Häpeäkseni tunnustan, että minulta on monta klassikkoa vielä lukematta. Vasta tänä kesänä tartuin Waltarin Sinuhe egyptiläiseen.
Yhdeksännen luokan kirjallisuuden opetukseen kuuluu koko Suomen kirjallisuuden historia. Päättöluokka on täynnä paljon muitakin kokonaisuuksia, joten harvoin kirjallisuuden opetukseen pystyy paneutumaan niin perusteellisesti, kuin itse haluaisi. Tavoitteenani on luoda oppilaille jonkinlainen käsitys siitä jatkumosta, jonka kirjallisuuden historia muodostaa. Samalla haluan saada heidät näkemään, kuinka kirjallisuus aina on oman aikansa lapsi. Olen aina painottanut sitä, että huonoja kirjoja ei kannata lukea, koska maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea. Opettaessani kirjallisuutta pyrin samalla vinkkaamaan oppilaille kirjoja, mutta jotkut teokset käsittelemme yhdessä. Kalevalan ja Seitsemän veljeksen tarinat kiehtovat suullisesti kerrottuinakin. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Saarijärven Paavoa olemme lukeneet yhdessä ääneen ja sen jälkeen keskustelleet siitä, millaisen kuvan ne suomalaisista antavat, ja miksi heidät on tuolloin juuri tuollaisiksi haluttu kuvata.
Olen myös ottanut asiakseni nostaa esille 1800-luvun naiskirjailijat kuten Fredrika Runebergin ja Fredrika Wilhelmina Carstenin. Muratin saamat julmat arvostelut 1840-luvulla tuohduttavat 2010-luvun nuoriakin pirullisuudellaan, mutta nuoria hämmästyttää, että saman kohtalon jakoivat myös Aleksis Kivi ja Mika Waltari, joiden pääteoksia eivät aikalaiset suuremmin arvostaneet.
On hienoa, että peruskoululaiset saavat kattavan käsityksen suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta tuossa vaiheessa kysymys on kuitenkin vasta toukotöistä ja ensimmäisten siementen istuttamisesta. Siksi me emme kahlaa kaikki läpi Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta. Matkan varrella vinkkaan sopivaksi katsoamiani teoksia, esim. Juhanin Ahon Papintytärtä tai Juhaa, jotka teemoiltaan jaksavat kiinnostaa nykynuoriakin.
Minä aloitin klassikkoluku-urakkani vasta yliopistossa, mutta joitakin aukkoja toki on vuosien aikana jäänyt. Waltarin Sinuheen tartuin vasta nyt, monta lyyrikkoakin on jäänyt paitsioon. Tänä keväänä ihastuin Södergraniin, Koskenniemeen ja Valaan. Luin liikuttuneena myös F. Runebergia ja Carstenia. Kuinka koskettavia nuo kirjat ovat aikanaan olleetkaan, kun ne saivat paatuneen ja kokeneen nykynaisenkin kyyneliin. Myös Sinuhe saa aikaan tunneryöppyjä: onko Nefernefernefer maailmankirjallisuuden suurin narttu, oikea pissiksien pissis, ja kuinka tyhmä ja naivi miehen pitää olla, jotta hän ei tuota petollisuutta heti näe!
Klassikoiden lukemiselle ei ole olemassa oikeaa ikää. Parasta klassikoissa on se, että ne kestävät jopa useamman lukukerran ja joka kerta lukukokemus on hieman erilainen. Nuorempana huomio kiinnittyy eri asioihin kuin vanhempana. Teetin oppilaillani oppimispäiväkirjaa kirjallisuusjakson ajalta ja ilahduin lukiessani heidän havaintojaan ja kommenttejaan tutustumistaan teoksista. Uskon, että moni heistä tarttuu tulevina vuosina paljon ennakkoluulottomammin myös klassikoihin. Ja nälkähän tunnetusti kasvaa syödessä. Kotimaisten klassikoiden jälkeen on päästävä tutustumaan myös maailmankirjallisuuden klassikoihin.
Kirjojen maailmaan saattaminen jos mikä on opettamista elämää varten, ja onneksi minulla on mahdollisuus olla oppaana juuri tuolla polulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti