Takajaloillaan muriseva karhu

Eilen illalla kotinurkillani oli jälleen nähty karhu. Vakava ja oikeasti pelottava asia, ehkä siksi olikin helpottavaa lyödä asia leikiksi naureskelemalla eräälle uutisotsikolle, jonka joku toimittaja oli kiireissään nettiin päästänyt.

Karhu murisi takajaloillaan: ”Sanoin koiralleni, että nyt mennään”

Äidinkielentunneilla oppilaat usein kyseenalaistavat kieliopin ja kielenhuollon opetuksen. Yllä oleva otsikko on hyvä esimerkki siitä, miksi sekä kieliopin että kielenhuollon opettaminen on tärkeää. Uskon, että toimittaja on kirjoittanut nopeasti ja lähettänyt uutisensa saman tien maailmalla, mutta varmasti pian huomannut kömmähdyksensä ja toivottavasti myös itse naureskellut sille. Huolestuttavampaa olisi, jos hän tai lukijat eivät huomaisi otsikossa mitään vikaa.

Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille Suomessa asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille yhdenveroiset mahdollisuudet saavuttaa mm. arkielämässä tarvittava luku- ja kirjoitustaito. Suomessa siinä on onnistuttu hyvin, Suomi on jo pitkään voinut kansainvälisesti ylpeillä lähes sadan prosentin lukutaitomaana. Sillä, kuinka ihminen osaa puhua ja kirjoittaa, on valtava vaikutus ympäristöön. Ihminen, joka osaa käyttää yleispuhekieltä oikein tietyissä tilanteissa, antaa itsestään sivistyneen ja fiksun kuvan, vaikka olemus ei aina olisikaan niin huoliteltu. Teinipoika, jonka tukka roikkuu rasvaisena silmillä, voi antaa ulkomuodostaan huolimatta fiksun vaikutelman, jos hän osaa puhutella opettajaa kohteliaasti. Sliipatuinkaan ulkoinen olemus ei pelasta imagoa silloin, jos kielenkäyttö paljastaa ihmisen moukkamaisuuden.

Lapset ja nuoret elävät tekstien keskellä. Vaikka monet eivät enää ahmi kirjoja samaan tahtiin kuin aikaisemmat sukupolvet, he joutuvat kuitenkin jatkuvasti tekemisiin kirjoitetun tekstin kanssa ja he itse tuottavat päivittäin huomattavat määrät tekstiä mm. chattaamalla tai tekstittelemällä. Tuo tekstimassa on useimmiten puhekielen rekisterin mukaista. Yleiskieleen nuoret törmäävät varmimmin ainoastaan koulukirjoissa, joissakin romaaneissa, tv-ohjelmien tekstityksissä ja puhuttuna ehkäpä TV-uutisissa, jos sattuvat niitä joskus katsomaan tai kuulemaan.
Yleiskieli on vain yksi kielimuoto muiden joukossa ja sen oppiminen vaatii harjaantumista. Opettajien tehtävä on opastaa lapsia ja nuoria eri kielimuotojen käytössä. Kielioppi ja kielenhuolto ovat juuri sellaisia työkaluja.

Hanna Martikkala kirjoittaa Aamulehdessä (2.8.2010) brittien englannin kielen taidosta. Hänen mukaansa joka kolmas 11-vuotias ei osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa englantia. Asiaa selvitettiin viranomaisten toimesta ja syyksi on paljastunut, että opettajat eivät uskalla puuttua oppilaiden kielenkäyttöön, jotta se ei häiritsisi näiden itseilmaisua. Siksi opettajat mm. rohkaisevat oppilaita kirjoittamaan runoja omalla slangillaan. Suurempi ongelma lienee kuitenkin se, että opettajilta itseltään puuttuvat kunnolliset englannin kielen taidot. Näin ainakin kielitaitoselvityksen tehnyt Miriam Gross väittää.

Äidinkieli ja kirjallisuus on todella monipuolinen oppiaine. Suomessa jokaisella koululla on koulukohtaiset opetussuunnitelmat, jotka pohjautuvat valtakunnallisiin opetussuunnitelman perusteisiin. Vaikka äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja olisi enemmän kiinnostunut vaikkapa kirjallisuuden opettamisesta, hän kuitenkin yhtä lailla opettaa oppilailleen myös kielioppia ja kielenhuoltoa. Yläkoulun aikana on kahlattava koko suomen kielen kielioppi läpi, suurin osa siitä on onneksi kertausta alaluokilta, mutta kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla tulee vielä uusia asioita. Kielenhuolto kulkee kirjoittamisen ohella. Kielioppivirheet ja jopa epäselvä käsiala laskevat ainekirjoituksen numeroa. Punakynä nappaa takuuvarmasti jokaisen ”enään” tai ”sinnekkin” –sanan. Sanojen yhteen kirjoittaminen on hankalaa samoin kuin pilkutus. Niistä saa jatkuvasti huomauttaa. Osa hallitsee yleiskielisen rekisterin, osa viljelee puhekielisyyttä, mistä tulee varmasti merkintä kirjoitelman loppuun. Tietyt perusasiat on jokaisen hyvä osata, mutta jopa ammattikirjoittajan on silloin tällöin tukeuduttava kielenoppaisiin tai tarkastettava sanan kirjoitusasu esim. netistä.

Hyvä kielenkäyttäjä soveltaa kielifilosofi H.P. Gricen (1967) periaatteita eli määrän, laadun, yhtenäisyyden ja tavan periaatteita. Puhuja (tai kirjoittaja) ei saa kertoa liian vähän tai liian paljon, hän ei saa esittää sellaista, mitä itse pitää vääränä tai jolle ei löydy perusteita. Hänen tulee pysyä asiassa ja pyrittävä selkeyteen ja vältettävä epäselvyyksia, moniselitteisyyttä ja –sanaisuutta. Karhu-uutisen otsikko rikkoi nimenomaan tuota viimeistä periaatetta.

Kielenkäyttö on konventionaalista, se perustuu sovittuihin sääntöihin. Taitavan kielenkäyttäjän on hallittava, tai ainakin tiedostettava nuo säännöt. Gricen maksiimit sopivat nimenomaan tiedonvälitykseen, sanataiteessa noiden olemassa olevien sääntöjen rikkominen on jopa suotavaa ja odotuksen mukaista.

Karhu murisi takajaloillaan. Sehän on oikeastaan hieno lause, joka sopisi vaikka runoon. Uutisotsikkona se on valitettavasti vain hassu lipsahdus.