Viime marraskuussa istuin ysiluokkalaisten edessä keskustelemassa Jokelan ampumatapauksesta. Olimme saaneet sähköpostiimme opetushallituksen ohjeet, kuinka lasten ja nuorten kanssa asiasta oli puhuttava. Ohjeiden mukaan oppilaille tuli korostaa, kuinka äärimmäisen harvinaisia tällaiset ampumajutut olivat täällä Suomessa. Miten sitä tuntuikin niin kornilta sanoa niin...
Tällä kertaa seurasin tilannetta kotoa käsin enkä koko viikolla tavannut oppilaita lainkaan. Kollegalta kuulin, että tällä kertaa opettajat olivat enemmän pois tolaltaan, nuoriso suhtautui asiaan rauhallisemmin. Mutta tämä on vain toisen käden tietoa... Varmasti ahdistus ja pelko oli kaikilla päällimmäisenä tunteena, kun tiedot Kauhajoesta tulivat. Tälläkin kertaa opettajat ovat puhuneet luokkiensa kanssa ja halukkaille järjestetään keskusteluaikoja kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa.
Itse otin tiistaina lapset vastaan koulusta levottomana. Olihan televisiossakin painotettu sitä, kuinka tärkeää lasten kanssa on puhua asiasta. Nuorimmat eivät tienneet asiasta mitään, kerroin heille asiat heidän ikätasoonsa sopivasti etäännyttäen, kuinka tapaus oli sattunut jossain aika kaukana ja kyseessä oli aikuisten koulu. Pojat eivät olleet asiasta kauhean kiinnostuneita vaan menivät nopeasti leikkeihinsä. Vanhin poika ei myöskään ollut kuullut mitään, myös hänelle kerroin faktat ja pyysin katsomaan uutiset. Vaihdoimme muutaman sanan asiasta, mutta muuten ilta sujui normaalisti. Kävin vain nukkumaan mennessä varmistamassa, että kaikki lapset olivat rauhallisella mielellä ja saivat hyvin unen päästä kiinni.
Jokela, Kaukajärven 15-vuotiaan tytönsurma, Kauhajoki. Kauhistuttavia murhenäytelmiä on nyt nähty ja koettu aika tiuhaan. Väistämättä näihin uutisiin turtuu ja omaan arkeen palaaminen nopeutuu. Ampumavälikohtauksesta ei ole kulunut viikkoakaan, mutta uudet uutisaiheet ovat jo sivuuttaneet sen. Toki Kauhajokeen liittyvät uutisaiheet pysyvät myös tapetilla jonkin aikaa, esim. aselakia tiukennetaan nopeutetussa aikataulussa, nuorten mielenterveystyöstä keskustellaan, kehitetään seurantamalleja, joilla vastaavat tapaukset voidaan tunnistaa etukäteen ja estää, mutta etusivut täyttyvät pian USA:n vaalidebattien selostuksilla, lomautuksilla, korkojen nousulla, lähestyvän joulun teemoilla jne.
Ja hyvä niin. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ja se on kiistaton tosiasia, joka jokaisen paatuneimmankin ihmisvihaajan on otettava huomioon. Maailma ei oikeasti pysähdy, vaikka itse olisitkin valmis pysäyttämään oman maailmasi mahdollisimman traagisella ja näyttävällä tavalla.
Mutta yksilöiden näkökulmasta, monen yhteisön elämän se pysäytti. Läheisen kuolema on niin rankka juttu, että sen aiheuttamasta surusta välttämättä toivu koskaan kokonaan. Näiden henkisten ampuhaavojen parantumiseen kuluu varmasti vuosia, jopa kymmeniä vuosia. Ja niiden arvet ovat ikuisia.
Kaikki yksilön kokema kipu, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, haavoittaa syvältä. Jokelan ampuja oli koulukiusattu, Kauhajoen ampuja oli menettänyt sisarensa ja häntäkin oli pidetty hieman outona kaverina. Ihmisvihaajaksi kukaan ei synny, eikä kukaan sellaiseksi lastaan tieten tahtoen myöskään kasvata tai kannusta.
Äitinä ja opettajana minä tunnen olevani osaltani vastuussa siitä, että ne lapset ja nuoret, jotka minun vastuulleni on annettu, saavat osakseen rakastavaa, huolehtivaa, kannustavaa, välittävää ja opastavaa hoivaa. Minun on jaksettava asettaa rajat omien lasten netin käytölle, kurkittava selän takaa, missä sivustoilla he liikkuvat. Minun on myös vain viitsittävä käydä urkkimassa IRC-Galleriassa mistä oppilaani siellä juttelevat ja koulussa kysyttävä kuulumisia, pysähdyttävä kuuntelemaan ja katselemaan, ja yksinkertaisesti vain puututtava, mikäli havaitsen jotain huolestuttavaa.
Äitinä ja opettajana on vain yksinkertaisesti pyrittävä tekemään parhaansa, jotta vielä lähitulevaisuudessa, jonkin vastaavan tragedian satuttua voin hyvällä omalla tunnolla, vilpittömästi vakuuttaa oppilailleni, että tällaiset tapahtumat ovat äärimmäisen harvinaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti