Katselin viime torstaina YLE1:ltä dokumenttia Ikäihmisten juoksukilpailu. Se kertoi viidestä veteraaniyleisurheilijasta, jotka osallistuivat Helsingissä järjestettyihin yleisurheilun MM-kilpailuihin. Dokumentissa kuvattiin yhden naisen ja neljän miehen valmistautumista kisoihin. Dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä viikon ajan.
Jiri Soukup (82) , Nick Corish (85), Herbert Liedtke (93), Alfred Proksch (101) ja Gabre Gabric (94) ovat kaikki entisiä aktiiviurheilijoita ja rehellisesti sanottuna, he näyttävät huomattavasti ikäänsä nuoremmilta! Italialainen Gabre on yhdeksänkymppisenä niin simpsakka leidi, että moni puolet nuorempi voisi olla hänelle jopa kateellinen.
Dokumentin aikana paljastuu ainakin pari pitkän iän salaisuutta: systemaattinen harjoittelu ja uskomattoman vahva kilpailuvietti. Vaikka jokainen veteraaniurheilija on jo osallistuessaan voittanut kovimman mahdollisimman vastustajansa, eli itsensä, he kyräilevät kilpakumppaneitaan ja punnitsevat omia voittomahdollisuuksiaan loppuun asti. Toinen sijakaan ei tyydytä, vaan nälkää jää jäljelle, seuraavana vuonna pitää laittaa pikkaisen paremmaksi.
Minä olen pitkäikäistä sukua. Molemmat mummuni elivät yli 80-vuotiaiksi. Hilma-mummo, äitini isoäiti, eli yli 90-vuotiaaksi. Molemmat vanhempani ovat yli 80-vuotiaita ja he asuvat edelleen itsenäisesti kotonaan.
Kun lopetin tupakanpolton vuosi sitten, päätin elää ainakin 100-vuotiaaksi. Dokumenttia katsoessani tuo tavoitteeni ei tunnu edes mahdottomalta. Tunnistan nimittäin itsessäni samoja piirteitä kuin Gabressa tai Herbertissä. Vaikka omat resurssinsa tietää tasan tarkkaan, joka kerta kuitenkin vähän harmittaa, että ei ole paremmassa kunnossa, että olisi oikeasti mahdollisuus edes joskus voittaa kilpakumppaninsa.
Kun lopetin tupakanpolton vuosi sitten, päätin elää ainakin 100-vuotiaaksi. Dokumenttia katsoessani tuo tavoitteeni ei tunnu edes mahdottomalta. Tunnistan nimittäin itsessäni samoja piirteitä kuin Gabressa tai Herbertissä. Vaikka omat resurssinsa tietää tasan tarkkaan, joka kerta kuitenkin vähän harmittaa, että ei ole paremmassa kunnossa, että olisi oikeasti mahdollisuus edes joskus voittaa kilpakumppaninsa.
Minäkin olen muutaman vuoden käynyt masterskisoissa. Oma lajini on uinti ja siinä järjestetään pari kertaa vuodessa kilpailuja kansallisella tasolla. Sarjoja on 25-vuotiaista ylöspäin. Ensimmäisen kerran olin mukana 26-vuotiaana, mutta sitten pidin taukoa 11 vuotta, kunnes aloin kilpailla uudestaan 37-vuotiaana.
Veteraanikisoissa on ihan oma tunnelmansa. Omat suoritukset jännittävät ihan yhtä paljon kuin juniorinakin ja kroppa on pakahtua adrenaliinista. Pelkkä suorituksen ajatteleminen saa sykkeen nousemaan. Vanhana kettuna tuntee oman suorituskykynsä rajat ja on hienoa, kun osaa jakaa voimansa oikein. Silloin ei edes 100 metriä perhosta viidenkymmenen metrin radalla ole mahdoton urakka.
Vaikka minulla on melko voimakas kilpailuvietti, en kuitenkaan koskaan ole ollut tarpeeksi kunnianhimoinen, enkä edes lahjakas, jotta olisin tosissani koskaan kilvoitellut kullasta ja kunniasta. Minä olen se ikuinen kakkonen, joka häviää aina kalkkiviivoilla, jos joku voitonnälkäisempi on samassa kisassa mukana.
Mutta tällä tasolla se ei edes harmita. Minulle suurimman mielihyvän tuo nimittäin suunnitteleminen. On kiehtovaa suunnitella oma kausiohjelmansa eli kuinka paljon eriytyyppisiä harjoituksia pitää kauden aikana tehdä. Jos tavoitteena on samalla pudottaa painoa, suunnittelen ruokavalionikin liikkumisen mukaan.
Kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti näiden viimeisten neljän vuoden aikana en ole kertaakaan pystynyt pysymään suunnitelmissani koko kautta. Aina jossakin vaiheessa en ole ehtinyt liikkumaan työn tai muiden kiireiden (lue: tekosyiden) vuoksi. Mutta aina tulee onneksi seuraava vuosi. Minulla voi olla niitä hyvässä lykyssä edessä vielä vaikka 59. Ehkä sinne mahtuu jokunen ehjä kausi vielä mukaan J
Kiitos Gabre, Herbert, Nick, Jiri ja Alfred! Olette upeita roolimalleja! Perässä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti