Viime vuosina olen ajanut työmatkani omalla autolla. Kotipihasta koulun pihaan ennättää suunnilleen kahdessakymmenessä minuutissa. Bussilla samaan matkaan saa helposti kulumaan yli tunnin.
Tänä syksynä päätin alkaa kulkea bussilla. Vaikka työmatkani on ollut sama jo neljä vuotta, en ollut aikaisemmin vaivautunut ottamaan selvää, millä busseilla pääsisin kätevimmin kotoa koululle. Olen yleensä käyttänyt alkumatkaan kaupungin liikennelaitoksen busseja ja vaihtanut keskustassa yksityisen bussifirman autoon. Tämän kyseisen firman autot ajavat myös kotini ohi, mutta läheskään kaikki niistä ei vie minua työpaikalleni asti.
Nyt minulla on kaksi vakivuoroa, joilla pääsen kotipysäkiltäni töihin parhaimmillaan neljässäkymmenessä minuutissa. Se on jo luksusta. On ihanaa asettua rauhassa hämärän bussin takaosaan, nojailla ikkunaan ja katsella maisemia. Ehdin ottaa vaikka pienet torkut tai miettiä työasioita. Minun ei tarvitse hermoilla aamuruuhkassa, ei huolehtia auton tankkaamisesta eikä rapsutella ikkunoita. Maksan kuukauden kyydeistä vain 80 euroa, oman auton bensakuluihin saisin helposti kulumaan lähes 200 euroa.
Olen asunut lähes koko aikuisikäni vuokralla. En ole koskaan edes haaveillut omasta asunnosta.Nuorena pätkätyöläisenä se tuntui todella utopistiselta ajatukselta ja nyt nelikymppisenä ison pankkilainan ottaminen perheasuntoon tuntuisi ihan yhtä mielettömältä. Yhden periaatteen tein jo nuorena: en koskaan menisi yksityisen henkilön vuokralaiseksi. Sellaista epävarmuutta en elämääni halua. Vaikka yksityisten vuokranantajien asunnot olisivat varmasti persoonallisempia ja paremmilla paikoilla, olen aina mieluummin valinnut tylsemmän mutta vakaamman vaihtoehdon ja vuokrannut asuntoni vuokratalosäätiöiltä. Nykyisessä asunnossamme olemme asuneet jo yli kymmenen vuotta ja se tuntuu oikeasti meidän kodiltamme. En tunne asuvani kenenkään toisen nurkissa. Talossamme on tarmokas asukastoimikunta, joka on hankkinut mm. talomme lapsille oman trampoliinin pihaan.
Parasta on kuitenkin se, että ei tarvitse viettää unettomia öitä ja pelätä kotinsa menettämistä. Vaikka tulisi taloudellisia takaiskuja, tätä kotia meiltä ei voi kukaan viedä. Sitä ei voi ulosmitata.
Eräs vanhempi kollegani ihmetteli, miten opettajana toiminut henkilö ei ole onnistunut haalimaan itselleen tarvittavaa materiaalista omaisuutta. Ymmärrän hänen näkökulmansa. Mutta minä näen asian silti ihan toisin: autottomana, luottokortittomana vuokralaisena tunnen itseni oikeastaan aika vapaaksi ja nuoreksi. Minä olen onnistunut vanhenemaan haalimatta harteilleni näkymättömiä taakkoja ja huolia. Minulle tällainen vastuuttomuus merkitsee rikkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti