Opettajalla ei ole asiakkaita

Ryhdyin opettajaksi, koska minusta on hienoa opettaa ja nähdä oppilaitteni ja opiskelijoitteni oivaltavan ja oppivan uusia asioita. Valitsin opetusaineekseni äidinkielen ja kirjallisuuden, koska minulla on intohimoinen suhde sekä kieleen että kirjallisuuteen. Luen ja kirjoitan myös vapaa-ajallani, jotta minulla olisi oikeasti annettavaa oppilailleni vuodesta toiseen. Voisi luulla, että kolmen vuosiluokan opetussisältöjen toistaminen olisi tylsää ja leipiinnyttävää, mutta niin ei ole asian laita. Jokainen pitämäni tunti on ainutkertainen kokemus sekä oppilaille että minulle. Jos näin ei olisi, tuntinihan voisi videoida ja pyörittää nauhaa oppilaille. Jotkut ihmiset kuvittelevat, että se olisi jopa järkevää, mutta ammattitaitoiset pedagogit ymmärtävät ajatuksen mielettömyyden.

Minulla ei ole asiakkaita, vaan oppilaita ja opiskelijoita. Vaikka oppilaiden vanhemmat maksavat palkkani välillisesti, hekään eivät ole minun asiakkaitani, vaan henkilöitä, joiden kanssa teen yhteistyötä. He eivät ole missään muotoa myöskään opetuksen tilaajia. Heillä ei ole oikeutta määritellä, millaista opetusta heidän lapsilleen tulee antaa tai miten heitä tulee arvioida. Opetuksen järjestää kunta ja opettajan tavoite on kouluttaa ko. kunnalle kelvollisia tulevia veronmaksajia. Opettajan asiakas on siis kunta, ei yksittäinen oppilas tai perhe. Opetussisällöt ja arviointikriteerit löytyvät perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista.

Joillakin nykyvanhemmilla on kummallinen käsitys siitä, että heillä olisi mahdollisuus esim. valita lapsensa opettajat ja hänen käyttämänsä opetusmenetelmät. He saattavat kirjoitella opettajalle hyvää tarkoittavia viestejä, kuinka opettajan tulisi opettaa, millaisia kokeita hänen pitäisi teettää ja millaisin kriteerein opettajan tulisi antaa arvosanoja. He voivat liittää mukaan irrallisia tekstinpätkiä opetussuunnitelman perusteista, jotta saisivat sanoilleen vakuuttavuutta. He eivät usko opettajan kertomia asioita heidän lapsestaan, sillä kotona lapsi käyttäytyy aina moitteettomasti. He haluavat kokoontua ja keskustella yhdessä opettajan opetusmenetelmistä, ja pettyvät kovasti, jos opettajan esimies onkin opettajan tukena. Sen jälkeen he ottavat yhteyttä koulutoimenjohtajaan ja pettyvät jälleen, kun koulutoimenjohtajalla onkin oleellisempia asioita ratkottavana, kuin se, että jonkun yksittäisen oppilaan ja opettajan "kemiat eivät kohtaa".

Surullisinta on, että vanhemmat eivät ymmärrä, että kaikella tällä myyräntyöllä he kaivavat kuoppaa omille lapsilleen. Marionettiopettajat, jotka tanssivat vanhempien pillin mukaan, eivät ole enää oikeita pedagogeja, jotka nauttivat työstään. Siksi koulujen onkin kiireellisesti tehtävä selvät säännöt vanhemmille ja huoltajille, jotta he ovat tietoisia omista velvollisuuksistaa ja oikeuksistaan.

Jokainen oppitunti on sekä opettajalle että oppilaalle erittäin henkilökohtainen ja herkkä tilanne. Onnistuakseen se vaatii ehdotonta luottamusta oppilaiden ja opettajan välillä. Yksikin vanhempi, joka tieten tahtoen yrittää heikentää tuota luottamusta, tekee ensisijaisesti vahinkoa omalle lapselleen.

Vanhemmat, antakaa lapsellenne oikeus hyvään opettaja-oppilas-suhteeseen.
Älkää pilatko sitä omilla olettamuksillanne ja ennakko-odotuksillanne.

Kahden tulen välissä

Opettajana ja äitinä olen jatkuvasti kaksoisroolissa. Toimiessani toisessa roolissa peilaan jatkuvasti vastapuolen tuntoja omien kokemusteni kautta. Opettajana tiedän, mitä voin vaatia vanhemmilta. Tiedän, kuinka hankalaa on motivoida murrosikäisiä lapsia hoitamaan koulutyönsä. Nykyajan lapsilla on niin paljon muita ajansieppaajia: harrastukset, kaverit, tietokonepelit, internet... Jos nuori harrastaa kilpaurheilua, 14-vuotiaalta aletaan jo useassa lajissa vaatia näyttöjä, jotta he tulevat valituksi seurojensa ykköskokoonpanoihin. Harjoitusajat saattavat olla kohtuuttomia; usein nuori on kotona vasta iltakahdeksalta, jos silloinkaan. Moni paljon harrastava nuori on oppinut tehokkaan tavan jakaa aikansa järkevästi koulun, harrastusten ja ystävien kesken, mutta on myös ymmärrettävää, että kaikilta se ei käy yhtä näppärästi. Mutta opettajana on silti oltava oikeudenmukainen ja antaa numerot todellisten näyttöjen perusteella. Silloin on hyvä käydä keskustelua vanhempien kanssa. Heidän tehtävänsä on ohjata lapsensa ajankäyttöä.

Vanhempana tiedostan, että opettajan huoli tietystä oppilaasta on yleensä aiheellinen. Jos opettaja ottaa yhteyttä vanhempaan, hän on miettinyt asiaa moneen kertaan. Ensimmäisestä rikkeestä ei yleensä ilmoiteta, kyseessä on usein pitempään jatkuneesta tilanteesta. Äidin roolissa minun kuuluu reagoida opettajan palautteeseen, ottaa asia vakavasti, ei missään nimessä vähätellä sitä. Minun kuuluu kertoa lapselleni, mitä opettaja on hänestä kertonut, jotta lapsikin tietää, että hänen käyttäytymiseensä on kiinnitetty huomiota. Huonosta käyttäytymisestä pitää myös seurata joku sanktio, vaikkapa muutamaksi päiväksi salasana tietokoneeseen.

Molemmissa rooleissa tärkeintä on johdonmukaisuus. Opettajan ja vanhemman on oltava samalla puolella, ei lasta vastaan vaan hänen parhaakseen. Kummassakin roolissa voi joskus myöntää oman riittämättömyytensä ja silloin parhaassa tapauksessa, voi saada tukea toiselta osapuolelta.

Eräs vanhempi, kohta eläkkeelle jäävä kollegani on useaan otteeseen osoittanut tyytymättömyytensä nykykoulua kohtaan. Hän on opettanut peruskoulussa jo 35 vuotta ja hänen mielestään vanhempien näkyvämpi osallistuminen koulun arkeen ei ole myönteinen asia. Minun äitini eikä isäni ole koskaan tavanneet opettajiani. 30 vuotta sitten ei ollut vanhempien vartteja. Ennen vanhemmat, jos eivät nyt suorastaan pelänneet niin ainakin kunnioittivat opettajia. Jos lapsella oli ongelmia koulussa, vika oli lapsessa, ei opettajassa.

Nykyisin koululuokat ovat täynnä noita "viallisia lapsia". Heillä on paljon erilaisia "vikoja" mm. keskittymisessä, hahmottamisessa, sosiaalisissa taidoissa ja oppimisessa yleensä. Joihinkin on tullut "vika" uuteen maahan muuttaessa. Joidenkin näiden oppilaiden vanhemmilla on ollut samantyyppisiä "vikoja" omana kouluaikanaan.

2000-luvun koulussa ei onneksi enää ole tällaisia "viallisia" oppilaita. 2000-luvun kouluissa opiskelee paljon erilaisia oppijoita, joilla saattaa olla tietyntyyppisiä, diagnostoitavissa olevia häiriöitä tai vaikeuksia kuulemisessa, näkemisessä, motoriikassa, kielessä, kontrollitekijöissä, muistissa tai tunne- ja motivaatiotekijöissä. Usein juuri vanhemmat ovat havainneet lapsensa oireilun ja yhdessä päiväkodin ja neuvolan kanssa vieneet asiaa eteenpäin. Alakoulussa vanhemmat ovat viestittäneet asiasta opettajalle ja lapsi on saanut apua erityisopettajalta, käynyt ehkä toimintaterapiassa tai perheneuvolassa ja koulupsykologin juttusilla. Koska vanhemmat ovat tottuneet keskustelemaan lapsen asioista päiväkodissa ja alakoulussa, he myös olettavat, että heidän tiedoillaan ja käsityksillään on painoarvoa myös yläkoulussa. Mikäli opettajat yläkoulussa edes yrittävät huomioida tällaisen lapsen mahdolliset erityistarpeet, ongelmia ei synny. Mutta jos vanhemmat kokevat, että heitä ei kuunnella, ongelmia syntyy varmasti.

Äitinä, minä toivon, että minun näkemykseni lapsistani ja heidän vahvuuksistaan ja heikkouksistaan tulee huomioiduksi, ja opettajana minä aion pitää huolen, että myös minun oppilaitteni vanhemmat kokevat tulevansa kuulluiksi.