kyykytystä. Eikä siitä ole niin kovin pitkä aika, kun itse olin hakemassa töitä tosissani. Kuinkahan monta kertaa olen lähettänyt hakemuksia pakkoihin, jotka on jo etukäteen pedattu toiselle. Mikäli paikat eivät ole oikeasti auki, miksi pitää juoksuttaa ihmisiä turhaan työpaikkahaastatteluissa.
Työsuhteen ketjuttaminen on periaatteessa lainvastaista. Ensi syksynä aloitan kolmannen pätkän saman työnantajan palveluksessa. Jos minua ei ensi syksynä vakinaisteta, alan tosissani katsoa muita vaihtoehtoja. Minä olen valmis sitoutumaan työhöni ja siksi haluan löytää työnantajan, joka on valmis sitoutumaan minuun.
Luojan kiitos, olen pätevä. Epäpätevänä tällaisena aikana olisi varmasti päätynyt kortistoon tai parhaimmassa tapauksessa jonnekin tekemään äitiyslomasijaisuutta. Mutta se on valitettavasti nykyään myös monen pätevänkin opettajan kohtalo. Vakituisen tuntiopettajuudenkin saaminen tuntuu nykyään lottovoitolta, viroista voi vain haaveilla.
Valmistuin yliopistosta 90-luvun puolessa välissä. Olen lama-ajan kasvatteja. Vakituisesta työsuhteesta en voinut edes uneksia. Tuoreena äitinä otin paperit mahdollisimman pian ulos, enkä tullut suorittaneeksi opettajan pedagogisia opintoja ennen sitä. Kohtalona oli siis pätkätyöt, mikä toisaalta sopi silloiseen elämänvaiheeseen, sillä työsuhteiden välissä olin yleensä äitiyslomalla.
Nyt kolme lasta myöhemmin, muodollisesti pätevänä, olen edelleen pätkätyöläinen. Se nöyryyttää. Jouluun asti menee mukavasti, mutta keväällä ahdistus alkaa kaivertaa. Tämän kevään tunneryöpytys oli jo liikaa. En halua enää kokea samanlaista kyykytystä. Eikä siitä ole niin kovin pitkä aika, kun itse olin hakemassa töitä tosissani. Kuinkahan monta kertaa olen lähettänyt hakemuksia pakkoihin, jotka on jo etukäteen pedattu toiselle. Mikäli paikat eivät ole oikeasti auki, miksi pitää juoksuttaa ihmisiä turhaan työpaikkahaastatteluissa.
Työsuhteen ketjuttaminen on periaatteessa lainvastaista. Ensi syksynä aloitan kolmannen pätkän saman työnantajan palveluksessa. Jos minua ei ensi syksynä vakinaisteta, alan tosissani katsoa muita vaihtoehtoja. Minä olen valmis sitoutumaan työhöni ja siksi haluan löytää työnantajan, joka on valmis sitoutumaan minuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)