Vielä pari viikkoa sitten en ollut täysi varma siitä, saanko jatkaa nykyisessä työpaikassani. Kaikki kunnan määräaikaiset tuntiopettajuudet oli laitettu valtakunnallisesti hakuun, ja vaikka rehtori vakuutteli, että minulla ei olisi syytä huoleen, mieli ai ollut levollinen ennen kuin sain päätöksen kirjallisena.
Luojan kiitos, olen pätevä. Epäpätevänä tällaisena aikana olisi varmasti päätynyt kortistoon tai parhaimmassa tapauksessa jonnekin tekemään äitiyslomasijaisuutta. Mutta se on valitettavasti nykyään myös monen pätevänkin opettajan kohtalo. Vakituisen tuntiopettajuudenkin saaminen tuntuu nykyään lottovoitolta, viroista voi vain haaveilla.
Valmistuin yliopistosta 90-luvun puolessa välissä. Olen lama-ajan kasvatteja. Vakituisesta työsuhteesta en voinut edes uneksia. Tuoreena äitinä otin paperit mahdollisimman pian ulos, enkä tullut suorittaneeksi opettajan pedagogisia opintoja ennen sitä. Kohtalona oli siis pätkätyöt, mikä toisaalta sopi silloiseen elämänvaiheeseen, sillä työsuhteiden välissä olin yleensä äitiyslomalla.
Nyt kolme lasta myöhemmin, muodollisesti pätevänä, olen edelleen pätkätyöläinen. Se nöyryyttää. Jouluun asti menee mukavasti, mutta keväällä ahdistus alkaa kaivertaa. Tämän kevään tunneryöpytys oli jo liikaa. En halua enää kokea samanlaista kyykytystä. Eikä siitä ole niin kovin pitkä aika, kun itse olin hakemassa töitä tosissani. Kuinkahan monta kertaa olen lähettänyt hakemuksia pakkoihin, jotka on jo etukäteen pedattu toiselle. Mikäli paikat eivät ole oikeasti auki, miksi pitää juoksuttaa ihmisiä turhaan työpaikkahaastatteluissa.
Työsuhteen ketjuttaminen on periaatteessa lainvastaista. Ensi syksynä aloitan kolmannen pätkän saman työnantajan palveluksessa. Jos minua ei ensi syksynä vakinaisteta, alan tosissani katsoa muita vaihtoehtoja. Minä olen valmis sitoutumaan työhöni ja siksi haluan löytää työnantajan, joka on valmis sitoutumaan minuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti