Tapasin vasta hiljakkoin Suomeen muuttaneen perheen. He saapuivat kotikuntaansa suoraan pakolaisleiriltä. Perheeseen kuuluivat molemmat vanhemmat ja neljä lasta, joista yksi oli alle kouluikäinen.
Matkalla tapaamiseen mietin, millaisia tuntemuksia heillä tässä vaiheessa on. Ovatko he hämmentyneitä ja väsyneitä kaikista uusista asioista, vai onko päällimmäisenä helpotuksen tunne, että he ovat nyt saaneet pysyvän luvan asettua jonnekin ja alkaa rakentaa omaa ja lastensa tulevaisuutta.
Perillä tapaan iloisen ja energisen perheen. Emme kättele, hymyilemme ja nyökkäämme ystävällisesti. Tulkkia odotellessamme opettelemme muutamia fraaseja suomen kieltä. Tulkin saavuttua keskustelemme lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Vanhimmat lapset ovat suorittaneet ala-asteen opinnot, toinen saanut jopa stipendin hyvän opintomenestyksen johdosta. Mukavimmaksi oppiaineeksi he mainitsevat historian. Nuorinkin koululaisista osaa kirjoittaa ja lukea omalla äidinkielellään. Alkuvaiheessa lasten on kuljettava kouluun toiseen kuntaan, koska omassa kunnassa ei ole valmistavaa opetusta. Bussilla kulkeminen arveluttaa vanhempia. Lähtömaassa se olisi tullut kuuloonkaan. Nuorimmaiselle pyrimme järjestämään koulutaksin, kuten kaikille hänen ikäisilleen lapsille, joiden koulumatka on yli 5 kilometriä.
Koulupaikanhaku papereita allekirjoittaessa isä naurahtaa, kotimaassa ei olisi ikinä uskaltanut laittaa puumerkkiään mihinkään paperiin. Suomessa heidän on vain kyettävä uskomaan viranomaisiin, vaikka papereihin kirjoitetusta kielestä ei ymmärrä sanaakaan. Hurja juttu.
Puhumme lapsien mieltymyksistä ja harrastuksista. Perheen pojat rakastavat jalkapalloa, olisihan minun kai se pitänyt arvatakin. Brasilia on ehdoton suosikkijoukkue. Perheen tyttö on hyvä käsitöissä. Käymme läpi liikunnan, musiikin ja kuvaamataidon tunteihin liittyviä käytäntöjä. Haluan korostaa, että ongelmia ei ole, vaan kaikesta voi koulun ja päiväkodin kanssa keskustella. Nuorimmaisen kohdalla puhumme siitäkin, että alussa oman paikan löytäminen isossa päiväkotiryhmässä voi olla rankkaa, varsinkaan jos ei ole yhteistä kieltä muiden lasten kanssa. Silloin voivat nyrkit puhua puolestaan. Kielenoppimista on tuettava kaikin tavoin, sekä omalla äidinkielellä että suomen kielellä. Kieli on avain hyvää kotoutumiseen, kaikkien perheenjäsenten kohdalla.
Julkisessa keskustelussa vaaditaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä. Uutisoinnin mukaan Suomella ei ole varaa hyysätä vieraita isoäitejä. Sanotaan, että maassa on oltava maan tavalla tai sitten on lähdettävä maasta ulos.
Katselin poikani kanssa Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Sisällissodan raakuuksien kuvaaminen sai meidät molemmat kyyneliin. Poika oli syvästi järkyttynyt näkemästään. Lohduttelin poikaa sillä, että kyseessä oli onneksi vain elokuva, eikä Suomessa enää ole ollut pitkään aikaan sellaista, kuin elokuvassa kuvattiin.
Mutta toisaalta muistutin, että joissakin maissa lapset joutuvat oikeasti elämään sodan keskellä, ja meillä suomalaisilla on onni tarjota heille turvallinen paikka, jossa he voivat asua perheensä kanssa rauhassa.
Sama tunne ajaa minua työssänikin. Minulla on onni tarjota tänne tuleville lapsille mahdollisuus oppia ja opiskella. En ehkä tapaa tuota perhettä uudelleen kovin pian, mutta toivon, että kun tapaan lapset seuraavan kerran, voin nähdä saman ilon, optimistisuuden ja luottavaisuuden heidän silmistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti