Marjaneh Bakhtiari (s. 1980) kirjoittaa ihanan kirpeästi ja silmiä avaavasti maahanmuuttajien arjesta. Bakhtiarin perhe muutti Iranista Ruotsiin Marjanehin ollessa 6-vuotias. Esikoiskirjassa Mistään kotoisin (2007) päähenkilönä on Bahar, joka värikkäillä kannanotoillaan kauhistuttaa sekä oman perhettään että opettajiaan. Kirjassa puheenvuoron saavat myös muut henkilöt: Baharin isä, äiti ja pikkuveli, Baharin ystävä Moses, Baharin poikaystävän isoisä Bertil ja monet muut.
Bakhtiarin romaani tarjoaa mehukkaita yksityiskohtia, mutta myös oikeaa, vakavasti otettavaa informaatio kulttuurien rinnakkaiselosta.
Bahar on modernin iranilaisen perheen tytär. Isä Amir on ollut kotimaassaan kustantaja ja runoilija, äiti on korkeasti koulutettu ydinfyysikko. Molemmat lapset ovat asuneet pienestä pitäen Ruotsissa eivätkä tunne itseään niin erityisen iranilaisiksi, mutta ei välttämättä ihan kokonaan ruotsalaisiksikaan. Baharin mielestä koko identiteettikysymystä on aika turha edes pohtia:
- … Mä siis tarkotan, että sillä ei oo mitään väliä, pidänkö mä itseäni ruotsalaisena vai ulkomaalaisena. Koska te olette jo päättäneet, että mä en ole ruotsalainen. Sähän näet, etten mä ole täältä. Niin että on ihan yks hailee, minä mä itse pidän itseäni. Tajuutsä?
Bahar haluaa määritellä itsensä Iraniksi syntyneeksi, mutta Ruotsissa kasvaneeksi. Isä on tyytyväinen, koska tytär ei sanonut itseään ruotsalaiseksi eikä näin ollen kieltänyt juuriaan. Äiti puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi tytär ei sanonut itseään ruotsalaiseksi, sillä hän kuitenkin puhuu ruotsia paremmin kuin farsia, hänellä on ruotsalainen poikaystävä eikä hän pidä lainkaan yhteyttä ruotsalaisiin sukulaisiinsa.
Bakhtiarin kirja on pistävyydessäänkin hyvin lempeä. Se ei ole oikein kenenkään puolella. Se jakaa piikkejä ja pistoja tasapuolisesti. Itse luin sielu vereslihalla kuvauksia maahanmuuttajamyönteisistä hössöttäjistä, joista yksi esimerkki oli Pernilla, Baharin poikaystävä äiti.
Pernillalle maahanmuuttajat ovat tutkimuskohteita. Mitä enemmän hän pääsee sisälle maahanmuuttajien elämään, sitä paremmin hän tiedostaa, mitä hänen omasta länsimaisesta, materialistisesta elämäntyylistään puuttuu. Hän lukee ”murteellisella ruotsilla”, ”uusruotsilla”, ”maahanmuuttajaruotsilla” ja erilaisilla ”lähiöruotseilla” kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisi oikeasti
ja pystyisi asettumaan maahanmuuttajaparkojen asemaan.
Auts!
Baharin äidin mielestäkin on tärkeää, että valtaväestön ja maahanmuuttajien välillä olisi vuorovaikutusta ja hän kutsuikin mielellään kotiinsa ohjaajia, opettajia, lasten ystävien vanhempia, mutta joka kerta hän joutuu turhaan odottamaan vastakutsuja, jotta hänkin olisi päässyt näkemään aitoa ruotsalaisuutta. Mutta ruotsalaisen kantaväestön mielestä heidän Ikea-rivitalonsa Billy-kirjahyllyineen ja Klippan-sohvineen ja räsymattoineen ovat niin mielenkiinnottomia, että niihin ei kannata maahanmuuttajatuttavia kutsua.
Bakhtiari kuvaa kotoutumisen ja kotouttamisen arkea mehevästi ja oivaltavasti. Suomessakin valtaväestöllä on vielä pitkä matka siihen, että maahanmuuttajat otettaisiin vastaan yksilöinä eikä aina vain oman etnisen ryhmänsä edustajina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti