OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmaisi huolensa uusavuttomuudesta blogikirjoituksessaan (Verkkouutiset 14.1.2014). Asiasta kirjoittivat myös MTV (15.1.2014) ja Iltalehti (15.1.2014) omilla verkkosivuillaan.
Luukkaisen mukaan yhä useampi vanhempi tuntuu olevan uusavuton ja tarvitsevan apua kodin arkirutiinien hoitamiseen. Toinen Luukkaista huolestuttava ryhmä on vanhemmat, jotka ovat niin työn kuormittamia, että heillä ei ole riittävästi aikaa eikä voimia perheelleen. Luukkainen on kuullut tapauksista, joissa opettajaa on pyydetty passittamaan oppilas suihkuun, hammaspesulle, syömään kunnolla tai menemään nukkumaan ajoissa. Olen kyllä kuullut, että monien opettajien tekisi mieli puuttua lasten kasvatustyyliin, mutta minullekin on uutta se, että vanhemmat itse toivovat opettajien puuttuvan näihin asioihin normaalin koulutyön ohella.
Luukkainen muistuttaa, että opettajien työhön kuuluu jo nyt niin paljon erilaisia tehtäviä perinteisen opetustyön lisäksi, että niihin ei voi missään nimessä enää lisätä vanhempien ohjaamista tai heidän tukemistaan käytännön kasvatustyössä. Aika ja voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä sellaiseen. Luukkainen myöntää, että osa vanhemmista tarvitsisi tukea vanhemmuuteensa, mutta sitä tehtävää ei pidä sälyttää opettajille.
Olen hieman hämmentynyt tästä keskustelusta. Opettajaurani aikana en ole joutunut kertaakaan neuvomaan vanhempia siinä, kuinka heidän tulisi kasvattaa tai huolehtia lapsistaan. Äitinä olen kerran saanut alakoulun opettajalta kuulla, että en huolehdi lapsestani kunnolla, koska en ole hankkinut hänelle kunnollisia suksenpidikkeitä.
Vanhempainvarteissa olen kyllä joutunut setvimään kiusaamistapauksia ja yrittänyt saada vanhemmat saman pöydän ääreen sopimaan asioista, koska olen itse vanhempana kokenut sen olevan paras keino tällaisissa asioissa. Olen myös jutellut läksyjentekorutiineista ja repunpakkaamisrituaaleista, koska olen huomannut, että ne ovat auttaneet omia koululaisiani. Joillekuille olen kertonut edelleen pakkaavani nuorempien koululaisteni reput, sillä suoritus saattaa olla ylivoimainen aamuäreälle teinipojalle. Joillekuille olen saattanut myöntää katsovani edelleen varhaisteinieni vaatteet valmiiksi ja varmistamaan, että he syövät jotakin ennen kouluun lähtöään. Työaikojeni takia minulla on onneksi siihen mahdollisuus. Jos ei olisi, rutiinit pitäisi luoda toisenlaisiksi.
Vaikka yritän parhaani mukaan muistuttaa lapsiani hygienian tärkeydestä, heillä saattaa toisinaan olla rasvainen tukka ja iho ja joskus voi joko hengitys tai kainalot pikkaisen haiskahtaa. Toivon, että tästä asiasta ei kuitenkaan tehdä numeroa vanhempainvartissa. Minusta se olisi todella loukkaavaa. Mieleeni ei tulisi pyytää opettajaa huomauttamaan asiasta lapselleni. Se olisi vielä traumatisoivampaa. Uskon ja luotan, että koulu huolehtii hygieniakasvatuksesta terveystiedon tunneilla ja jos minun kehotukseni hiustenpesusta ei mene perille, tyttöjen mulkaisut ja kaverien julmat heitot rasvaletistä tai hikikainaloista tekevät viimeistään tehtävänsä.
Luukkainen moittii perheitä, joissa ei laiteta lapsille lämmintä ruokaa vaan he joutuvat napsimaan kylmiä lihapullia suoraan paketista. Kahden työssäkäyvän aikuisen ja yhdenkin harrastavan lapsen perheessä koko perheen kokoaminen yhtä aikaa ruokapöydän ääreen saattaa olla suuri haaste. Se ei onnistu ilman hyvää suunnittelua ja minuuttiaikataulua. Silloin ei ole aikaa mennä työpäivän päätteeksi ruokakauppaan miettimään, mitähän sitä laittaisi sinä päivänä ruuaksi, mikäli parin tunnin päästä on jo oltava jalkapallokentän reunalla.
Lapsiperheen arjen pyörittäminen vaatii huikean määrän ennakkosuunnittelua, mikäli sen haluaa sujuvan edes jotenkuten sulavasti. Sopii kenen tahansa varttuneen ja jo lapsensa maailmalla saattaneen miehen tai naisen kokeilla. Lasten ja nuorten kasvattaminen 70- tai 80-luvulla oli toisenlaista touhua kuin 2000-luvulla. Muutama vuosikymmen sitten elämänmeno oli huomattavasti hitaampaa eikä sitä ollut niin täyteen ahdettu ulkopuolisilla paineilla. Ihmisillä oli vakituiset työpaikat, työelämä oli vakaata, ei tarvinnut jatkuvasti pelätä tulevaa toimeentuloa. Ei täytynyt jatkuvasti trimmata itseään kelvatakseen mahdolliselle uudelle työnantajalle, kumppanille tai maailmalle ylipäätään.
Menneeseen maailmaan ei ole paluuta. Perheiden on sinniteltävä tässä ajassa. Nykyajan koulua moititaan siitä, että se ei ei vastaa tämän ajan tarpeisiin. Opettajien tulisi enemmän ottaa huomioon nykylasten tarpeet ja hyödyntää enemmän hienoja härpäkkeitä ja sovelluksia opetuksessaan. 2000-luvun hektisen elämän paineet pitäisi ulottaa kouluunkin. Mutta tuossa vaatimuksessa on jotakin kovasti ristiriitaista, jos sitä vertaa esim. Luukkaisen esiin nostamiin väitteisiin.
Opettajia ollaan todellakin repimässä moneen suuntaan. Heidän uskotaan kykenevän ihmeisiin: olemaan ajan hermolla olevia TVT- kouluttajia, jotka kaiken muun opetustyönsä ja siihen liittyvän oheistoiminnan ohella myös ohjaavat vanhempia heidän kasvatustyössään.
Ja höpsis! Opettajat pysykööt lestissään ja keskittykööt jatkossakin siihen, minkä he parhaiten taitavat. Opettajan tehtävä on opettaa ja kasvattaa kelvollisia ja sivistyneitä kansalaisia. Kukin opettaja tekee sen omalla tyylillään ja siinä on suomalaisen opettajuuden rikkaus.
On hyvä, että opettajien ammattijärjestön puheenjohtaja puolustaa omiaan. On kuitenkin tärkeää olla syyllistämättä tämän ajan vanhempia. Monet meistä opettajista olemme nimittäin kaksoisagentteja ja kamppailemme saman riittämättömyyden tunteen kanssa omassa vanhemmuudessamme. Harva meistä pystyisikään ylhäältäpäin vanhempia neuvomaan niissä asioissa, joiden kanssa itse päivittäin joudumme tekemään kompromisseja ja myönnytyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti