Tunsin eilen itseni pahikseksi kuopukseni vanhempainillassa, kun kyseenalaistin opettajan tavan antaa lapsille läksyjä. Läksyjä kuulemma annetaan, koska ne opettavat lapsille vastuunkantoa.
Kerroin omasta läksyttömyys- ja kirjattomuuskampanjastani, mutta se ei häntä vakuuttanut. Opettajakin oli kokeillut kirjojen säilyttämistä koulussa ja todennut toimimattomaksi niissä tilanteissa, kun oppilas oli sairastunut. Omaan tahtiin eteneminenkään ei ollut tuntunut sopivalta. Opettajan mukaan kaikki eivät olleet silloin saaneet riittävästi huomiota ja opettajan aikaa.
Omassa kokeilussani olen huomannut, että omaan tahtiin eteneminen ja kirjojen säilyttäminen koulussa ei ole aiheuttanut pulmaa edes siinä tilanteessa, kun oppilas on ollut kotona sairaana. Sairaana kuuluukin levätä eikä opiskella itsekseen kotona. Ja kun oppilaat etenevät omaan tahtiinsa, parin tunnin poissaolo oppiaineen tunneilta ei oikeastaan edes haittaa, sillä oppilas jatkaa siitä, mihin hän on edellisellä kerralla jäänyt. Tunneilla on aikaa kiriä, koska läheskään kaikki oppilaat eivät ole karanneet asioissa saavuttamattomiin.
Eniten minua harmittaa kommentit siitä, että läksyt opettavat oppilaille vastuuta. Onko läksyttömyyteni siis vastuunpakoilua?
Minulle onnistunut työpäivä on sellainen, että saan kaikki työtehtäväni tehtyä työpaikalla ja voin hyvillä mielin sulkea luokan oven takanani ja aloittaa vapaa-aikani ilman kotona odottavia vihkopinoja. Saman tunnetilan haluaisin antaa oppilailleni ja omille lapsilleni. Työt tehdään työaikana. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat.
Koulun ulkopuolisessa elämässä vastuunottaminen tarkoittaa minulle sitä, että jokainen hoitaa oman osuutensa ja omat pienet velvollisuutensa. Meidän vanhempin vastuulla on käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Kodin siistinä pitäminen kuuluu meille kaikille. Meillä kaikilla on vastuu pitää kodin ilmapiiri hyvänä ja sopuisana. Sen koen kaikkein haastavimmaksi, sillä en voi sietää poikien keskinäistä nahistelua ja piikittelyä.
Eniten olen kuitenkin pyrkinyt painottaa sitä, että annetuista lupauksista ja sitoumuksista on pidettävä kiinni. Kuopukseni kohdalla se tarkoittaa sitä, että jalkapalloreeneissä on käytävä ja peleihin on osallistuttava. Porukkaa ei saa jättää. Se tarkoittaa sitä, että harjoituksiin on lähdettävä klo 19 ja sieltä palataan kotiin vasta klo 20.30. Sen jälkeen on hoidettava läksyt, jos ne on aikaisemmin jäänyt tekemättä.
Liian aikataulutettu arki stressaa aikuista ja nuorta yhtä paljon. Voisin uskoa, että se stressaa nuorta jopa enemmän kuin aikuista. Koulun ja kodin yhteistyön kannalta olisikin tärkeää, että opettaja tuntee oppilaittensa ja heidän perheensä arjen. Voihan olla, että perheen aikuiset elävät niin hektistä arkea, että vanhemmilla ei ole yksinkertaisesti aikaa huolehtia lasten läksyistä eikä se minusta ole edes vanhempien tehtävä.
Opettajat antakoon edelleenkin läksyjä, mutta toivoisin, että he silti miettisivät, MIKSI he läksyjä antavat. Minä vaadin oppilailtani työntekoa ja vastuunkantoa jokaikinen oppitunti, siksi vastuunkannon opettaminen ei ole minun mielestäni riittävän hyvä perustelu.
Vapaa-ajalla opiskelu voi olla toki mielekästäkin. Jos joku oppilas haluaa viedä läksynsä kotiin, hänellä on selvästi halu saada tehdä töitä aiheen parissa rauhassa kotona. Siksi sallinkin töiden viemisen kotiin, Samalla huomaan, millainen tekeminen ketäkin miellyttää. Tänä syksynä näin valon syttyvän kasiluokkalaisen pojan silmiin, kun hän kuuli äidinkielen kirjoitelmasta, joka käsittelee sisällissotaa. Jos minun antamani tehtävät sytyttävät oppimisen ilon, olen onnistunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti