Koko syksyn olen kipuillut arvioinnin kanssa. Olen pyrkinyt jo alkusyksystä asti teettämään oppilailla sellaisia asioita, joista on helppo arvioida heidän osaamisensa taso. En ole pitänyt varsinaisia kokeita seiskaluokan aikamuototestiä lukuunottamatta. Olen teettänyt luetunymmärtämisiä, erilaisia kirjoitelmia, lukenut heille ääneen kirjaa ja antanut heidän lukea omia kirjojaan tunneilla. Olen teettänyt kielioppitehtäviä ja kiertänyt tarkastamassa niitä. Jotkut oppilaat ovat valmistelleet pieniä ryhmätöitä ja esitelleet niitä luokalle.
Puolentoista kuukauden päästä minun pitäisi naputella taas monta riviä arvosanoja tietokoneelle. Millaisten näyttöjen perusteella valitsen numeron kunkin oppilaan nimen perään?
Olen jo usean vuoden ajan antanut oppilailleni arvosanan sekä koemenestyksen että tunneilla tehdyn työn perusteella. Olen kirjoittanut plussatyösysteemistäni ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten. Tuo systeemi on edelleen käytössä, mutta olen hieman päivittänyt sitä otettuani tänä syksynä Google Classroomin käyttöön. Classroon nimittäin mahdollistaa sen, että minun ei tarvitse etukäteen enää päättää tiettyä plussatyömäärää, vaan ohjelma laskee automaattisesti oppilaalle hänen kaikkien suoritustensa pistemäärät ja prosenttiosuudet, joista näkee suoraan oppilaan sen hetkisen arvosanan. Prosenttiosuus 50,56 vastaa arvosanaa 7.
Minulla on kova sisäinen paine häivyttää numeraalisen arvioinnin painoarvoa. Yksittäisistä testeistä annan oppilaille pisteet ja sanallisen kokonaisarvosanan, koska todistukseenkin joudun sellaisen laittamaan. Tuo kokonaisarvosanakin on vain keskiarvo oppilaan osaamisesta. Suomen kielen taitoja arvioidessa on näet otettava huomioon, että oppilaat osaavat joitakin asioita hyvin, joitakin kiitettävästi ja jopa erinomaisesti, mutta joitakin asioita ehkä tyydyttävästi tai kohtalaisesti. Minusta tämä tulisi tuoda paremmin oppilaille ja heidän vanhemmilleen näkyviin.
Tänä viikonloppuna arvioin seiskaluokkalaisteni verbitestiä. En halunnut tehdä testiä, jossa jokaisessa tehtävässä testataan jotain yksittäistä osa-aluetta vaan tein testin, jossa yhdellä tehtävällä pystyin kartoittamaan, kuinka hyvin oppilaat tunnistavat (osittain puhekielisiä) verbejä tekstistä ja kuinka hyvin he osaavat muuttaa ne yleiskielisiksi. Lisäksi testasin, kuinka hyvin he tunnistavat verbin aktiivi- ja passiivimuodot sekä aikamuodot. Annoin jokaisesta neljästä osa-alueesta erikseen sanallisen palautteen ja koko testistä kokonaisarvosanan sanallisena. Laadin testistä kaksi versiota, toisessa versiossa tekstiin oli merkitty verbit, ns. normaalissa versiossa verbit piti itse löytää. Tuntuu mukavalta näpytellä Wilmaan kannustavaa tekstiä pelkän numeron sijasta. Luulisin, että tuollaista arviointia on sekä oppilaan että vanhemmankin mukavampi lukea.
Oppilaan osaamisen sanalliseen arviointiin ei välttämättä edes tarvita erillisiä testejä, vaan opettaja saa oppilaansa osaamisesta arvokasta palautetta jo siinä vaiheessa, kun asiaa harjoitellaan. Vieressä istuessa ja yhdessä tehtävää tehdessä, opettaja kyllä huomaa, hallitseeko oppilas asian erinomaisesti täysin ilman apua vai suoriutuuko hän kohtalaisesti, jos hän saa hieman apua. Mielestäni tällainen näyttö on ihan yhtä arvokasta kuin kokeella mitattu.
Tänä syksynä aion siis toteuttaa väliarvioinnin hieman uudella tavalla. Olen huomannut, että se saattaa olla aluksi oppilaista hieman hämmentävää, jos he ovat tottuneet kokeisiin ja testeihin. Oppitunneilla minä muistutan, että teen arviointia koko ajan ja kerron, millaisia arviointikriteerejä käytän. Vähitellen he kyllä tottuvat siihen ja uskon, että osaltani helpotan ainakin hieman sitä menestymisen taakkaa, jota monet tunnolliset oppilaat hartioilleen keräävät.
Jatkuvaan näyttöön perustuva arviointi vaatii opettajalta erityisesti vahvaa läsnäoloa ja oppilaittensa tuntemusta. Kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kohdalla se on jo helpompaa, sillä oppilaat ovat tulleet tutuiksi ja opettaja tietää jo etukäteen, kuinka vaativia ja itsenäisiä tehtäviä voi tietyille oppilaille antaa. Uusien tekniikoiden myötä opettajan olisi helppoa ulkoistaa kaikenlaisten pikkutestien tarkastaminen sähköisille sovelluksille, mutta minusta se ei tunnu luontevalta, jotakin oleellista jää puuttumaan. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että isoissa opetusryhmissä se on välttämätöntä, sillä opettajalla ei yksinkertaisesti riitä aika yksilölliseen palautteeseen.
Tällä hetkellä koen nimenomaan tuon henkilökohtaisen kontaktin kaikkein tärkeimmäksi asiaksi opetustyössäni. Minä haluan tuntea oppilaani ja haluan, että heillä on mahdollisuus näyttää minulle, mitä kaikkea he osaavat. Minun tehtäväni on antaa palautetta ja kannustusta heille tuon näytön perusteella. Siinä on tällä hetkellä minun opetustyöni ydin.