Kyselin kollegoilta sopivia kirjoja oppilaille jaettavaan listaan. Eräs heistä muistutti minua Remarquen klassikkoromaanista Länsirintamalta ei mitään uutta. En ollut itse lukenut sitä aikaisemmin, joten varasin sen välittömästi kirjastosta.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat ensimmäiseen maailmansotaann. Kirjassa on kohtaus, jossa nuoret parikymppiset saksalaissotilaat istuvat lämpimässä ilmassa yläruumiit paljaina parakkien ulkopuolella. He ovat lepovuorossa eturintamalta, jonne heidät muutaman päivän jälkeen lähetetään takaisin. Pojat alkavat siinä istuessaan juttelemaan, mitä he tekisivät, jos yhtäkkiä tulisi rauha. Ennen sotaa kaksikymmentä poikaa heidän ryhmästään kävi samaa luokkaa koulussa. Nyt heistä on seitsemän kaatunut, neljä haavoittunut ja yksi on mielisairaalassa. Ainoastaan 12 on jäljellä.
Pojilla ovat opinnot jääneet sodan alettua kesken ja he pohtivat sitä, kuinka he enää voivat sopeutua opiskelijaelämään ja sietämään opettajien tiuskimista koettuaan rintamaelämän helvetin. Seuraa aika hulvaton dialogi:
"Mitä arvelet toiminnan kolmijakoisuudesta Wilhem Tellissä?" muistaa Kropp yhtäkkiä ja hörähtää nauruun.
"Mitkä olivat Göttingenin runoilijaliiton tarkoitusperät?" kyselee Müller hyvin ankarana.
"Montako lasta oli Kaarle Rohkealla?" sanon minä rauhallisesti.
"Teistä ei tule tässä elämässä yhtään mitään, Bäumer", mäkättää Müller.
"Milloin oli Zaman taistelu?" utelee Kropp.
"Teiltä puuttuu siveellistä vakavuutta, istukaa, viis' minus", sanon minä...
"Mitä tehtäviä Lykurgos piti valtiossa tärkeimpinä?" kähisee Müller ja tekee sellaisia eleitä kuin kohottelisi silmälasejaan.
"Paljonko asukkaita on Melbournessa?" piipittää Müller.
"Miten aiotte selviytyä elämässä, jollette tiedä, miten paljon asukkaita on Melbournessa?" kysyn minä Albertilta kiukkuisella äänellä.
"Mitä ymmärretään koheesiolla?" paukahduttaa tämä.
Koko tuosta roskasta emme tiedä enää liikoja. Se ei ole ollut meille miksikään hyödyksi. Mutta kukaan ei ole neuvonut meille koulussa, miten myrskyssä sytytetään savuke, miten saa märät puut palamaan sateessa - ei myöskään sitä että pistin on parasta työntää vatsaan, koska se ei juutu sinne kiinni niin kuin kylkiluiden väliin.
(Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta)
Tämä kohtaus kolahti minuun. Siinä paljastuu yksi koululaitoksen ikuisuusongelma. Koulu tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin niihin tarpeisiin, jota ulkomaailma sille asettaa, koska tulevaisuutta ei voi ennustaa niin pitkälle eteenpäin, että koululainsäädäntö ja sen asetukset pystyisivät noihin muutoksiin reaaliajassa vastaamaan.
Tunnen itseni Kantorekiksi, opettajaksi, jonka kustannuksella pojat dialogissaan pilailevat. Kuinka monta kertaa olen itse päästänyt suustani moisia latteuksia patistaakseni oppilaitani pänttäämään jotain kielioppiasioita. Minua suorastaan hävettää ja nolottaa!
Jotta kykenen säilyttämään kasvoni ja ammatti-identiteettini opettajana, minun on pystyttävä perustelemaan itselleni ja oppilailleni, miksi opetan tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Perusteluksi ei riitä se, että asia on kirjattu opetussuunnitelmaan tai painettu oppikirjaan, vaikka sen syyn taakse olisi helppo mennä piiloon kritiikkiä ja hankalia kyseenalaistuksia.
En pysty enkä halua kirjata tähän ylös omia perustelujani, sillä olen tämän asian suhteen juuri nyt hieman solmussa. Kolmen viikon suloinen joutilaisuus ja lukemani kirjallisuus ovat saaneet minut käymistilaan, jonka lopputulema ei ole vielä näkyvissä. Sisälläni elää pieni kapinallinen, joka etsii ulospääsyä. Silläkin on kielenpäällään kaikenlaisia kiusallisia kysymyksiä, kuten:
- Miksi opetustyöstä tehdään valtavan kankeaa ja epämiellyttävää liiallisella byrokratialla?
- Miksi opettajien työaikaa varastetaan opetustyöhön kuulumattomalla sälällä?
- Miksi opettajille jatkuvasti sysätään uutta vastuuta, kun he jo nyt tuntevat itsensä riittämättömiksi?
Tässä asiassa tunnen itseni Remanquen kuvaamien poikien sielunsisareksi.
Toinen pysäyttävä kuvaus on eturintamalta. Irvokkaalla tavalla se kuvaa sitä todellisuutta, johon 100 vuotta sitten opettajat ja vanhemmat eivät edes tienneet nuoriaan kasvattavan.
Me olemme muuttuneet vaarallisiksi eläimiksi. Me emme taistele, me puolustamme itseämme. Emme sinkoa pommeja ihmisiä vastaan - mitä me tiedämme ihmisistä tällä hetkellä! - tuolla takanamme ajaa meitä kuolema käsin ja kypärin, saamme katsoa sitä nyt ensi kerran kolmeen päivään silmästä silmään, ensi kerran kolmeen päivään saatamme puolustautua sitä vastaan. Olemme mielettömän raivon vallassa, emme odota enää voimattomina mestauslavalla, vaan voimme hävittää ja tappaa pelastaaksemme itsemme, pelastuaksemme ja kostaaksemme.
Me kyykötämme joka nurkan, joka piikkulankaesteen takana ja heitämme käsikranaatteja tulijoiden jalkoihin ennen kuin pujahdamme pois. Käsikranaattien pauke tuo voimaa käsivarsiimme, jalkoihimme; kyyryssä kuin kissat juoksemme tuon aallon kantamina, joka tekee meidät julmiksi, rosvoiksi, murhaajiksi, piruiksi. Se moninkertaistuttaa voimamme hädässä, raivossa ja elämänjanossa, se etsii ja taistelemalla tuo meille pelastuksen. Vaikka oma isä tulisi tuolta vihollisen mukana, ei kukaan epäröisi, vaan heittäisi kranaatin häntä kohti!
(Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta)
Tänä päivänä taistelua ei käydä rintamalinjoista, vaan opiskelu- ja työpaikoista ja mahdollisuudesta inhimilliseen elämään.
Millaisin eväin meidän tämän päivän opettajien ja vanhempien pitäisi nuoret tuohon taisteluun varustaa? Entä onko meille tämän päivän Kantorekeille annettu riittävät resurssit tuohon tehtävään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti