Yksi kiehtovimmista äidinkielen opetuskokonaisuuksista on ehdottomasti yhdeksännen luokan suomalaisen kirjallisuuuden historian jakso. Oppikirjasarjasta riippumatta aloitan jakson aina suullisella kansanperinteellä. Kertaamme muinaiset myytit ja mytologiat ja käymme läpi kuuluisimmat eepokset. Tänä vuonna ysit olivat juuri opiskelleet maantiedossa jääkautta, joten hiidenkirnut ja -kivet olivat tuoreessa muistissa.
Esihistoriasta siirrymme ristiretkien aikaan, kertaamme Lallin ja piispa Henrikin tarinan ja pohdimme kuinka kristinuskon tulo vaikutti suomalaisten elämään. Tutustumme luonnollisesti Mikael Agricolaan ja hänen työhönsä suomen kirjakielen isänä. Samalla tulee kerrattua uskonnon tunneilta tuttu uskonpuhdistus. Tänä vuonna laitoin tunteja elävöittääkseni taustalle soimaan keskiaikaista musiikkia. Paikallishistorian tuntemuksen nimissä käsittelimme myös nuijasotaa.
Ensi viikolla alamme täydentää omaa kirjallisuuden historian wikiämme. Vien kouluun lähdekirjallisuutta ja oppilaat saavat valita jonkun oman aihealueen, johon perehtyvät tarkemmin.
Toiveissani olisi aloittaa kuntamme alakoulujen kanssa yhteistyöhanke, jossa alakoululaiset tekisivät historiasta lyhytelokuvia, joita voisimme hyödyntää äidinkielen tunneilla. Elokuvat voisivat käsitellä edellä mainittujen aiheiden lisäksi vaikkapa noitavainoja tai nälkävuosia.
Äidinkielen oppikirjasarjoissa keskiaika ja sen jälkeiset vuosisadat on käsitelty usein vain muutamalla viittauksella uskonnolliseen kirjallisuuteen ja sanomalehdistön syntyyn. Minä haluan antaa lisää tilaa mm. arkkiveisuille, vaikka ne eivät mitään korkeakirjallisuutta edustakaan.
Minusta on hauskaa ottaa selvää ja pohtia oppilaiden kanssa, miten suomalainen yhteiskunta on aikojen myötä muovautunut. Kun tuntee oman kansansa historian, on helpompi ymmärtää muita kansoja. Ehkä joku samalla oppii arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita kuten ilmaista, suomenkielistä opetusta monipuolista kirjallisuutta.
lauantai 24. marraskuuta 2012
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Netissä jaettu nuoruus
Minusta on hienoa, että nuoret harrastavat kirjoittamista. Kynnys oman blogin aloittamiseen voi aluksi olla korkea, mutta kun sen kerran ylittää, kirjoittamisesta ja julkaisemista tulee helpompaa.
Netissä on paljon nuorten ylläpitämiä blogeja, jotka liittyvät usein nuorten omaan arkielämään, esim. vaihto-oppilasvuoteen, johonkin harrastukseen tai muotiin. On ilo lukea nuorten hyvällä maulla ja harkinnalla kirjoittamia juttuja, joissa on usein myös kivoja, nuorten itseottamia kuvia.
Nykynuorilla tuntuu olevan kadehdittavan hyvä itsetunto. Monet julkaisevat huoletta omia kuviaan ja tuotoksiaan erilaisilla foorumeilla. Monesti noiden julkaisujen taustalla on halu saada hyväksyntää ja positiivisia, itsetuntoa pönkittäviä kommentteja. Joskus tapahtuu valitettavia ylilyöntejä. Nuoret julkaisevat itsestään liian paljastavia kuvia tai laittavat turhaan itsensä alttiiksi ikäville kommenteille. Jostakin tosissaan julkaistusta musiikkivideosta voi tulla kansallinen, julkinen pila, joka kiertää netissä jopa vuosia, siitäkin huolimatta, että sen on itse netistä yrittänyt poistaa.
Omassa nuoruudessani 80-luvulla ei olisi tullut mieleenkään laittaa itseään samalla tavalla alttiiksi. Tosin ei siihen ollut välineitäkään, mutta ajatuskin siitä, että muut olisivat voineet katsoa minun kuviani tai kuunnella lauluani, tuntuu oudolta. Kyllähän me toki lauloimme, kovaa ja korkealta ja tanssimme, mutta ei niitä mihinkään tallennettu saatika julkaistu. Paitsi kerran neljännellä luokalla opettajan VHS-kasetille, kun teimme oman musiikkinäytelmän, jossa laulettiin mm. Oolannin sota.
Juttelin tällä viikolla erään lukiolaistytön kanssa koulukiusaamisesta. Hän kertoi, että nykyään lukiossakin saattaa joutua samanlailla porukan hampaisiin kuin yläkoulussa. Edes koulun ja ympäristön vaihto ei auta, koska verkostot seuraavat mukana. Aina joku tuntee jonkun, joka tuntee sinut ja vanhat juorut alkavat jälleen elää. Yhä useampi tuntematon henkilö pääsee käsiksi sinun menneisyyteesi, joka löytyy erilaisilta foorumeilta. Vanhat valokuvat, mielipiteen ilmaisut ja vihapäissään kirjoitetut viestit voivat putkahtaa esiin yllättävissä yhteyksissä. Olet kirjaimellisesti menneisyytesi ja maineesi vanki.
Minun nuoruudessanikin ihmisistä juoruiltiin, mutta varsinaisia todeisteita oli vaikea saada. Juoruihin oli pakko suhtautua huhupuheina ja siksi niille ei loppupeleissä kannattanut paljon antaa arvoa. Nuori sai olla ihan toisella tavalla turvassa ja suojassa kuin nykyään. Jos minä en omia asioitani jakanut missään julkisesti, ei niistä kukaan ulkopuolinen tiennyt eikä siis päässyt minua haavoittamaan niillä.
Haluan aidosti kannustaa nykynuorisoa kehittämään ja ilmaisemaan itseään, mutta samalla toivoisin, että he saisivat nauttia samanlaisesta yksityisyyden suojasta, kuin itse aikoinani sain nauttia. Asioita voi jakaa, mutta senkin voi ainakin yrittää tehdä rajatusti. Vanhempien, opettajien ja muiden tuttujen aikuisten olisi hyvä käydä aina välillä kurkkaamassa, mita kaikkea nuori on esim. blogissaan jakanut.
Video nettikiusaamisesta
Netissä on paljon nuorten ylläpitämiä blogeja, jotka liittyvät usein nuorten omaan arkielämään, esim. vaihto-oppilasvuoteen, johonkin harrastukseen tai muotiin. On ilo lukea nuorten hyvällä maulla ja harkinnalla kirjoittamia juttuja, joissa on usein myös kivoja, nuorten itseottamia kuvia.
Nykynuorilla tuntuu olevan kadehdittavan hyvä itsetunto. Monet julkaisevat huoletta omia kuviaan ja tuotoksiaan erilaisilla foorumeilla. Monesti noiden julkaisujen taustalla on halu saada hyväksyntää ja positiivisia, itsetuntoa pönkittäviä kommentteja. Joskus tapahtuu valitettavia ylilyöntejä. Nuoret julkaisevat itsestään liian paljastavia kuvia tai laittavat turhaan itsensä alttiiksi ikäville kommenteille. Jostakin tosissaan julkaistusta musiikkivideosta voi tulla kansallinen, julkinen pila, joka kiertää netissä jopa vuosia, siitäkin huolimatta, että sen on itse netistä yrittänyt poistaa.
Omassa nuoruudessani 80-luvulla ei olisi tullut mieleenkään laittaa itseään samalla tavalla alttiiksi. Tosin ei siihen ollut välineitäkään, mutta ajatuskin siitä, että muut olisivat voineet katsoa minun kuviani tai kuunnella lauluani, tuntuu oudolta. Kyllähän me toki lauloimme, kovaa ja korkealta ja tanssimme, mutta ei niitä mihinkään tallennettu saatika julkaistu. Paitsi kerran neljännellä luokalla opettajan VHS-kasetille, kun teimme oman musiikkinäytelmän, jossa laulettiin mm. Oolannin sota.
Juttelin tällä viikolla erään lukiolaistytön kanssa koulukiusaamisesta. Hän kertoi, että nykyään lukiossakin saattaa joutua samanlailla porukan hampaisiin kuin yläkoulussa. Edes koulun ja ympäristön vaihto ei auta, koska verkostot seuraavat mukana. Aina joku tuntee jonkun, joka tuntee sinut ja vanhat juorut alkavat jälleen elää. Yhä useampi tuntematon henkilö pääsee käsiksi sinun menneisyyteesi, joka löytyy erilaisilta foorumeilta. Vanhat valokuvat, mielipiteen ilmaisut ja vihapäissään kirjoitetut viestit voivat putkahtaa esiin yllättävissä yhteyksissä. Olet kirjaimellisesti menneisyytesi ja maineesi vanki.
Minun nuoruudessanikin ihmisistä juoruiltiin, mutta varsinaisia todeisteita oli vaikea saada. Juoruihin oli pakko suhtautua huhupuheina ja siksi niille ei loppupeleissä kannattanut paljon antaa arvoa. Nuori sai olla ihan toisella tavalla turvassa ja suojassa kuin nykyään. Jos minä en omia asioitani jakanut missään julkisesti, ei niistä kukaan ulkopuolinen tiennyt eikä siis päässyt minua haavoittamaan niillä.
Haluan aidosti kannustaa nykynuorisoa kehittämään ja ilmaisemaan itseään, mutta samalla toivoisin, että he saisivat nauttia samanlaisesta yksityisyyden suojasta, kuin itse aikoinani sain nauttia. Asioita voi jakaa, mutta senkin voi ainakin yrittää tehdä rajatusti. Vanhempien, opettajien ja muiden tuttujen aikuisten olisi hyvä käydä aina välillä kurkkaamassa, mita kaikkea nuori on esim. blogissaan jakanut.
Video nettikiusaamisesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)