lauantai 2. helmikuuta 2013

Ytimessä

Parina viimeisenä työpäivänä olen tuntenut olevani opetustyön ytimessä. Ennen kuvittelin, että Suuri Opettaja on sellainen, joka puhuu luokan edessä niin vangitsevasti, että nuoriso kuuntelee suu auki ja transsiin vajonneena. No joo, tuollaista se voi joskus ollakin, esim. Kalevalan tarinat uppoavat onneksi vielä nykynuoriin, kuten myös uskontotuntien tarinat hindujen jumalista ja vanhan lääkärikirjan ääneen lukeminen historian tunnilla. Jokainen opettaja tarvitsee myös tuollaisia hetkiä, kun hän saa kaiken huomion framilla ollessaan. Ei kai kukaan opettaja muuten olisi alalle hakeutunutkaan, jos hän ei edes vähän nauttisi esiintymisestä.

Nykyään koen tähtihetkeni opettajana silloin, kun kierrän luokassa ja ehdin kurkata jokaisen harjoitusvihkoon ja antaa palautetta. Välillä istahdan jonkun pulpetin viereen ja teemme hetken yhdessä töitä. Sen ajan kun viivyn luokan edessä, kertaan opittua asiaa, väännän rautalangasta ja annan uusia näkökulmia.

Vaikeinta on saada nuoret pysähtymään ja keskittymään. Monille kieliopin termit ovat harmaata, tasaista mössöä, josta on vaikea saada selkoa. Minä poimin sieltä esiin yksityiskohtia: preesensissä ja imperfektissä verbissä on myönteisessä muodossa yksi osa, kielteisessä kaksi osaa. Kuinka ne voi erottaa? I niin kuin imperfekti.Kielteisessä imperfektissä verbimuoto on aina pitempi, koska siellä on perässä -nut, -nyt tai -neet.
Passiivissa on kielteisessä muodossa aina lopussa -tu tai -ty. Ja kuinka ollakaan muodot alkavat aueta. Perfektit on helppo poimia, koska niissä on aina espanjalainen 'ole'. Pluskvamperfekti on pitempi, sieltä pitää löytää 'ollut' tai 'olleet', myös passiivimuodoista.

Oppiminen on mielenkiintoista ja hauskaa, kun huomaa ymmärtävänsä ja osaavansa. Sanoinkin oppilaille, että verbien aikamuotojen oppiminen ei varmasti ole maailmassa tärkeimpiä asioita, mutta kun me nyt niitä joka tapauksessa opiskelemme, miksi emme tekisi sitä kunnolla ja keskittyneesti. Tunnen olevani onnistunut opettajana, jos olen onnistunut luomaan luokkaani oppimismyönteisen tunnelman. Se vaatii sitä, että jos joku haparoi ja on sortumassa epätoivon alhoon, opettajan on oltava hetkessä vieressä auttamassa takaisin polulle.

Ja mikä parasta, tällaisina tunteina luokissa ei ole kurinpito-ongelmia. Tällaisten työpäivien jälkeen en raahaudu kotiin rättiväsyneenä vaan jaksan vielä lähteä kuntosalille tai ladulle. Ja kun katselen kimmeltävää latua ja tähtitaivasta, tunnen olevani täsmälleen oikeassa paikassa tässä universumissa!




2 kommenttia:

  1. Hei! Löysin blogisi hiljattain ja jään mielenkiinnolla seuraamaan! Olen itse luokanopettajaopiskelija ja yritän päästä selville omista ajatuksistani ja koulumaailmasta ainakin jollain tasolla ennen työelämään siirtymistä.
    Onko OK, että linkitin blogisi oman blogini sivupalkkiin? :)

    VastaaPoista
  2. Hei! Tervetuloa jakamaan ajatuksia! Ja kiitos, että linkiti blogini omaasi.

    VastaaPoista