Elämä on kuin virkkuutyö

Tänä kesänä olen rentoutunut tekemällä käsitöitä. Se on tuottanut minulle siinä määrin hyvää mieltä, että olen korvannut virkkaamisella ennen niin säännöllisen kesäliikkumisen. Sohva ja virkkuukoukku ovat houkutelleet enemmän kuin metsä ja kävelysauvat.

En ole koskaan pitänyt itseäni käsityöihmisenä. Koulussa sain neljännellä luokalla käsitöistä seiskan, peruskoulun päästötodistuksessa se oli (tyydyttävä) kahdeksan. Olen aina ajatellut olevani käsitöissä tumpelo ja ehkä siksi koen niin suurta onnistuminen iloa oppiessani uusia juttuja ja saadessani jotain valmiiksi. Viime syksynä minä neuloin villapaidan, kaulureita ja kaulaliinoja. Tänä kesänä olen virkannut trikookuteesta vessanmaton ja käsilaukun, pienemmillä koukuilla olen värkännyt kuusikulmioita ja pari pitsiliinaa. Lankakori on pullollaan kaikkia ihania lankoja, kunhan vain keksin, mihin kaikkeen niitä haluan käyttää.

Virkkaaminen on todella terapeuttista. Nuorempana minä saatoin innostua jostakin, mutta alkuinnon lopahdettua jätin työn usein kesken. Sukkien kutominen oli riski, saatoin jaksaa tehdä yhden valmiiksi, mutta toinen jäi kesken. Villapaidoista jaksoin yleensä kutoa etu- ja takakappaleen, mutta toinen hiha jäi syystä tai toisesta tekemättä.

Nykyään en halua aloittaa uutta työtä, ennen kuin edellinen on valmis. Siksi kaikkien töiden pitää olla joko sopivan kokoisia tai riittävän motivoivia, jotta jaksan tehdä ne loppuun asti. Ei siis kannata haukata liian isoa palaa kerrallaan vaan miettiä rauhassa, millaisen työn oikeasti haluaa tehdä. Silloin on suurempi todennäköisyys saada tyydyttävä lopputulos.


Tällä hetkellä työn alla on tummanvihreä iso pitsiliina. Virkkausohjeiden noudattaminen on minulle sopivan haastellista. On todella hienoa nähdä, kuinka kuviot alkavat kerros kerrokselta muodostua. Työ vaatii tarkkuutta, mutta se tarjoaa myös riittävästi rutiininomaista työskentelyä. Ensin pitää opetella uusi kaava ja sitten noudattaa toistaa sitä muutaman kerran. 


Vaikka yrittäisin olla kuinka huolellinen, työhön lipsahtaa aina virheitä. Entinen, kärsimätön nuori minäni olisi kohauttanut huolettomasti hartioitaan pikkukömmähdykselle ja jatkanut sisukkaasti eteenpäin. Nykyinen, elämän myrskyissä kouliintunut minä ottaa tyynesti koukun pois silmukasta ja alkaa purkaa. Joskus täytyy purkaa kokonainen kerros. Totta kai se harmittaa, mutta työhön jäänyt virhe harmittaisi jatkossa varmasti paljon enemmän. Purkaessa on hyvä sadatella itseään ja miettiä, miten jatkossa moiset turhat virheet voisi välttää. 


Virheen selvittämisessäkin pitää olla tarkka, sillä ohut virkattu lanka on kovin kiharaista ja jos sen jättää kasaan sohvalle vierelleen, voi olla varma että se menee solmuun. Siksi purkaminen kannattaa tehdä maltilla, purkaa muutama silmukka ja keriä lanka takaisin rullalle. Se vie huomattavasti enemmän aikaa, mutta se on sen arvoista. Parempi vaihtoehto on, että saa purkamiseen jonkun toisen avuksi, joka voi keriä lankaa kerälle samaan aikaan kun itse purkaa työtä. 


Jos lanka kuitenkin menee purkaessa solmuun, sen selvittely voi olla työlästä ja aikaa vievää. Mutta sekin on parempi vaihtoehto kuin katkaista lanka kokonaan. Joskus langanvaihto voi olla ainoa mahdollisuus päästä jatkamaan, mutta sekin näkyy valmiissa työssä. Se ei välttämättä häiritse, mutta jossakin työn keskellä on pieni törröttävä langanpätkä merkkinä yhtenäisyyden katkeamisesta. 


Käsitöiden tekeminen  on kuin elämä pienoiskoossa. Ehkä esiäitimme ovat tienneet tämän salaisuuden vuosisatojen ajan ja siksi he ovat laittaneet tyttärilleen neulan ja langan käteen oli tämä sitten työläiskodin tai aatelisperheen lapsi. Tärkeimmät elämänfilosofiat eivät löydy kirjoista, ne voi kuka tahansa lukutaidotonkin lukea silmukoista ja kerroksista.